”Tuntuu siltä, että ’Ulysseksen’ melkoinen yliarviointi on vienyt Matsonin teorianmuodostuksen harhateille. Joycen merkitys erään, kyllä aikaisemminkin tunnetun ja käytetyn kerronnanmuodon puhtaaksiviljelijänä, sen epäilemättä huomattavien mahdollisuuksien yleiseen tietoisuuteen saattajana on suuri, eikä hänen työnsä seurauksia ole lainkaan syytä väheksyä. Mutta ’Ulysses’ on kuitenkin romaanitaiteellisessa mielessä vain suunnaton, epämääräinen möhkäle. Sen teknilliset uutuudet on viety äärimmäisyyksiin, joiden seuraukset juuri muodon suhteen ovat olleet mitä tuhoisimmat. Kuten niin monissa nykyaikaisissa kokeissa taiteen eri alueilla siinä on käytetty yhtä ainoata näkökulmaa kaikkien ilmiöiden kuvausta varten. Tulokset ovat suunnilleen samankaltaiset kuin Suurkirkon maalauksesta yksinomaan pienimmällä ja pehmeimmällä taiteilijansiveltimellä. – Vasta Virginia Woolf hallitsi tajunnanvirtatekniikkaa siinä määrin taiteellisesti parissa onnistuneimmassa romaanissaan, että pystyisi välttämään helposti uhkaavan muodollisen rujouden ja sisällöllisen epäuskottavuudenkin. Mutta hänenkin luomansa elämänkuva on sangen yksipuolinen. Muotonsa suhdattomuuden ja kurittomuuden vuoksi ’Ulysseksen’ välähdyksittäin nerokas sisällys jää niin epäyhtenäiseksi, että se kokonaisuutena on vailla taiteellista merkittävyyttä.”
(Tuomas Anhava, ”Romaanitaide”, Suomalainen Suomi 9/1948)
