Tänään esittelen kolmannen variantin Joycen ja suomalaisten skribenttien kivualiaasta suhteesta: Eino Railon (1937) ja Pertti Karkaman (1985) tapauksessa kyse on kiihkeästä ideologisesta torjunnasta, joka dialektisesti ajatellen on Kallasta sokeuttavan inhon ja Anhavan opportunistisen tietämättömyyden synteesi oman aikansa akateemisessa kontekstissa.
Eino Railo kirjoittaa Yleisen kirjallisuuden historiansa kuudennessa osassa Ulysseksesta muun muassa näin: "Tekniikka on yksinomaan psykoanalyyttinen, so. kirjailija tarkkaa vain henkilöidensä tajuttomuudesta nousevia mielikuvia, kiinnittää ne sellaisenaan paperille harjoittamatta niihin nähden minkäänlaista sensurointia, ja luo täten ikäänkuin unikuvan, joka katkeamattomana, fantastisena filminä liukuu hitaasti silmiemme ohitse. Alleviivatakseen ajatusvälähdysten välitöntä liittymistä toisiinsa tekijä on poistanut isot kirjaimet, välimerkit, kappale- ja lukujaon. Unen kaltaisuutta lisää se, että tajuttomuudesta nousevat kuvat, joita tietoinen järjen kritiikki ei ole vielä 'saanut kiinni' ja käsitellyt, ovat psykoanalyysin mukaan samoja kuin uninäyt. Siitä johtuu niiden usein ällistyttävä irvokkuus ja räikeä siveettömyys. (...) Lawrencen ja Joycen teoksissa näkyy, kuinka madaltava ja tuhoisa vaikutus psykoanalyysilla on toistaiseksi kirjallisuuteen ollut. Vastavirtaus on kuitenkin jo syntymässä: terve mieli kääntyy inhoten pois näistä sairaalloisista ilmiöistä ja odottaa psykoanalyysiltä jalon ja ylentävän sielunelämän kuvausta." (Railo 1937, 122)
Pertti Karkama kirjoittaa modernismista ja Joycesta Railon hengessä vielä viisi vuosikymmentä myöhemmin teoksessaan Impivaara ja yhteiskunta. Tutkielmia kirjallisuudesta ja kulttuurista (1985). Kas näin: "Joycen, Kafkan, Ionescun ja Proustin kuvaama ihminen on useimmista määreistään riisuttu ihmisabstraktio, käsitteellinen luomus, joka on olemassa ja joka voi olla olemassa vain suhteessa elämän abstraktiin käsitteeseen. Reaaliin todellisuuteen siirrettynä tällainen ihminen on välttämättä vieras ja ahdistunut: paradoksaalilla tavalla ihminen on alkanut tuntea itsensä vieraaksi omien sosiaalisten ja biologisten määreittensä yhteydessä. Modernismi ei enää kuvaa konkreettisia ihmisiä konkreettisissa tilanteissa, kollisiossa yhteiskunta- ja kulttuurimuodostuman olennaisten virtausten kanssa. Modernismin ihminen ei ole persoonallisuus eikä kuvattuna tyypillinen henkilömotiivi vaan kalpea ja aneeminen hahmo, haamu, joka on kotonaan vain kadotessaan reaalista todellisuudesta utopioiden hämärään. Missään tapauksessa ei kysymys enää ole klassisen taiteen kuvaamasta lujasta luonteesta tai sosialistisen realismin positivistisesta sankarista. (...) Abstraktin ihmiskuvauksen mukana katoaa tyypillisyys, joka antaa taiteelle reaalin historiallisen liikkeen ja dynamiikan.
Uuden elämänkäsityksen myötä muuttuu myös kielen tehtävä. Jos kerran uusi, löydettävä elämä on reaalin sosiaalisen ja biologisen olemassaolon tuolla puolen, on löydettävä myös kielijärjestelmä, joka ei viittaa mihinkään olemassaolevaan." (Karkama 1985, 227)
