Ensi maanantaina (26.9. klo 16–18) vierailen Helsingin yliopiston Suomen kielen, suomalais-ugrilaisten ja pohjoismaisten kielten ja kirjallisuuksien laitoksella professori Jyrki Nummen tutkijaseminaarissa keskustelemassa proosahistoriastani ja keskiviikkona 2.11. vierailen Jyväskylän yliopiston Taiteen ja kulttuurin tutkimuksen laitoksella, jolloin ohjelmassa on paitsi tutkijaseminaari (klo 17–19) myös avoin luento opiskelijoille ja muille kirjallisuushistoriasta kiinnostuneille (klo 14–16).
Helsingissä sparraajinani ovat Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta väitellyt Juhani Sipilä ja Edith Södergranin runoudesta väitellyt Vesa Haapala, mutta enemmän kuin heidän mukavuusalueiltaan kumpuavia kommentteja odotan tältä all male panelilta tilaisuutta keskustella kirjallisuushistoriasta genrenä ja kirjallisuushistorian ja kirjallisuudentutkimuksen suhteista sekä keskustelun puheenjohtajana toimivan ja Väinö Linnan pääteoksista väitelleen Jyrki Nummen lupaamia puheenvuoroja 1800-luvun kirjallisuudesta, modernismista ja historian kirjoittamisesta - ja tietysti jatko-opiskelijoiden aktiivisuutta.
Jyväskylän tutkijaseminaarista ja luennosta puolestaan havittelen ja suunnittelen jonkinlaista mentaalista ja käytännöllistä päätepistettä kenties epäterveet 600-sivuiset mittasuhteet saaneelle kiinnostukselleni suomenkielistä proosakirjallisuutta kohtaan. Tämä tarkoittaa ennen kaikkea tilaisuutta kertoa ja keskustella proosahistoriani kirjoittamisen aikana hahmottuneista tutkimuskysymyksistä, jotka vaatisivat tähänastista tarkempaa, laajempaa ja monipuolisempaa tutkimusta (tai tutkimusta ylipäätään), jolla olisi myös huomattavaa merkitystä sille miten suomenkielisen ja suomalaisen kirjallisuuden historia ymmärretään.
Kirjallisuushistoriaa kirjoittaessani samanaikaisesti innostavimpia ja turhauttavimpia olivat tilanteet, joissa huomasin, että jotakin mielestäni olennaista kysymystä ei ole ymmärretty kysyä lainkaan tai että edes alustavan vastauksen saaminen edellyttäisi monen vuoden työtä. Ainakin yhden esimerkin olen jo tässä blogissakin antanut eli mielelläni lukisin kriittisen edition Algot Untolan koko tuotannosta tai edes epäkriittisen version. Koska sellaista ei ollut käytettävissä, oli turvauduttava toisenlaiseen ratkaisuun. Helpointa olisi toki ollut toimia edeltäjieni tavoin ja jättää Untolan koko kirjallinen jäämistö mainitsematta.
Untolan luetteloidut, mutta julkaisemattomat käsikirjoitukset muodostavat kuitenkin olennaisen historiallisen faktan, joka johtaa helposti jatkokysymyksiin muun muassa siitä miten tutkijat, yliopistot, kustantajat ja kansalliset muistiorganisaatiot ovat asemansa ja tehtävänsä ymmärtäneet ja edelleenkin ymmärtävät. Näillä kysymyksillä on puolestaan ilmeisiä kytköksiä laajempiin kulttuurihistorian ja poliittisen historian kuvioihin (alkaen jo käsittelemistäni ja ikävän hyvin onnistuneista menneisyydenhallintaprojekteista).
(jatkuu)
