Raukoilla rajoilla -arvostelunsa (SK 38/2016) neljännessä kappaleessa Karo Hämäläinen kirjoittaa:
”Eskelinen ei peittele ihanteitaan. Eskelisen proosahistoriassa Markku Eskelisen tuotantoa käsitellään lähes saman verran kuin ”aikakauden yliarvostetuimman proosakirjailijan” F.E. Sillanpään, eikä se tässä kontekstissa ole lainkaan kummallista tai väärin.”
Kommentti 14. En tiedä mitä Hämäläinen kuvittelee ihanteistani, koska hän ei väitettään täsmennä kuin kummallisella, väärällä ja vihjailevalla vertailullaan Sillanpään ja Eskelisen välillä. Teen kirjassani erittäin säästeliäästi arvottavia vertailuja kirjailijoiden välillä enkä juuri asettele heitä paremmuusjärjestykseen vaikka moni klassikko (kuten vaikkapa Kivi, Aho ja Kilpi) säilyttääkin klassikkoasemansa. Samalla tavalla lähestyn kirjallisia suuntauksia eli en ajattele, että esimerkiksi realistinen romaani on lähtökohtaisesti huonompi kuin postmodernistinen romaani tai kokeellinen kirjallisuus parempaa kuin valtavirtainen. Sanottakoon nyt kuitenkin, että en fanita Sillanpäätä enkä Eskelistä, mutta en liioin inhoa heitä.
Kommentti 15. Raukoilla rajoilla käsittelee Sillanpään tuotantoa hieman runsaan viiden sivun verran ja Eskelisen tuotantoa noin kahden ja puolen sivun verran. Tällainen ero on kymmeniä kirjoja ja kirjailijoita käsittelevässä teoksessa huomattava.
Kommentti 16. Määrällisten erojen lisäksi Hämäläiseltä jäävät huomaamatta laadulliset ja tekstityypilliset erot Sillanpäätä ja Eskelistä koskevissa osuuksissa. Eskelistä koskevat lyhyet osuudet ovat luonteeltaan deskriptiivisiä ja niissä Eskelisen tuotantoa luonnehditaan siteeraamalla 2000-luvulla julkaistuja Raine Koskimaan digitaalista ja ergodista kirjallisuutta, Anna Helteen jälkistrukturalismin Suomeen saapumista ja Juri Joensuun proseduraalista kirjallisuutta käsitteleviä väitöskirjoja. Palaan tähän huomisessa ja tämän pienen Hämäläis-sarjani todennäköisesti viimeisessä postauksessa, josta selviää myös se miten asemoin Jälkisanojen 1980-luvulla aiheuttaman kirjasodan osaksi kirjallisuushistoriani suuria linjoja.
Kommentti 17. Koska Hämäläistä näyttää häiritsevän luonnehdintani Sillanpäästä aikakautensa yliarvostetuimpana suomalaisena proosakirjailijana, lienee kohtuullista kontekstualisoida ja perustella väitteeni siteeraamalla hyväksi lopuksi melkein kokonaisuudessaan se jakso, josta Hämäläistä järkyttänyt väite on peräisin. Kas näin:
"Aikakauden yliarvostetuin proosakirjailija on F.E. Sillanpää (1888–1964), joka Hurskaan kurjuuden (1919) jälkeen julkaisi romaaneja seuraavan kerran vasta 1930-luvulla (Nuorena nukkunut eli vanhan suvun viimeinen vihanta, 1931; Miehen tie, 1932; Ihmisiä suviyössä, 1934) ja sai vaivan palkaksi maailman kenties yliarvostetuimman kirjallisuuspalkinnon eli Nobelin vuonna 1939, edelleenkin ainoana suomalaiskirjailijana, päihitettyään pahimmat kilpailijansa Herman Hessen ja Johan Huizingan, joiden teoksia luetaan ja arvostetaan edelleen ja muualla kuin vain kirjailijoiden kotimaissa.
Sillanpään palkintoa on varjostanut spekulaatio talvisodan vaikutuksesta palkitsemiseen ja siitä on puhuttu sääli-Nobelina, jossa totta on ainakin palkinnon pohjimmainen säälittävyys. Se on kuitenkin ymmärrettävä paljon laajemmassa mittakaavassa kuin vain yhden 1930-luvulla palkitun suomalaiskirjailijan kohdalla, koska olennaista on, että Nobel-komitea ei eturivin modernisteja 1930-luvulla palkinnut. Lyhytkin luettelo palkinnotta jääneistä kirjailijoista kertoo kaiken tarpeellisen palkinnon perifeerisyydestä: James Joyce, Virginia Woolf, Robert Musil ja Marcel Proust. Muista modernisteista William Faulkner sai palkinnon vasta 1949, T.S. Eliot 1948, Andre Gide 1947 ja Ernst Hemingway 1954.
Sillanpään romaanihenkilöt ovat biologisten vaistojensa ohjaamia itsetiedottomia marionetteja, jotka ajautuvat tilanteesta toiseen perin passiivisina ja toimintakyvyttöminä hämäläisessä maalaismaisemassa, jossa mullalla, taloilla ja elottomilla esineillä tuntuu olevan enemmän tahtoa kuin ihmisillä. Romaanien kertojat leikkivät näillä agraarizombeilla (Sillanpään tuotantoa olisi vielä helpompaa sovittaa zombigenren tarpeisiin kuin Jane Austenia) kuin nukeilla ja asettuvat omahyväisen tietäväisesti myhäillen selittämään kuvaamansa maailman lainalaisuuksia lukijalle. Sillanpään maailma on pieni ja rajoittunut eikä se hänen hallitsemillaan kirjallisilla keinoilla saa syvyyttä, koska sitä ei ole henkilöissä eikä henkilöiden välisissä suhteissa, joissa biologia määrittää niin psykologiaa kuin sosiaalisuutta. Tarinaa Sillanpää ei halua eikä osaa kertoa ja sukupolvea häntä vanhemmat kirjailijat Juhani Ahosta alkaen kuvasivat suomalaista luontoa häntä herkemmin ja tarkemmin.
On suorastaan surkuhupaisaa, että juuri silloin kun eurooppalaiset ja amerikkalaiset modernistit sukelsivat ihmisen tietoisuuteen, psykologiaan ja osin sosiaalipsykologiaankin ja yrittivät parhaansa mukaan kielellistää ihmismielen toimintaa, Sillanpää valitsee biologian (tai biologia valitsee hänet), asettuu juurevasti lähimpään lätäkköön ja alkaa deterministisesti sulauttaa ihmisluontoa luontoon ajattomassa ja arvokonservatiivisessa maalaisidyllissä, jossa eivät juuri näy historian, politiikan, talouden tai tiedostamattoman jättämät jäljet ja arvet (toisin kuin aikalaiskirjailijoista etenkin Haanpäällä). Sillanpään 1930-luvun proosa rakentaa kömpelön eskapistisesti fiktiivisen maailman, jonka parasta ennen -käyttöpäivän asetti toinen maailmansota ja talvisota sen osana.
Jos Sillanpään palkitseminen oli kansainvälisessä vertailussa Nobel-komitean antimodernistisen linjan mukainen näyttö konservatiivisuudesta ja asiantuntemattomuudesta, niin Suomen osalta pelkkä vertailu Sillanpään romaanien ja Volter Kilven Saaristosarjan välillä riittää osoittamaan olennaisen eron proosateosten laadussa. Sillanpään suosiolle aikansa kirjallisuudentutkijoiden, kriitikoiden, kustantajien ja lopulta myös radionkuuntelijoiden ja lukijoiden keskuudessa on monia syitä, mutta vertailun voi aloittaa Sillanpään 1930-luvun romaaneja yhdistävistä piirteistä ja niiden kustantajasta. Elämäntapojensa vuoksi pahasti velkaantunut Sillanpää siirtyi 1930-luvun alussa WSOY:ltä Otavalle, joka maksoi pois hänen velkansa ja edellytti sijoitukselleen tuottoa. Tuottoa oli saatavissa etenkin ulkomailta ja niinpä kustantajan suhdetoiminta suuntautuu erityisesti Ruotsiin ja Saksaan ja ponnistelut tuottivatkin tulosta vuosikymmenen kuluessa. Sillanpään romaanien käännökset olivat pitkälle suomalaisen kustantajan pitkäjänteisyyden ja päättäväisyyden ansiota, mutta asiassa toki auttoivat myös vakiintuneet kulttuurisuhteet Skandinaviaan ja Saksaan, joita Hitlerin ja kansallissosialistien valtaannousu ei mitenkään häirinnyt.
Sillanpään eurooppalaiselle suosiolle on vaikea nähdä muuta selitystä kuin se, että hänen myhäilevä, luonnon verkkaiseen, mutta ikuiseen kiertokulkuun kietoutuva maalaisepiikkansa tarjosi lukijoilleen idyllisen turvapaikan 1930-luvun kärjistyvistä poliittisista, taloudellisista, sosiaalisista ja esteettisistä kiistoista ja ristiriidoista, joista Sillanpään romaaneissa ei jälkiä juuri näy. Haitaksi tuskin olivat Sillanpään romaanihenkilöiden passiivinen alistuminen ”kohtalolleen” ja heidän toimintansa ja toimintojensa hapuileva vaistonvaraisuus, jonka kuvaus pidetään sovinnaisuuden ja säädyllisyyden ”puhtaissa” rajoissa. Lopputuloksena eli Sillanpää-brändinä on hidastempoinen (siis ei urbaani), lapsille sallittu (siis ei avoimen seksuaalinen), helppolukuinen (siis ei modernistinen) ja biologispohjainen (siis ei poliittinen) fiktiivinen maailma ja juuri sellainen, joka hiveli saksalaista sielua kunnes se meni keskitysleirille töihin ja ehkä vielä silloinkin.
Nobel-palkinto teki sitten Sillanpää-brändistä liki erottamattoman osan Suomi-kuvaa sattumoisin juuri silloin kun Suomi-propagandalle oli jälleen kerran sekä kansallista että kansainvälistä tarvetta. Sillanpään kunniaksi on toki sanottava, että hän ei tuntenut edes opportunistista viehtymystä totalitarismiin ja ääriliikkeisiin: hän tuomitsi kyyditykset ja diktaattorit eikä liittynyt Euroopan kirjailijaliittoon. Sodan jälkeen monin tavoin raunioituneesta Sillanpäästä sukeutui radiossa pakinoiva Taata, jonka suosion syynä oli samankaltainen kurjien olosuhteiden yläpuolelle nouseminen kaunopuheisen ja kaunosieluisen eskapismin keinoin kuin hänen 1930-luvun romaaneissaan.
Jos Sillanpään tuotannosta haluaa muodostaa myönteisemmän, mutta silti perustellun kuvan, niin sellainen löytyy Veijo Mereltä, joka kirjoitti kauniisti Sillanpäästä ja tietysti Sillanpään naisista: 'Sillanpään piiat ovat sen verran herkkiä ja henkeviä, että heitä kosiskelee oikea rakkaus ja kuolema. Tässäkin suhteessa hän irrotti kerrontansa ajan kliseistä ja syrji sosiaalista keskiverto- ja normaalityyppiä. Hän yhdisti mielellään harvojen ja valittujen laatuihmisten vaalimat arvot alimman tason ihmisiin. Hän katsoi, että ne olivat tulleet heille kahta tietä, rousseaulaisesti puhtaasta luonnosta ja yläkulttuurin piiristä jonkinlaisina heijastumina. Talonpoikaisoloissa tapahtuu samanlaista sublimaatiota kuin Thomas Mannin lyypekkiläisissä porvarissuvuissa. Henkisten kokemusten skaala on yhtä laaja kuin sivistyneistössä.' (Julma prinsessa ja kosijat, 277–278)
Mielenkiintoista on, että myös Volter Kilpi oli Otavan kirjailija, jolla Sillanpään tavoin oli erikoissuhde kustantajaansa vaikkakin luonteeltaan kovin toisenlainen kuten jo näimme. Alastalon salissa on olennaisesti vaikeammin käännettävä kirja kuin yksikään Sillanpään teos eikä sitä liene käännetty kuin ruotsiksi. Vääristymä on sekä olennainen että korjaamaton, mutta varsin helposti unohtuva etenkin 2000-luvulla, jolloin kirjallisuus, ainakin virallisissa yhteyksissä, nähdään yhä useammin pelkkänä sisällöntuotantona ja vientituotteena. Sillanpään kaupallista ja 'taiteellista' kansainvälistä menestystä ovat sittemmin jatkaneet muun muassa Mika Waltari, Arto Paasilinna, Sofi Oksanen ja Riikka Pulkkinen ja niin monella tavalla kuin heidän tuotantonsa toisistaan eroavat, niitä yhdistää ilmeisen välttämättömän tarinavetoisuuden lisäksi kielen läpinäkyvyys tai välineellisyys, joka tekee kääntämisen helpoksi. Pienten kielialueiden kielellisesti vaativa ja kirjallisesti kunnianhimoinen proosa on tässä skenaariossa suurin häviäjä. Päteviä kääntäjiä ei hevin löydy eikä kustantajilta motivaatiota kääntämiselle ja käännösten julkaisulle, koska perusoletus on, että reuna-alueiden ”kokeilijat” tekevät huonommin ja myöhemmin sen minkä kirjallisuuskeskusten kokeilijat tekivät aikaisemmin ja paremmin." (Raukoilla rajoilla, 335-339)
(jatkuu)
