Lopetan jatkuvajuonisen Untola-sarjani muutamaan huomioon ja neljään sitaattiin:
”Irmari Rantamala on vangittu ja (…) hänen luultavasti on käyvä huonosti. En tiedä, mitä luulisin hänelle itselleen paremmaksi, ettäkö hän saisi heti loppunsa, vaiko joutuisi istumaan elinkautisena. Antaisin hänen elää, jos hän itse sitä pyytäisi, sekä siitä syystä, että hän on vaaraton, että myöskin nähdäkseni, miten hän kirjailijana kehittyisi. Ja kun kaikki ne »Työmiehen» muut kynämiehet kuitenkin ovat saavuttamattomissa. Hän oli ainoa heistä, joka ei paennut.” (Juhani Aho, Hajamietteitä kapinaviikolta, 3:214; WSOY, 1919)
Eino Railo kirjoitti Untolasta ensimmäisen ja vuosikymmeniin ainoan elämäkertaesseen, jossa väärensi tämän viimeiset vaiheet. Varmemmaksi vakuudeksi hän liitti esseen esipuheeksi kustantamaansa Tulitikkuja lainaamassa -romaanin korupainokseen. Railon elämäkertaessee ei valehtele vain Untolan viimeisten vuosien kirjoituksista vaan patologinen ja projektiivinen mustamaalaus ulottuu sekä kirjailijan henkilöön että koko hänen uraansa. Railon mukaan Harhama on ”sielullisesti ja ruumiillisesti sairaan, häpeää ja katkeraa nöyryytystä kärsineen, jollakin tavalla tasapainostaan järkähtäneen ja yleensäkin luonteeltaan omituisen ihmisen” kirjoittama tunnustuskirja, joka on syytä muistaa vain ”lueteltaessa sairaalloisen itsepaljastusmanian edustajia kirjallisuudessamme.” (Railo 1923, XIX)
Ensimmäisessä tasavallassa Tulitikkuja lainaamassa oli lisäksi ainoa Untolan teksti, josta otettiin uusia painoksia. Kirjallisuushistoriasta Untola kuitenkin hävisi saman tien, Viljo Tarkiainen ei mainitse häntä sanallakaan vuonna 1934 ilmestyneessä kirjallisuushistoriassaan. Tilanne alkoi hitaasti muuttua vasta hävityn toisen maailmansodan jälkeen, mutta aluksi Untolan jälkimaine oli vielä Natsi-Saksaan suuntautuneiden ja Mein Kampfia ylistäneiden väheksyjien, kuten Rafael Koskimiehen, käsissä. Vielä 1930-luvun lopulla, ennen myöhempää ja pintapuolista takinkääntöään, Koskimies oli päätynyt tällaiseen arvioon Untolasta: ”Rappeutunut ja sairas suurten lupausten mies päätti päivänsä kuolemaan tuomittuna punaisena kiihoittajana, jonka Työmieheen kirjoittamat alakerrat herättivät kummastusta ja inhoa niissä, jotka noita ilmeisen psykopaatin tuotteita kapinan aikana lukivat. Entisestä Suomalaisen puolueen piirisihteeristä ja sanomalehdentoimittajasta oli muutamassa vuodessa tullut parilla salanimellä esiintyvä kuuluisa kirjailija ja lopulta hurjimman verenpunaisen hirmuvallan äänitorvi.” (Rafael Koskimies, ”Unohdettuja kirjoja II”, Valvoja-Aika, 1938)
”Muutoin sisällissodan tunnusmerkistö kyllä hyvin huolellisesti täyttyy, myös naisten murhaamisen osalta. Maiju Lassila eli Algot Tietäväinen kirjoitti omalla nimellänsä Työmies-lehteen, jonka viimeinen päätoimittaja hän oli, että valkoisten tulisi säästää saamansa naisvangit teloitukselta ja ajatella omia sisariaan ja äitejään etteivät nämä joutuisi koston uhreiksi. Oikeistolainen kirjallisuuden tutkimus eli Eino Railo, joka tekijän tunsi, saattoi kertoa tekstin tulkintana että Maiju Lassila oli kehottanut surmaamaan valkoisia naisia. Hän oli varoittanut siitä, kaunein sanoin. Mutta lukutaito oli jo tällöin sen verran heikkoa että valkoinen valta kuuli Maiju Lassilan sanat samaan tapaan kuin mies jolle vaimo sanoo että älä juo, mies kuulee vain käskyosan, että juo, juo. Älä teloita alkoi kuulostaa käskyltä, että teloita, teloita.” (Paavo Haavikko, Suuri keinottelu, 147–148; Arthouse, 1998)
