Jälkisanoissaan Suomen kirjallisuuden historian neljänteen ja viimeiseen uusittuun painokseen Kai Laitinen kiteyttää käsityksensä kirjallisuushistoriasta tavalla, josta on helppo olla samaa mieltä: ”Kirjallisuushistoriassa ovat kiistattomia, itsestään selviä ja muuttumattomia faktoja vain kirjailijoiden ja teosten nimet ja niihin kytkeytyvät vuosiluvut (eivätkä aina nekään). Kaikki muu aines voidaan vaihtaa, painottaa, ryhmitellä, esittää, tulkita, peittää ja arvottaa monella tavalla. Tästä johtuu, että kirjallisuushistorian lähes jokainen lause voitaisiin kirjoittaa myös toisin. Kirjallisuushistoriat ankkuroituvat tiettyyn aikakauteen ja sen näkemyksiin, kirjallisuus jatkaa kulkuaan eteenpäin. Ainoa pätevä ohjenuora onkin annettu Gunnar Björlingin aforismissa, jonka Bengt Holmqvist jo 1951 lainasi oman suomenruotsalaisen kirjallisuushistoriansa motoksi. Historia – att skrivas på nytt. Alltid. Historia – kirjoitettava uudestaan. Aina.” (Laitinen 1997, 605)
Alan vähitellen käsitellä tässä blogissa myös proosahistoriaa kirjoittaessani tekemiäni rajauksia, valintoja, painotuksia ja tulkintoja, proosahistoriani suhdetta edeltäjiinsä sekä määritelmällisesti vajavaista ymmärrystäni siitä mikä on se aikakausi, asema ja kulttuurinen konteksti, josta käsin kirjoitin Raukoilla rajoilla.
Lähtökohtaisesti näen kirjallisuushistorian hitaasti karttuvana, kehittyvänä ja monipuolistuvana genrenä, jonka eksplisiittiset ja implisiittiset konventiot ja taustaoletukset ovat jatkuvassa käymistilassa. Oletan myös, ettei minun oleteta jakavan ainakaan kaikkia edeltäjieni arvostuksia, pyrkimyksiä ja teoreettisia orientaatioita.
