Vain vuosi Pentti Haanpään itsenäisen Suomen pyhintä instituutiota, armeijaa, kritisoineen novellikokoelman Kenttä ja kasarmi (1928) jälkeen kirjailija Juhani Konkka julkaisi salanimellä Urho Torikka romaanin Me sankarit. Siinä kritiikki kohdistui ns. heimosotiin eli kansallismielisten suomalaisten radikaalien aseellisiin yrityksiin liittää osia Itä-Karjalasta Suomeen vuosina 1919-1922. Näille retkille oli osallistunut myös kirjailija Konkka ja ottanut opikseen. Niin olivat tehneet 1920-luvun kirjalliset taustavaikuttajatkin:
"Suomen Suojelusliitto lähetti 10.12.1929 porvarillisten lehtien päätoimittajille pääasiamiehensä Arne Somersalon allekirjoittaman kirjeen, jossa todettiin mm. :
'Porvarilliselle lehdistölle ei liene mitään syytä tukea sosialistista isänmaan ja puolustushengen vastaista propagandaa, jollaiseksi Torikan kirja tendenssimäisesti on tarkoitettu. Kokemus on osoittanut, että kirja josta arvostelijat kiistelevät, saa suuren menekin, ehkä sitä suuremman, mitä jyrkemmin se tuomitaan. Olisi sen vuoksi onnellisinta, jos tämänlaatuiset hengentuotteet tulevaisuudessa - vastakohtana 'Kentälle ja kasarmille' - sivuutettaisiin siten, miten ne ansaitsevat: arvostelematta jättämisellä.'
Syynä Suojelusliiton kirjeeseen oli Konkan Kansanvallan kustantamana ilmestyneen kirjan 'törkeä häväisy Itä-Karjalan retkikuntia kohtaan' ja pyrkimys 'kuvata ne vain kapitalistisiksi riistoretkiksi'. Liiton toimintakertomuksen mukaan lehdet noudattivat tätä kehotusta yhtä lukuunottamatta. Sen sijaan Arvosteleva kirjaluettelo, joka ei varsinaisesti levinnyt yleisölle, sattoi Konkan kirjan arvostella ja tuomita." (Kari Immonen: Ryssästä saa puhua. Neuvostoliitto suomalaisessa julkisuudessa ja kirjat julkisuuden muotona 1918-1939. Otava, 1987, s. 421)
Arvostelevan kirjaluettelon rooli oli tärkeä, koska lehden arviot ratkaisivat käytännössä sen millaisia teoksia kirjastoihin hankittiin. Kirjastoon sopimattomiksi katsottujen kirjojen kohdalla kirjastot menettivät valtionapunsa, mitä voi pitää ensimmäisen tasavallan sananvapaudelle tyypillisenä kannustinloukkuna. Immosen johtopäätökset Konkan kirjan kohtalosta selventävät kuvaa iloisesta ja vapaamielisestä 1920-luvusta:
"Tässä on hyvin konkreettinen esimerkki erilaisten yhteiskunnallisten intressien näkymisestä Venäjää ja Neuvostoliittoa käsittelevän kirjan julkaisuprosessissa: inkeriläinen emigrantti, AKS:n jäsen, vasemmiston ja oikeiston välisessä epämääräisessä välimaastossa olevien valtiososialistien äänenkannattajan Päivän Uutisten päätoimittaja kirjoittaa teoksen, joka asettuu kansallista uhoa, ekspansionismia ja kansallisuusvihaa vastaan. Sosiaalidemokraattinen kustannusyritys ottaa teoksen julkaisuohjelmaansa. Kommunismia vastustamaan perustettu organisaatio antaa teoksesta jyrkän tuomionsa ja yrittää voimakkaasti rajoittaa sen saamaa julkisuutta. Aktivistiseen ja monarkistiseen, siis ensimmäisen tasavallan 'yltiödemokratian' tuomitsevaan oppositiotraditioon lukeutuva arvostelija asettaa rajaa sen kirjastolevitykselle. Näin prosessissa on kommunisteja lukuunottamatta mukana lähes koko 20- ja 30-lukujen suomalaisen yhteiskunnan organisoituneiden mielipiteiden kirjo." (Immonen 1987, 422)
1930-luvulla kaikki oli jo toisin ja 1920-luvun riitapukarit lähempänä toisiaan. Somersalosta, entisestä Suomen Ilmavoimien komentajasta, sukeutui IKL:n kansanedustaja ja Lapuan liikkeen Ajan Sanan ja IKL:n Ajan Suunnan päätoimittaja. Konkka oli Yrjö Ruudun kanssa perustamassa Suomen Kansallissosialistista liittoa vuonna 1932 ja toimi hetken aikaa sen puoluesihteerinä ja Kansallissosialisti-nimisen äänenkannattajan päätoimittajana. WSOY:n kustannustoimittajana Konkka työskenteli vuosina 1937-1944 ja 1950-1955.
