2010-luvulla Joycea osataan perinteisen torjunnan ohella jo käyttää ambivalenttiin moitekehuun eli omahyväisessä ja näennäisen hyvää tarkoittavassa äänilajissa annettuihin rimaa alentaviin konservatiivisiin suosituksiin:
”Neuromaani on sen verran äärimmäinen suoritus, että väistämättä herää kysymys: mitä seuraavaksi? Joyce johtui ja juuttui Ulysseksensa jälkeen Finnegans Waken kielileikkeihin, ja sopii pelätä, että jos Yli-Juonikas tahtoo vielä korottaa rimaa, myös hänen tiensä kulkee kohti lukukelvottomuutta. Ehkäpä olisi viisainta, jos kirjailija nyt katsoisi todistaneensa olevansa nimensä veroinen juonenpunoja ja palaisi perinteisempään kerrontaan. Neuromaani on joka tapauksessa kunnioitusta herättävä järkäle, jonka pariin ei arvostelun valmistuttua tee mieli heti palata.”(Tuomas Juntunen, "Labyrintin varjossa?", Parnasso 6–7/2012)
Kirjallisuuden tason nostamisen yhdistäminen lukukelvottomuuteen ja Joycen käyttäminen varoittavana esimerkkinä ilmentävät hienoa antimodernistista anhavalaista perinnetietoisuutta eikä liene yllätys, että Juntunen on kirjoittanut väitöskirjansa Juha Seppälän romaanien (eikä suinkaan Finnegans Waken) intertekstuaalisuudesta.
Suomalaisten kirjailijoiden, tutkijoiden ja kriitikoiden affektiivisesta suhteesta Joyceen ja kulloistenkin kirjallisten rajojen pystyttelystä ja puolustamisesta Joycen tuotannon avulla saattaisi saada aikaan valaisevan tutkimuksen, jonka ajallinen kaari ulottuisi 1920-luvulta 2010-luvulle.
