"Vuoden 1918 toukokuun 21. päivän aamuna muuan satamahinaaja teki lähtöä Kauppatorin laiturista Helsingissä. Sen määränpää oli läheinen Santahaminan saari. Alukseen nousi kirjavapukuista väkeä: aseistettuja sotilaita ja siviilihenkilöitä, Helsingin valtauksen yhteydessä otettuja punaisia vankeja ja heidän valkoiseen armeijaan kuuluvia vartijoitaan. Tunnetuin vangeista oli sosiaalidemokraattisen puolueen Työmies-sanomalehden toimittajana Helsingissä toiminut kirjailija Algot Untola, joka tunnettiin paremmin salanimillään Irmari Rantamala ja Maiju Lassila.
Vankien ja vartijoiden lisäksi mukaan laittautui muutama henkilö, joilla ei ollut retkellä varsinaista tehtävää. He kaikki, Eino Railo, Kyösti Wilkuna, Toivo Tarvas ja Toivo T. Kaila, olivat myös kirjailijoita. He tiesivät, minkälaista tapahtumaa olivat lähdössä seuraamaan. Hinaajan päästyä Santahaminaan sen kannella kuljetetut vangit oli määrä ampua.
Radikaalien musta Suomi sai voimansa ja vaikutusvaltansa valkoisen Suomen laajemmasta kaikupohjasta; suomalaisen fasismin menestys tuli riippumaan siitä, miten tehokkaasti musta ydinjoukko kykenisi houkuttelemaan valkoisia massoja taakseen. Ratkaisevaan asemaan nousivat suomalaisen fasismin kanssavaeltajat, jotka eivät avoimesti lukeutuneet radikaaleihin, mutta joiden ajattelu ei oleellisesti eronnut radikaalien ajatuksista. Kanssavaeltajat olivat valkoisia vaikuttajia, myötäilijöitä ja mielipidejohtajia. He olivat läsnä siellä, missä mustakin Suomi esiintyi, muistomerkkien paljastustilaisuuksissa, suojeluskunnissa, seppeleenlaskuissa, yhdistyksissä, lehtien palstoilla. Keväällä 1918 he olivat läsnä laittomissa teloituksissa.
Sisällissodan raaistamista tunnelmista Suomessa keväällä 1918 kertoo jokseenkin kaiken se tosiasia, että kirjallisuuspiirejä edustaneet herrat olivat laittautuneet matkaan todistaakseen kollegansa tappamista. Eino Railo oli myös Untolan kustantaja, sillä hänen johtamansa Kustannusosakeyhtiö Kirja oli julkaissut Untolan kertomukset Manasse Jäppinen, Kilpakosijat ja Iivana. Sillä seikalla ei nyt ollut merkitystä. Railolle Untola oli eräs pahimmista 'sanomalehtimyrkyn keittäjistä', yksi niistä sosialistisen sivistyneistön jäsenistä, jotka olivat suoraan vastuussa suomalaisen työmiehen johtamisesta harhaan ja joka 'tässä maassa pisti aseet punakaartilaisten kouriin ja lähetti ne murharetkille'. (...)
'Teloitusta' katsomaan oli siis lähdetty vanhurskaan suuttumuksen vallassa. Siksi ei ehkä ole yllättävää, että ensimmäinen uhri sai surmansa jo ennen kuin Santahaminaan oli edes päästy. Untola hyppäsi - toisten lausuntojen mukaan heitettiin - laidan yli mereen. Kylmässä merivedessä räpiköivä kirjailija ammuttiin siihen. Loput teloitettavista saatiin perille Santahaminaan ja arkebuseerattiin suunnitelman mukaisesti. (...)
Myöhemmin kirjoittamassaan Kyösti Wilkunan elämäkerrassa, sen paremmin kuin muussa tuotannossaan, Railo ei maininnut tätä episodia. Sen oli jäätävä osaksi vapaussodan mytologian välttämättömiä, mutta ääneen lausumattomia tekoja; kunniakasta, mutta kirjoittamatonta historiaa."
(Oula Silvennoinen, Marko Tikka & Aapo Roselius: Suomalaiset fasistit. Mustan sarastuksen airuet. WSOY, 2016, s. 84-86)
