(jatkoa eiliseen postaukseen)
Toisin kuin Aino Kallaksen vilpittömässä henkilökohtaisessa inhoreaktiossa, Tuomas Anhavan Alex Matsonin Romaaniteorian (1947) arvostelussa oli kyse kirjallisuuden modernismia koskevan kenttäkamppailun avaussiirrosta. Anhavan aikalaisista ainakin Matson, joka oli toimittanut Sinistä kirjaa Kersti Bergrothin kanssa 1920-luvulla ja suomentanut Joycen romaanin Taiteilijan omakuva nuoruuden vuosilta vuonna 1946, ja Sinikka Kallio-Visapää tunsivat modernismia huomattavasti Anhavaa paremmin. Voiton vei kuitenkin kansainvälisen modernismin kanssa huomattavan eriparinen anhavalainen bonsaimodernismi, jonka ohjelma on idullaan eiliseen postaukseen valitsemassani sitaatissa.
Ehkä näin tapahtui vain siksi, että Matson oli jo vanha mies ja Kallio-Visapää saksalaiseen kirjallisuuteen suuntautunut akateemisesti koulutettu nainen, joka oli juuri julkaissut kelvollisen modernistisen romaanin (Kolme vuorokautta, 1948). Kummallakaan heistä ei ollut tarjottavana sitä mitä Anhavalla: kustannussopimuksia uutta "maailmankuvaa" kohti hapuileville aloitteleville kirjailijoille. Modernismimittelö oli silti vain myrsky vesilasissa 1940-luvun lopun kulttuurikuvioissa, sillä ajankohdan suuri peli käytiin sen varmistamiseksi, että Natsi-Saksaan suuntautuneen vanhan kulttuurieliitin edustajat saattoivat säilyttää asemansa ja jopa parantaa niitä. Siitä myöhemmin.
