Suomenkielisyys on helpompi todentaa ja määritellä kuin suomalaisuus. Suomessa kirjoitetaan ja on kirjoitettu kirjallisuutta usealla kielellä, ainakin suomeksi, ruotsiksi, saameksi, englanniksi, venäjäksi, arabiaksi ja somaliaksi. Kaikki tämä monikielisyys on mielestäni suomalaista kirjallisuutta enkä ymmärrä miten voisin edes kuvitella olevani pätevä kirjoittamaan niistä kaikista. Keskityin siis kulttuurisesti omimaan vain suomenkielistä proosakirjallisuutta.
Tulevaisuudessa, kenties Game of Thronesin tapaan talvea odottavassa postfossiilisessa Suomessa, suomalaisen kirjallisuuden historia on kirjoitettavissa kokoamalla yhteen paikallisilla kielillä kirjoitettujen kirjallisuuksien historiat. Raukoilla rajoilla ja Finlands svenka litteraturhistoria I-II (1999, 2000) ovat ilmeisesti ensimmäiset tällaiseen palapeliin sopivat osat.
Kun suomalaisesta kirjallisuushistoriasta poistaa ensin suomenruotsalaisen kirjallisuuden tai ulkoistaa sen jo kirjoitetulle suomenruotsalaisen kirjallisuuden historialle ja sitten vielä suomenkielisen proosan, niin suomenkielisen runouden historia näyttää yllättäen hieman oudolta ja miltei epämuodostuneelta jatkumolta. Sen järkevä jaksotus olisi tästä syystä jonkin verran toisenlainen kuin se miten proosakirjallisuuden historian teoksessani jäsennän.
Suomenkielisen runouden lyhyt historia näyttäisi kai suunnilleen tältä: ensin kahmalokaupalla kerättyä, muokattua ja omaksi omaksuttua kansanrunoutta (Kalevalaan, Kantelettareen ja Aleksis Kiven Kanervalaan asti); sitten eurooppalaisten runomittojen vaivalloista opettelua Leinoon ja Manniseen asti ja kollektiivista tarrautumista näihin runomittoihin kun niiden aika on kirjallisuuden eurooppalaisissa keskusvalloissa jo ohi modernismin ja avantgarden vallatessa alaa – pienen osan tästä miltei vuosisadan mittaisesta valkoisesta kuivasta kaudesta voisi tosin pelastaa runon rytmiikkaa tutkimalla esimerkiksi Siru Kainulaisen tapaan (ja suunnilleen Lauri Viitaan asti); seuraavaksi 1900-luvun jälkipuolisko Haavikon ja Mannerin modernismista muutaman 1960-luvun kokeilijan kautta language poetryn ensiaskeliin, ja lopuksi tulisi vastaan Vastakaanonin kartoittama eli modernismin jälkeisen pluralismin aika (2000-luku), jota parhaillaan elämme.
Ehkä tarkoitin sanoa vain sen, että odotan vielä joskus lukevani suomenkielisen runouden historian. Sen kirjoittajaksi minusta ei ole.
