Irmari Rantamalan joskus antiromaaniksikin luonnehdittu Harhama (1909) luopuu suomalaista proosaa siihen asti (ja sen jälkeenkin) hallinneesta kokonaiskomposition mallista muodostaessaan laajan ja moniosaisen romaanin, joka häikäilemättömästi lainaa ja muuntelee tekstiä toisten kirjoittajien, niin suomalaisten kuin ulkomaistenkin, kirjoista ja lehtiartikkeleista, vaihtaa varottamatta kerronnan tyyliä ja tasoa ja niiden myötä kulloinkin parodioitavaa, jäljiteltävää tai muunneltavaa diskurssia, asettaa materiaalia häikäilemättömästi rinnakkain turvautumatta yhtenäistäviin hätä- ja rakenneratkaisuihin ja jättää lopulta eri tasojen välisten suhteiden jatkojäsentämisen lukijan huoleksi. Tämä ei johdu pelkästään siitä, että romaanin etukäteen ilmoitetusta 6000 sivusta ja kolmesta osasta julkaistiin ja jälkipolville säästyi vain 3000 sivua ja kaksi osaa. Tämän osittaisjulkaisun vuoksi Harhama on pakostikin keskeneräiseksi jäänyt ”avoin” teos ja sellaisena oiva kohde vapaammalle lukemiselle ja hermeneutiikalle.
Rantamalan aikalaisista tasapainoisimman arvion Harhamasta antoi O.A. Kallio vuosina 1911–1912 ilmestyneen kirjallisuushistoriansa, Uudempi suomalainen kirjallisuus, jälkimmäisessä osassa: ”Tekijä on kai tahtonut luoda jonkinlaisen nykyaikaisen »jumalallisen ja inhimillisen komedian» ja sekoittanut siihen yhdessä muodottomassa mylläkässä Jobin kirjasta, Dantesta, Miltonista, Byronista, Goethestä, Linnankoskesta y. m. saamiaan vaikutelmia. Itse tyylikin on yhtä kaaosmainen, sekaisin raamattua, Kalevalaa, Kiveä, Kilpeä ja Linnankoskea. Milloin proosana, milloin runona se pauhaa ja kohisee tavattoman voima- ja laveasanaisena, samaa seikkaa loputtomasti toistaen ja vatvoen, venyttäen ja suurentaen aivan suhdattomilla kuvilla ja mauttomilla vertauksilla. Kaiken tuon lainatavaran, kaaosmaisuuden ja myllerryksen ohella Rantamalan romaaneissa kuitenkin ilmenee selvä pohja-aatteen johdonmukaisuus, valtaava mielikuvitus, voimallinen kuvaamistaito, vuolas ja rikas kieli, laaja ihmis- ja elämäntuntemus, suuri kirjallinen lukeneisuus sekä epäämätön havaitsemuksen ja ajatuksen terävyys, joka usein tunkee sangen syvälle olevaisen ongelmiin ja välähyttelee kauaskantoisia näköaloja.” (Kallio 1912, 206)
Tästä huolimatta romaania luettiin vuosikymmeniä vain dokumenttina kirjoittajansa epäilemättä kiehtovista, mutta hämäräksi jääneistä elämänvaiheista (Harhama ilmestyi samana vuonna kun monella salanimellä kirjoittanut Algot Untola täytti 40 vuotta), ja sisällissodan ja Untolan murhan jälkeen varhaisena todisteena hänen harhaisuudestaan ja epätasapainoisuudestaan.
Mutta ei tässä monimuotoisuudessa ja polyfonisuudessa vielä kaikki: Harhama ja Martva (Harhaman toinen, noin 1000-sivuinen ja kolminiteinen jakso) aloittavat moneen muuhunkin Untolan teokseen ulottuvan ja niitä läpäisevän ja yhdistävän kirjallisen pelin, jossa romaanihenkilöt kirjoittavat kirjoja ja joissa kommentoidaan todellisten ja sepitteellisten kirjojen lisäksi kirjallisuutta, kirjailijuutta, Untolan omia eri salanimillä kirjoitettuja teoksia ja niiden arvosteluja sekä kirjallisuuden odotettuja, pelättyjä ja kuviteltuja vaikutuksia mukaan lukien kysymystä siitä mitä kirjallisuudella oikeastaan pitäisi tehdä. Tässä mielessä Untolan usean nimimerkin varaan rakentama kielen, tyylin, komposition, tuotannon ja kirjallisuuden sääntöjä ja konventioita kyseenalaistava tuotanto on eräänlainen kirjallinen kokonaistaideteos, jonka noin vuosisata kirjailijan murhan jälkeen pitäisi olla kokonaisuudessaan tutkijoiden ja lukijoiden saatavilla ja itsestään selvä osa suomalaista kirjallisuushistoriallista yleissivistystä, vaan eipä se ole. (jatkuu)
