lauantai 18. helmikuuta 2017

130. Menneisyyden hallintaa 6

”Loppukesällä 1946 tilanne muuttui täysin. Jäntti sai oman ilmoituksensa mukaan vasta tässä vaiheessa käsiinsä laajemman kokonaisuuden käsikirjoituksesta ja ilmoitti olevansa äärimmäisen pettynyt ennen niin ihailemaansa mieheen. Hän piti Paavolaista suorastaan poliittisena ilmiantajana: ’En voi pitää oikeana sitä, että nykyisenä ajankohtana esität lukuisista kunnon kansalaisista lausuntoja, jotka vaikeuttavat heidän elämismahdollisuuksiaan, jopa varmasti eräissä tapauksissa aiheuttavat asianomaisille suuria ikävyyksiä. Epäilen, oletko tullut ajatelleeksi, että monesti ylität skandalisoimisessa kommunistilehtiemmekin tason. Yleinen tendenssi teoksessasi ei tietenkään minua miellytä. Se, että puhut totta, huhua ja valhetta sekaisin tapausten yhteydessä, jotka ovat minullekin tuttuja, häiritsee minua sanomattomasti.’

Myös kirjallinen johtaja Martti Haavio yltyi kesällä 1946 esittämään voimakasta kritiikkiä tekeillä olevaa teosta kohtaan. Haaviolla oli myös henkilökohtaisempia syitä kritiikkiinsä. Hän väitti, että Paavolainen teki kirjassaan juuri hänestä  ’suurfascistin' sekä ’propagandan keskusfiguurin’ ja ’TK-optimismin pääedustajan'. Haavio oli jo aiemmin puuttunut useaan sellaiseen käsikirjoituksen kohtaan, jossa hän itse esiintyi epäkunnioittavassa valossa, ja oli jopa toivonut Paavolaisen jättävän hänet (Paavolaisen komppanianpäällikön) pois koko teoksesta.

Muutaman säilyneen dokumentin perusteella on vaarallista tehdä Martti Haavion roolista kovin perusteellisia päätelmiä, mutta kirjeenvaihto todistaa ainakin sen. että Paavolainen oli jo aiemmin Y.A. Jäntin pyynnöstä poistanut käsikirjoituksesta sellaisia kohtia, joissa puhuttiin Haaviosta ja tämän Suur-Suomi-innosta. Paavolainen kertoi Haavion ’nykyistä asemaa ajatellen’ lisänneensä tekstiin kohdan, jossa tämän sanotaan suhtautuneen 'hieman väkinäisesti’ optimistisimpaan sotapropagandaan. Lisäksi Paavolainen kertoi muutenkin useaan kertaan viilanneensa tuttuja henkilöitä koskevia, alun perin ehkä liian kärkeviä luonnehdintoja.

Paavolainen jopa tarjosi Haaviolle vielä lopullista mahdollisuutta korjata kaikki itseään koskevat kohdat. Hän myös ilmoitti olevansa tekstinsä suhteen muutenkin valmis muutoksiin ja poistoihin. Paavolainen ei halunnut olla ilmiantaja vaan vain puhdistaa ilmaa: ’Tässä maassa on jo valehdeltu tarpeeksi’. 

Aina provokatiivisuuteen taipuvainen Paavolainen otti Jäntin ’totta, huhua ja valhetta’ -lausahduksen jopa teoksen esipuheeseen ja selitti, että huhut ja valheet kukoistivat jatkosodan aikana kaikkialla ja olivat ikään kuin osa aikakauden henkistä maisemaa. Sotaa käyvässä maassa kerta kaikkiaan elettiin propagandan ja villien huhujen ristitulessa.

Jäntin ja Haavion ynseäksi muuttunut suhtautuminen tekeillä olevaan teokseen herättää luonnollisesti kysymyksen siitä, miksi WSOY ylipäätään julkaisi Synkän yksinpuhelun. Yrjö Jäntti kertoi paljon myöhemmin, ettei hän ollut koskaan ollut niin masentunut kuin luettuaan Paavolaisen valmiin kirjan alusta loppuun. Olihan lisäksi tiedossa, että esimerkiksi Koskenniemi ei tulisi teoksesta pitämään, vaikka myös häntä koskevia mainintoja siivottiin tekstistä pois. Itse asiassa yhtiön henkilökunnassa ja varsinkin kirjailijakunnassa oli useita muitakin, joilla oli syytä toivoa, etteivät Paavolaisen "epäkunnioittavat" luonnehdinnat heistä tulisi julkisuuteen. Y. A. Jäntin kirjeistä Paavolaiselle heijastui lopulta jonkinlainen fatalismi: pyörät oli jo pantu pyörimään, eikä hän enää aikonut ryhtyä perkaamaan Paavolaisen tekstiä. Projekti oli jo tässä vaiheessa mitä suurimmassa määrin julkinen. ’Kaikki’ tiesivät, että Paavolaisen sensaatiomaiset sotapäiväkirjat olivat tulossa Söderströmillä jouluksi. Teoksen poistaminen julkaisulistalta olisi tiennyt melkoisia kolhuja kustantamon kilpeen. WSOY:tä olisi syytetty sensuurista, ja joku kilpailija olisi joka tapauksessa julkaissut entistäkin suuremman ennakkokohun saatteleman teoksen, jossa jo poistetutkin kohdat olisivat saattaneet taas olla mukana. Erityisesti Martti Haavio oli tulilinjalla; WSOY:n julkaisemassa laitoksessa hän saattoi sentään kontrolloida omaa jälkimainettaan. 

Kustantamossa nieltiin katkera kalkki. mutta saattaa olla, että teoksen poikkeuksellisen korkea kirjakauppahinta oli jonkinlainen signaali epäsuopeudesta. Samansuuntaisia signaaleja Martti Haavio antoi vielä vuosikymmeniä myöhemmin nimittämällä päiväkirjaa ’väärennökseksi’. ”

(Kai Häggman: Werner Söderström Osakeyhtiö 2: 1940–2003: Avarimmille aloille, väljemmille vesille. WSOY, 2003, 131–134)

maanantai 13. helmikuuta 2017

129. Propagandan suurvalta

”Keväällä 1941 huhut tulevasta sodasta Neuvostoliittoa vastaan levisivät Suomessa entistä huomattavasti laajempiin piireihin. Saksan nopeaa voittoa pidettiin mm. talvisodan kokemusten jälkeen selvänä, ja samalla lisääntyivät tietenkin myös spekulaatiot Karjalan takaisin saamisesta. Suomen poliittisessa ja sotilaallisessa johdossa spekulaatiot olivat jo muuttuneet sotavalmisteluiksi. Lisävarmuutta saatiin toukokuussa 1941, kun saksalaiset pyysivät etnografisesti ja sotilaallisesti perustellun salaisen mietinnön Suomen toivomuksista tulevan itärajan suhteen. Presidentti Risto Ryti suhtautui tehtävään vakavasti ja pyysi mietinnön kirjoittajaksi Suomen historian professoria Jalmari Jaakkolaa, joka oli 1930-luvulla julkaissut WSOY:n kustannuksella uusia historiantulkintojaan. Kirjoittajaa valittaessa ’suursuomihenkisyyttä’ pidettiin tärkeänä, ja Jaakkola tekikin työtä käskettyä. 

Jaakkolan omista mieltymyksistä ei ollut epäilyksiä, sillä WSOY:n edellisenä vuonna julkaisemassa yleisesityksessä Suomen historian ääriviivat hänen johtoteemansa oli suomalaisten ikiaikainen etuvartioasema idän suuntaan. Teoksensa alussa Jaakkola katsoi inspiroitunein silmin pohjoisen Euroopan karttaa ja onnistui näkemään Skandinavian ilmiselvänä leijonana, jonka itään päin suuntautuva etukäpälä ja rinta oli tietenkin Suomi. Jaakkolan tulkinta otettiin innostuneesti vastaan. Arvosteluissa mm. ihmeteltiin, kuinka vasta nyt Suomen historiaa tulkittiin oikeassa valossa; lukuisia koululaispolvia oli "petetty" mm. ruotsalaisväritteisellä ja vähemmän sotaisalla historiantulkinnalla. 

Jaakkolan saksalaisia varten tekemän muistion tekoon osallistui myös eräitä AKS:n heimoasiantuntijoita. Varsinainen kuuma peruna oli tietenkin tulevaisuutta koskeva osuus: mikä olisi Suomelle sopiva raja uudessa Euroopassa? Tätä tulevaa ratkaisua hahmotellessaan Jaakkola tietenkin kuunteli maan korkeinta poliittista ja sotilaallista johtoa, ja mm. Ryti osallistui tekoprosessiin aktiivisesti. Selvitystyö valmistui hieman ennen jatkosodan syttymistä. Sodan sytyttyä poliittinen johto halusi tehdä uusista linjauksista myös julkisia ja salaisesta muistiosta muokattiin kirja. Suomen johtavien piirien viestittämät laajentumispyrkimykset kätkettiin yksityisen professorin ja yksityisen kustannusyhtiön nimissä julkaistuun tieteellissävyiseen teokseen. Ryti halusi teoksen ilmestyvän paitsi saksaksi myös ruotsiksi, englanniksi ja ranskaksi. Kysymys ei enää ollut vain kotimaisesta propagandasta ja Saksan johdon informoimisesta, vaan maailmanlaajuisesta mielipiteen muokkauksesta. 

Asioiden tärkeysjärjestystä kuvastaa se, että saksankielinen laitos Die Ostfrage Finlands valmistui ensin, elokuussa 1941. Suomenkielinen Suomen idänkysymys ilmestyi myöhemmin syksyllä, ja englantilainen, ruotsalainen ja ranskalainen laitos vuonna 1942. Suomen sodanaikaisen propagandakirjallisuuden tärkein teos ilmestyi WSOY:n nimissä, mutta työn todellinen teettäjä ja julkaisija oli ulkoministeriö, joka ei kuitenkaan missään vaiheessa tunnustanut hanketta omakseen. WSOY:n hinnoittelukortistot paljastavat, että kyseessä oli puhdas peiteoperaatio, sillä esimerkiksi valtaosa englanninkielisestä laitoksesta toimitettiin kirjapainosta suoraan ulkoministeriöön. Teoksen sisältö oli joka tapauksessa niin raju, ettei sille haluttu antaa virallisen ulkopolitiikan arvovaltaa. 

Käytännössä Jaakkolan teokseen oli kuitenkin kirjattu myös Suomen poliittisen ja sotilaallisen johdon rajakaavailut. Jaakkolan ratkaisuehdotus oli yksinkertainen. Uudessa Euroopassa Suomen tehtävänä oli vartioida Itämeren alueen turvallisuutta itää vastaan, eikä se onnistuisi, ellei aluetta samalla merkittävästi laajennettaisi. Tämä tarkoitti paitsi pakkorauhassa ryöstettyjen alueiden takaisin ottamista myös koko Itä-Karjalan alueen liittämistä ’vanhaan emämaahansa’. Myös Kuolan niemimaa oli Jaakkolan (ja Rytin) mukaan ’elimellistä jatkoa’ Suomelle, ja sellaisena se oli myös valtakuntaan liitettävä. Alueliitoksiin liittyisi perusteellinen väestönsiirto: noin 600 000 venäläistä ja venäläistynyttä karjalaista siirrettäisiin uuden rajan toiselle puolen, ja tilalle tulisi noin 400 000 suomalaista ja suomensukuista siirtolaista. Huomattavasti massiivisempaankin järjestelyyn saatettiin tarpeen tullen varautua, sillä kirjaan liitetyn sopivan pienen ja tuhruisen kartan mukaan Suomen itäiset äärialueet tulivat käsittämään myös Leningradin kaupungin.

Kesällä ja syksyllä 1941 samanlaisia ja suorasukaisempiakin ajatuksia esittivät monet muut, mm. maalaisliiton nuorena dynamona tunnettu Urho Kekkonen, joka vaati koko kaupungin hävittämistä. Jatkosodan ensimmäisten kuukausien tunnelmia kuvaa että aiemmin myös liberaalina anglofiilinä tunnettu Elsa Enäjärvi-Haavio innostui julkisuudessa ylistämään Jaakkolan suursuomalaisia visioita ja historiannäkemystä. Enäjärven mukaan myös kaikki historian oppikirjat ja koko kouluopetus oli uusittava Jaakkolan viitoittamille linjoille.

Jaakkolan ja WSOY:n nimissä julkaistu propagandistinen tutkielma täytti tarkoituksensa ilmeisen hyvin. Osa suomalaisista päättäjistä osasi ja uskalsi toki ilmankin varautua Neuvostoliiton hajoamiseen ja Suur-Suomen luomiseen, mutta professoritason perustelut antoivat hieman epämääräisille suunnitelmille enemmän uskottavuutta. Kuolan ’tieteellisellä suomalaistamisella’ ennakoitiin tietenkin myös sitä, että norjalaiset saattaisivat sodan jälkeen olla kiinnostuneita alueesta.” (Kai Häggman: Werner Söderström Osakeyhtiö 2: 1940-2003: Avarammille aloille, väljemmille vesille. WSOY , 2003, 40-42)

keskiviikko 8. helmikuuta 2017

128. Kustantamisen tähtihetkiä 7: SKS:n 1890-luku

”SKS:n taloudellinen ja poliittinen kytkös senaattiin on malliesimerkki fennomaaneille tyypillisestä järjestötoiminnan ja kansallisen liikkeen tukeutumisesta valtioon. Seuran piirissä luotiin uutta isänmaallisuutta, mutta samalla oltiin hyvin tarkkoja siitä, ettei suomalainen isänmaallisuus saanut keisarin tai hallituksen vastaisia piirteitä. Näkyvin ilmaus seuran ja senaatin rinnakkaiselosta oli seuran 1890 valmistunut oma talo, jolle maan hallitus oli lahjoittanut tontin naapuristaan, pääkaupungin paraatipaikalta. Hallituskatu 1 oli osoitteena hieno, mutta sillä oli myös oma symbolinen ja miksei myös käytännöllinen merkityksensä. Vinosti vastapäätä sijaitsevasta senaatin talosta tiede- ja sivistysseuraa oli helppo pitää silmällä. Tärkeintä oli kuitenkin se, että seura yhdistettiin talonsa ja toimintansa kautta senaatintorin muihin hallinnon ja tieteen tyyssijoihin. Dosentti K. N. Keckmanin asunnossa 60 vuotta aiemmin perustetusta nuorten radikaalien epämuodollisesta yhteenliittymästä oli viimeistään 1890-luvulla tullut osa vakiintunutta järjestystä.

Seuran saama vuosittainen valtionapu oli kaksi kertaa suurempi kuin sen vuosittaiset palkkakustannukset. Valtionapua voi suhteuttaa myös siihen, että seuran oman talon rakentaminen ja sisustaminen maksoi 156 000 markkaa. Vastaavasti Helsingin suurin, noin 100 henkeä työllistävä kirjapaino vaihtoi 1890-luvulla omistajaa 130 000 markalla. Talon rakentaminen tai kirjapainon hankkiminen oli tähän aikaan suhteellisen halpaa puuhaa kunnianhimoiseen kustannustoimintaan verrattuna, sillä seuran kustannustoiminnan kulut olivat vuosina 1895–1895 yhteensä 186 000 markkaa. Oman talon, kansanrunouskokoelmien sekä kirjaston ylläpito oli kirjojen julkaisemiseen verrattuna varsin vähäinen menoerä. Kustannustoiminnan menot olivat noin 80 prosenttia seuran kokonaismenoista, eikä suuria kuluja saatu kateltua kirjojenmyyntituloilla. Kustannustoiminta oli tässä vaiheessa jatkuvasti tappiollista ja vuosittaiset tappiot olivat hätkähdyttävän suuria. Esimerkiksi 1893 tappioksi laskettiin noin 36 000 markkaa ja seuraavina vuosina luvut olivat vielä synkempiä (39 000 ja 48 000 markkaa).

Syy tappioihin oli seuran tinkimättömän epäkaupallisessa ja yleiseen hyötyyn tähtäävässä kustannuspoliittisessa linjassa. Kustannustoiminnasta vastanneen A.A. Granfeltin mukaan seura siirsi kaikki kaupallisesti kannattavan tuntuiset kirjahankkeet yksityisille kustantajille: ’Seura ylipäänsä ei katso asiaksensa kustantaa teoksia, joita yhtä hyvin saataisiin julkisuuteen melkein kenenkä kustantajan kautta hyvänsä’.” (Kai Häggman:  Sanojen talossa. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 1890-luvulta talvisotaan. SKS, 2012, 52-54)

Käytännössä hankkeita ei kuitenkaan siirretty kenelle kustantajalle hyvänsä vaan niille, joiden johdossa SKS:n napamiehillä oli kaksoisrooli, mikä nykynenään tuoksahtaa hyvä veli -verkostolta, jääviydeltä ja korruptiolta, mutta anakronismit sikseen:   

”Seurassa oltiin 1890-luvun alussa valmiita luovuttamaan oppikirjojen kustantaminen vastaperustetuille kansallishenkisille yksityisille kustannusyhtiöille.  Seuran keskeiset vaikuttajat ymmärsivät asian niin, että yksityiset suomenmieliset kustantajat eivät olleet kilpailijoita vaan tulivat jakamaan vanhan emon taakkaa.  Eliel Aspelin ja Kaarle Krohn olivat 1890 näkyvästi mukana perustamassa Otavaa ja E. N. Setälästä tuli saman vastaperustetun nuorsuomalaisuuteen kallistuvan kustannusyhtiön keskeinen taustavaikuttaja vuosisadan vaihteessa. Kaarle Krohn taas oli ystävänsä Werner Söderströmin tärkeimpiä kirjallisia neuvonantajia ja istui WSOY:n leimallisesti vanhasuomalaisessa johtokunnassa vuosikymmeniä. Seurassa oli jo pääosin luovuttu kaunokirjallisuuden julkaisemisesta ja uuden vuosisadan myötä luovuttiin vähitellen myös hyvin kannattavista suomenkielisistä oppikirjoista. Uusia oppikirjoja saatettiin edelleen julkaista, mutta mieluusti vain huonosti kannattavia ja vähälevikkisiä aikuisten käsi- ja oppikirjoja, jotka eivät kaupallisille yrittäjille kelvanneet.  Vapaaehtoinen väistyminen koululaisille suunnattujen oppikirjojen kustantamisesta oli taloudellisessa mielessä järjetöntä, mutta seuran piirissä katsottiin jo pitkälle seuraavalle vuosisadalle. Kansanrunouden ja kielitieteen alalla suunniteltiin mittavia julkaisuhankkeita, joille oli tavalla tai toisella raivattava kustannusohjelmasta tilaa ja resursseja.”  (emt., 73) 

perjantai 3. helmikuuta 2017

127. Muistiorganisaatiosairauksista 2

”Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori Rafael Koskimiehelle juutalaisvastaisuus, kirjaroviot ja tiedemiesten vainot olivat puolestaan valitettavia, mutta silti kokonaismerkitykseltään toisarvoisia tekijöitä, jotka eivät horjuttaneet Saksan asemaa Euroopan johtavana sivistys- ja kulttuurivaltiona. Hänestä Mein Kampf ei ollut pelkkä kirja vaan 'kokonainen vallankumous kirjan kansien sisällä.' Tunnettujen tieteilijöiden ja taiteen tekijöiden vainoja Koskimies kritisoi, joskin uskoi näiden lieveilmiöiden katoavan ajan myötä. Koskimiehen suhde juutalaisuuteen erosi Wenerwirran ja Öhmannin vastaavista siten, että hän kutsui vakaumusta juutalaisesta maailmansalaliitosta 'humbuugiksi'. Toisaalta hän pohti, voisiko perinteisessä juutalaiskuvassa, joita kirjallisuudessa edusti esimerkiksi Shakespearen inhottava kauppiashahmo Shylock, olla sittenkin paljon totta: 'Onko kenties lopulta niin, että nämä suuret mielikuvitusluomukset sisältävät enemmän, kuin mitä käytännössä otetaan huomioon.' Saksassa, jossa seurattiin varsin tarkkaan ulkomaiden lehdistöä, Öhmannin ja Koskimiehen kaltaiset omasta aloitteestaan maata puolustavat kirjoittajat pantiin ilolla merkille.” (Markku Jokisipilä – Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. WSOY, 2013, 104)              
  
”Suomen Kansallisteatteri puolestaan oli maan johtava näyttämö, jonka ratkaisut ohjasivat koko suomalaisen näyttämötaiteen suuntaa. Instituution suhteesta kansallissosialistiseen Saksaan muodostui kiistakapula, jossa ulkopolitiikan kulttuurille aiheuttamat heilahtelut tulivat näkyvästi esille. Eräs innokkaimpia Saksan kannattajia teatterin johtokunnassa oli professori Rafael Koskimies, joka oli Valvoja-Aika-lehden päätoimittajana sysinyt suomalaista kulttuurikeskustelua kansallissosialismia ymmärtämään pyrkivään suuntaan.” (emt., 342–343)

Koskimies oli myös Euroopan kirjailijaliiton jäsen, mutta sekin tieto on maskeerattu piiloon yhteyksissä, joissa Helsingin yliopiston humanistien ansioita hehkutetaan. Esimerkiksi 375 humanistia -sivusto (2015) tarjoilee tällaisen tiivistelmän Koskimiehen biografiasta otsikolla Kirjallisuusteoriasta sukuhistoriaan: 

”Rafael Koskimies syntyi Savon seuduilla helmikuussa 1898 fennomaani-ihanteita kannattavan perheen vanhimmaksi lapseksi. Perheen fennomaanimyönteisyys ei ollut yllättävää, sillä suku kytkeytyy kuuluisiin fennomaaniaatteen ajajiin, kuten Yrjö Sakari Yrjö-Koskiseen. Rafael Koskimiehen sukunimi olikin vuoteen 1926 asti Forsman.

Rafael Koskimies muutti perheineen Helsinkiin nykyiselle Lönnrotinkadulle (ent. Antinkatu 22) ja suoritti Helsingin Suomalaisessa normaalilyseossa ylioppilastutkintonsa. Helsingin yliopistoon hän kirjautui sisään vuonna 1916. Suhteellisen varhaisesta vaiheesta asti oli selvää, että kirjallisuus ja estetiikka kiinnostivat nuorta Koskimiestä ja hän viihtyi kirjojen ääressä. Hänen vanhempansa olivat myös sivistyneitä ja varsinkin hänen isänsä luona kävi paljon erilaisia vieraita, joista Ernst Nevanlinna oli kenties tunnetuin, mutta myös ahkerin kävijä.

Koskimies valmistui yliopistosta neljässä vuodessa, mutta palasi yliopiston hoiviin tohtorinväitöskirjan muodossa. Fredrik Cygnaeus kirjailijana ja ajanilmiönä ilmestyi kahdessa osassa vuosina 1923–1925. Tohtoriksi hän väitteli vuonna 1927. Tästä alkanut tutkijanura oli varsin vaiherikas. Hän oli yhtälailla kiinnostunut kirjallisuuden teoriasta kuin kulttuurihistoriasta.

Vuonna 1925 julkaistu Theorie des Romans oli hänen kansainvälisesti tunnetuin teoksensa, jossa hän käsittelee nimenmukaisesti romaanin teoriapuolta. Eritoten saksalainen kirjallisuusteoria olikin Koskimiehen kiinnostuksen kohteena. Hän keskittyi myös useammassa teoksessa runo-oppiin.

Muut Koskimiehen teokset käsittelevät niin kulttuurihistoriaan, kuten Runebergin Suomi, tai yksittäisten kirjailijoiden elämäntöitä, kuten Aleksis Kiveä. Koskimies myös jatkoi loppuun Gunnar Suolahden aloittaman Yrjö Sakari Yrjö-Koskisesta kertovan kirjan ja tuli täten sivunneeksi oman sukunsa historiaa.

Koskimiehen työ tutkijana oli saanut kiitosta ja hän haki estetiikan ja nykyiskansan kirjallisuuden professorin virkaa 1930-luvun puolella. Professorin virkaan hän astui vuonna 1939. Professorina hän ehti olla 22 vuotta ennen eläkkeelle jäämistään. Työt eivät kuitenkaan siihen loppuneet vaan hän toimi vielä jonkin aikaa kustannusosakeyhtiö Otavan johtokunnan puheenjohtajana. Lisäksi hänet valittiin Suomalaisen Tiedeakatemian esimieheksi.”

Koskimiehen toimintaa kriitikkona käsitellään puolestaan otsikolla Ylisanojen välttelijä tähän tapaan: 

”’Kirjallisuuden arvostelijan ei pidä uppoutua yksinomaan kirjallisuuteen eikä estetiikon estetiikkaan’ muisteli Rafael Koskimies kerran isänsä sanoneen. Hän myös pyrki noudattamaan ohjeistusta. Arvosteluissaan hän pyrki välttämään turhan voimakkaita tai latautuneita sanoja, mutta piti silti kielen elävänä ja rikkaana. Hän pohti esseissään kriitikon etiikkaa ja tuli lopputulokseen, että oikeudenmukaisuus, kohtuullisuus ja totuudessa pitäytyväisyys ovat kriitikolle olennaisia arvoja. Koskimies ei myöskään yleensä antautunut päivän polttaviin polemiikkikeskusteluihin. Kenties juuri näistä syistä Koskimiestä on arvostettu kriitikkona.

Journalistinen ura oli alkanut Koskimiehellä jo yliopisto-opiskelijana ollessaan. Hän oli lähettänyt malliarvostelun V. A. Koskenniemelle, joka tuolloin päätoimitti Aika-lehteä. Koskenniemi piti lukemastaan ja kutsui Koskimiehen mukaan toimitukseen. Viralliseksi nimikkeeksi tuli toimitussihteeri, mutta hän kirjoitti erityisesti arvosteluja niin teatterista kuin kirjoistakin. Ajan toimitus toimi myös hyvänä ponnahduslautana muun kirjallisuusalan suuntana, sillä toimituksessa olleissa ja vierailleista henkilöistä moni oli tai heistä tuli niin professoreita kuin tunnettuja kirjailijoitakin. Myöhemmin Koskimies osallistui myös Uuden Suomen tekemiseen vakituisena avustajana sekä toimi päätoimittajana Ajan perillisessä, Valvoja-Ajassa.”

Koskimiehen sodan jälkeen vain parantunut asema käy ilmi hänen urapolustaan: ”Estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professori 1939 – 1961, Helsingin yliopisto; Kotimaisen kirjallisuuden dosentti 1926 – 1938, Helsingin yliopisto; Suomalaisen Tiedeakatemian esimies 1963 – 1964;
Kustannusosakeyhtiö Otavan johtokunnan puheenjohtaja 1943 – 1968; Suomen Kansallisteatterin johtokunnan puheenjohtaja 1948 – 1960; Valvoja-Ajan päätoimittaja 1932 – 1941; Uuden Suomen vakinainen avustaja 1921 - 1934, 1940 ja 1941; Ajan toimitussihteeri 1917 – 1924.”

Hyperkollegiaalisen suitsutuksen lähteinä näkyy käytetyn seuraavia teoksia: 
Laitinen, Kai, ”Koskimies, Rafael”. Kansallisbiografia-verkkoartikkeli. Luettu 11.5.2015.
”Kaarlo Rafael Koskimies”. Menneisyyden humanistit -verkkosivusto. Luettu 13.5.2015.
Rafael Koskimies, ”Helsinki ja Härjänvatsa”. Otava: Helsinki 1953.





sunnuntai 29. tammikuuta 2017

126. Älä lyö Löyttyä (osa 3)

(jatkoa edelliseen postaukseen)

Löytyn häkellyttävä tietämättömyys huipentuu arvostelun kahdessa viimeisessä kappaleessa:
”Genreen solahtaminen johtuu oikeastaan jo kirjan rajauksista. 'Suomenkielisyys' toki ylittää kansalliset rajat siinä mielessä, että kirjassa käsitellään myös Neuvostoliitossa ja Yhdysvalloissa julkaistua suomenkielistä kirjallisuutta, mutta siinä ei varsinaisesti pohdita kirjallisuuden kansallisen rajaamisen implikaatioita ja perimmäisiä vaikutuksia kirjallisuuskäsityksiin. 
   Kansallinen nurkkakuntaisuus – nationalismi ja fasismi mukaan lukien – saa toki kuulla kunniansa moneen otteeseen, mutta enemmänkin olisi ollut syytä pohtia kansallisten kirjallisuushistorioiden ennakkoasetuksia, kuten sitä, miksi kirjallisuuden kaltainen, jo lähtökohdiltaan ylirajainen taiteenlaji näyttää jakautuvan niin luontevasti juuri kansakuntien rajojen perusteella. Kirjallisuushistoriaan sisäänkirjoitettu metodologinen nationalismi jää näin kyseenalaistamatta.” (Olli Löytty: ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”, Kritiikki XV, 82)

Kommentti 11. Miksi pohtisin kirjassani kirjallisuuden kansallista rajaamista, koska Raukoilla rajoilla ei rajaa kohdettaan kansallisesti vaan ensisijaisesti kielen (suomi) ja lajin (proosa) perusteella? Kirjallisuuden kieltä, kompositiota ja kontekstia painottamalla on mahdollista ottaa etäisyyttä kansallisten kirjallisuushistorioiden ennakkoasetuksiin ja kyseenalaistaa esimerkiksi niihin kytkeytyviä kirjallisuuskäsityksiä (kuten vaikkapa sellaisen ylirajaisen tai ylikansallisen kirjallisuusilmiön kuin modernismin ”kansallisesti” typistettyä tulkintaa) ja kirjallisuuspoliittisia pyrkimyksiä (fennomaanisesta agendasta alkaen). Ja juuri näin Raukoilla rajoilla tekeekin.        

Kommentti 12. Pelkistetysti sanottuna kirjallisuus koostuu ennen kaikkea kielestä ja kompositiosta, joista jälkimmäinen on verrattomasti globaalimpi komponentti kuin edellinen, jota usein pidetään kirjailijan tärkeimpänä työvälineenä. Kieleen perustuva rajaukseni on myös sangen yksiselitteinen lähtökohta: on helppo todeta onko jokin teos kirjoitettu suomeksi ja lisäksi yksittäiset teokset on pääosin kirjoitettu vain yhdellä kielellä siellä täällä mahdollisesti vilahtelevista muunkielisistä sitaateista huolimatta. Rajatapausten ja monikielisten teosten etsijöille suosittelen aivan alkajaisiksi Arvi Höyssän kirjaa Kokeilota aivisuomeleksi - ja tietysti Octavio Pazin, Charles Tomlinsonin, Jacques Roubaudin ja Eduardo Sanguinetin nelikielistä Rengaa ja sen yksikielisiä käännöksiä. Proosan kompositiorakenteet ja niiden tutkimiseen kehitetyt teoriat ja menetelmät eivät liioin jakaudu ”luontevasti juuri kansakuntien rajojen perusteella” ja yksi proosahistoriani joissakin tutkijoissa närää herättäneistä uutuuksista onkin juuri se, ettei Raukoilla rajoilla enää kelpuuta kansallisesti vakiintuneita, mutta kestämättömän kotikutoisia käsityksiä 1900-luvun kirjallisuuden keskeisistä virtauksista. Samankaltainen ”ylirajaisuus” koskee tietysti myös kirjallisuuden kolmatta keskeistä komponenttia eli materiaalista mediaa: kirjat, lehdet ja tietokoneet (etc.) eivät nekään ole kansallisia saati suomalaiskansallisia keksintöjä.                 

Kommentti 13. Kirjallisuuden kielen, komposition ja materiaalisen mediumin lisäksi kirjallisuudessa ja kirjallisuushistoriassa on tietysti kyse kontekstista eli kirjallisuuden sisältöön, julkaisemiseen ja lukemiseen vaikuttavista poliittisista, taloudellisista, sosiaalisista, juridisista, institutionaalisista ja kulttuurisista käytännöistä. Koska valtaosa suomenkielistä kirjallisuutta on kirjoitettu, julkaistu ja luettu pienehköllä ja vähäväkisellä maantieteellisellä ja geopoliittisella alueella, kyseisten käytäntöjen sisältöä ja historiaa on mahdotonta täysin irrottaa Suomen suuriruhtinaskunnan ja Suomen valtion historiasta, joita on tietysti mahdotonta erottaa kaikista eurooppalaisista ja globaaleista yhteyksistään. Näin ollen suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa ei voi uskottavasti kirjoittaa täysin irrallaan sen tärkeimmän julkaisualueen poliittisesta, taloudellisesta, sosiaalisesta ja kulttuurisesta historiasta, ellei keskity pelkästään käsiteltävien teosten kompositioon, poetiikkaan ja estetiikkaan (kuten jossain vaiheessa suunnittelin tekeväni). 

Kommentti 14. Toisin kuin Löytty näyttää uskovan tai retorisesti uskottelevan kirjallisuus ei näytä mitenkään luontevasti jakautuvan kansakuntien rajojen perusteella. Helppoja esimerkkejä ovat monet tunnetut kirjallisuushistoriat, joiden kohteena ovat olleet muun muassa arabiankielinen kirjallisuus, sanskritiksi, teluguksi, hindiksi, urduksi tai englanniksi kirjoitettu ”intialainen” kirjallisuus, jiddišiksi kirjoitettu kirjallisuus, latinalaisamerikkalainen espanjankielinen kirjallisuus, alkuperäiskansojen ja valtiottomien etnisten ryhmien kirjallisuus, eurooppalainen avantgardekirjallisuus ja monet ylikansallisen tai ylirajaisen populaarikirjallisuuden lajit (kuten kauhu tai pohjoismainen rikoskirjallisuus). Näyttääkin siltä, että Löytyn itse itselleen rakentama ongelma on ajat sitten luontevasti ratkaistu useammalla kuin yhdellä tavalla. Toisin sanoen kirjailijoille ja kirjallisuushistorioitsijoille kansalliskirjallisuuksista irtoaminen tai etääntyminen on ollut jo pitkään itsestään selvää toisin kuin varsinkin niille kirjallisuuden- tai kulttuurintutkijoille, jotka ovat suunnanneet tutkimuksensa ”kotimaiseksi” tai ”kansalliseksi” ymmärtämäänsä kirjallisuuteen.

(jatkuu)

P.S. Tässä linkki keskusteluuni Taru Torikan kanssa Suuressa hesalaisessa kirjakerhossa 17.1.2017:


     

tiistai 24. tammikuuta 2017

125. Älä lyö Löyttyä (osa 2)

Oppimattoman ”lähdekritiikkinsä” jatkoksi Löytty katsoo asiakseen moittia joihinkin kotimaisen kirjallisuuden tutkijoihin kohdistuvaa asennettani tai lähinnä hänen hyperbolista kuvitelmaansa asenteestani, jonka hän rinnastaa Touretten syndroomaan. Hyperbolinen tarkoittaa tässä sitä, että Löytty ei huomaa kuinka harvaan tutkijaan arvosteluni kohdistan, kuinka vähän tilaa arvosteluni vievät ja että siteeraan ja referoin kollegiaalisessa hengessä tutkijoita, joita arvostan. Näyttää kuitenkin siltä, että lopulta kyse on vain myrskystä vesilasissa. Löytty näet aloittaa arvostelunsa seuraavan jakson tähän tapaan: ”Huomautukseni Eskelisen asennetta kohtaan ei pidä ymmärtää kirjassa esitetyn kritiikin vastustamiseksi tai puolustuskannalle asettumiseksi, päinvastoin. Eskelisen analyysi on nähdäkseni pääosin pätevää ja tarpeellista, sillä hän nostaa esille olennaisia kysymyksiä esimerkiksi siitä, miten kapeasta näkökulmasta kirjallisuutta on Suomessa usein tulkittu.” Eli loppu hyvin, kaikki hyvin?

Ei sentään, sillä arvostelunsa viimeisessä (neljännessä) jaksossa Löytty palaa ”kysymykseen Raukoilla rajoilla -teoksen tekstilajista.” Seuraavaksi hän ymmärtää väärin yhden lukuohjeistani (kirjallisuushistorian ymmärtämisestä proosakirjallisuuden genrenä) ja sitten kuvaukseni tai vihjeeni yhdestä proosahistoriani käyttämästä esittämisstrategiasta (joita siis on huomattavasti enemmän kuin yksi). Hurskasteltuaan vielä hetkisen tyylivalinnoillani hän aloittaa arvostelunsa ns. loppunousun, jonka käyn seuraavassa läpi kappale kerrallaan.

Löytty kirjoittaa: ”Kirjallisuushistoriasta käsitteen perinteisessä merkityksessä on nimittäin kyse. Ennakko-oletuksiini nähden olinkin hieman pettynyt, sillä vaikka Raukoilla rajoilla kritisoi edeltäjiään ja tarjoaa kiitettävästi niihin korjauksia ja lisäyksiä, se ei itse asiassa ehdota sen syvällisempää remonttia kirjallisuushistorioiden genreen, sen tavoitteisiin ja kokoonpanoon, minkä osoittaa jo kirjallisiin tyylisuuntiin jakautuva sisällysluettelo. Kaanonin idean kyseenalaistamisen sijasta teoksessa tarjotaan uutta versiota kansallisesta kaanonista: Kivi säilyttää asemansa, Kilven arvoa nostetaan, Hans Selo lisätään.”

Kommentti 6. Ehkä minun pitäisi olla tyytyväinen siitä, että Löytyn(kin) mielestä Raukoilla rajoilla kiitettävästi korjaa ja täydentää edeltäjiään. Ehkä olisinkin, jos Löytty olisi kyennyt hahmottamaan edes muutaman niistä muutoksista ja muutosehdotuksista, joita Raukoilla rajoilla kirjallisuushistorian genreen tekee. Osa näistä olisi selvinnyt jo lievetekstistä (”Raukoilla rajoilla ei rakenna kaanonia eikä vastakaanonia”), osa olisi edellyttänyt Löytyltä moniulotteista vertailua edeltäviin kirjallisuushistorioihin (Raukoilla rajoilla rajaa kirjallisuushistorian kielen eikä valtiomuodostelmien ja kansallisuuksien saati anakronististen kansalliseen identiteettiin kohdistuvien odotusten avulla; se kohdistaa huomionsa yhteen kirjallisuuden lajiin eli proosaan) ja vielä osa vertailua pienten ja suurten kielialueiden kirjallisuushistorioiden välillä (Raukoilla rajoilla kyseenalaistaa edellisten ongelmattoman mallintamisen jälkimmäisten avulla).

Kommentti 7. Löytyn hentoinen käsitys kirjallisuudesta, kirjallisuusteoriasta ja kirjallisuushistoriasta löytää kenties kiteytyneimmän ilmaisunsa modernismin ja realismin ymmärtämisessä tyylisuunniksi. Sitä ne eivät ole, ellei näiden kiisteltyjen käsitteiden kaikesta heuristisuudesta ja selitysvoimasta haluta luopua, mikä epäilemättä sopisi monellekin kulttuurintutkijalle. Pelkkä syventyminen proosahistoriani alalukujen otsikoihin koko teoksen lukemisesta puhumattakaan olisi selvittänyt Löytylle, etteivät realismi ja modernismi ole tyylisuuntia proosahistoriassani. Kyse on siis kaksoisvirheestä: Raukoilla rajoilla ei jakaannu edes päälukujen otsikoiden tasolla tyylisuunniksi, ja realismi ja modernismi eivät ole uskottavasti redusoitavissa tyylisuunniksi.

Kommentti 8. Kaanonin ja vastakaanonin rakentelun ja purkamisen sijasta Raukoilla rajoilla seuraa kirjallisen diversiteetin vaiheita ja vaihteluita. Käytän proosahistoriassani sanoja kaanon ja kanonisointi vain osoittamassa tiettyjä kirjallisuushistoriallisia faktoja ja konstellaatiota. Kutsun Ahoa, Canthia, Järnefeltiä ja Pakkalaa kanonisoiduiksi realisteiksi siksi, että he sellaisia ovat (ja myös erottaakseni heidät saman aikakauden ns. kansankirjailijoista, jotka olivat hieman toisenlaisia realisteja). Samalla tavoin viittaan kanonisoituun anhavalais-otavalaiseen modernismiin (eli lähinnä Haavikkoon, Hyryyn, Mereen ja Vartioon). Tällaiset viittaukset eivät rakenna kaanonia eivätkä vastakaanonia – paitsi ehkä sellaisen lukijan mielessä, jossa kirjallisuushistoria (tai jonkin kirjailijan tai teoksen maininta kirjallisuushistoriassa) ja kirjallinen kaanon (tai kanonisointi) ovat toistensa synonyymeja.     
                          
Kommentti 9. Löytyn kirjallisuushistoriallinen tietämättömyys paistaa siinä miten hän kirjoittaa Kivestä ja Kilvestä ja suhteestani näihin kahteen suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden klassikkoon. Paljon ei tarvitse 1800-luvun proosakirjallisuudesta tietää, jotta tajuaisi, että Kiven Seitsemälle veljekselle ei niin kielen kuin kompositionkaan tasolla haastajaa löydy. Kiven romaanin klassikkoaseman mureneminen edellyttäisi joko uusia esteettisesti korkeatasoisia ja aikanaan julkaisematta jääneitä tekstilöytöjä esimerkiksi SKS:n arkistoista tai kollektiivista ideologista hurahdusta, jossa kyökkirealismi tai uskonnollisen kirjallisuus nousisivat arvoon arvaamattomaan. Tai ehkä suomenkielisen lähetyskirjallisuuden taso oli 1800-luvulla korkeampi kuin uskalsin kuvitellakaan.

Kommentti 10. Paljon ei tarvitse Kilvestäkään tietää, jotta tajuaisi, ettei Raukoilla rajoilla Kilven arvostusta nosta - eikä edes voisi nostaa, jos olisin sellaista yrittänyt. Alastalon salissa valittiin kriitikkoäänestyksessä parhaaksi suomalaiseksi romaaniksi jo pari vuosikymmentä sitten. Raukoilla rajoilla hahmottaa Kilven antimoderniksi modernistiksi, mikä ei ole erityisen arvostuksen osoitus. Selo on puolestaan vain yksi monista prooshistoriassani käsitellyistä kirjailijoista, joiden ansioita anhavalaisen ”modernismikäsityksen” tirkistysluukusta ei voi havaita.

(jatkuu)

perjantai 20. tammikuuta 2017

124. Älä lyö Löyttyä (osa 1)

Olli Löytty arvioi proosahistoriaani Nuoren Voiman Kritiikki-lehden viimeisimmässä numerossa (Nuoren Voiman kirjakatsaus XV, Syksy 2016, 79–82) otsikolla ”Kirjallisuushistoriaa vahvasti mansplainaten”. Nyt pitäisi vain tietää kuka on Olli Löytty. Tämä johtuu muun muassa siitä, että Kritiikkiin ei näytä tällä kertaa sisältyvän tietoja artikkelien ja kirja-arvostelujen kirjoittajista. Google-haulla löytyy tutkija ja tietokirjoittamisen itsehoito-oppaita tehtaillut aloitteleva esseisti Olli Löytty, jonka väitöskirja on nimeltään Ambomaamme: suomalaisen lähetyskirjallisuuden me ja muut (2006). 

Tämänkaltaisen Olli Löytyn profiiliin viittaavat myös tietyt piirteet hänen kirja-arvostelussaan. Löytty toivoo minulta kollegiaalista ja arvostavaa suhtaututumista erityisesti professori Juhani Niemen teokseen Proosan murros ja Teos-kustantamon sivuilta löytyykin sitaatti, jossa samainen Juhani Niemi on kiittänyt Löytyn esseekokoelmaa Kulttuurin sekakäyttäjät. Löytty tuntuu ihmettelevän proosahistoriassani Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan kohdistuvaa kritiikkiä ja kas kummaa, hänen uusimman, viiden muun tutkijan kanssa kirjoittaman ohuen teoksensa, Kansallisen katveesta: Suomen kirjallisuuden ylirajaisuudesta, on kustantanut juuri SKS. Tutun keskinäisen vaikenemisen ”kulttuurin” äärellä siis ollaan: professorit ja muut hyvin sijoittuneet tutkijat voivat vuosikymmenestä toiseen kirjoittaa millaisia läpiä päähänsä tahansa ja tieteellisistä rimanalituksista vaietaan tai niitä siedetään yhteisen edun, apurahoituksen varmistelun ja kollegiaalisen kyyristelyn nimissä. Kannattaisi muistaa, että kollegiaalisuudella on myös pimeä puolensa, kuten viimeksi Jari Aarnion tapauksessa kävi ilmi.  

Valitettavasti lähetyskirjallisuuteen kohdistuva kulttuurintutkimuksellinen tietämys ei Löytyn tapauksessa (eikä muutenkaan) tarjoa riittäviä valmiuksia kirjallisuudentutkimuksen, kirjallisuushistorian ja kirjallisuusteorian ymmärtämiseen ja arviointiin. Kaiketi tästä syystä monet alan perusasiat näyttävät olevan Löytylle tuntemattomia (jos asian tyytyy sanomaan kvasikollegiaalisen kauniisti). Tämäkin toki sopii hyvin Teoksen sivuilta löytyvään Löytyn kirjailijaprofiiliin. "Olli Löytty (s.1966) on tamperelainen tutkija ja tietokirjailija. Löytty on julkaissut ja toimittanut lukuisia kulttuuria ja kansallista identiteettiä koskevia kirjoituksia ja tutkimuksia. Hän ei harrasta mitään, mutta suhtautuu harrastajan intohimolla kirjoittamiseen." Tällä kertaa Löytyn olisi kuitenkin kannattanut suunnata harrastajan intohimonsa johonkin muuhun kuin Raukoilla rajoilla -teokseeni, joka viis veisaa muun muassa lähetyskirjallisuudesta ja kansallisesta identiteetistä eikä suhtaudu erityisen suvaitsevaisesti paradigmaattisen aseman saavuttaneisiin akateemisiin harrastelijamaisuuksiin suomalaisen ja suomenkielisen kirjallisuuden tutkimuksessa.       

Ensiksi muutama sana lähteiden käytöstä ja roolista kirjallisuushistorioissa – seikka, jonka Löytty olisi voinut selvittää itselleen aivan konkreettisesti katsomalla miten lähteitä on käytetty edeltävissä suomalaisen kirjallisuuden historioissa ja miten ne näissä teksteissä näkyvät. Sen sijaan referee-fantasiansa lumoama Löytty kirjoittaa: ”Jos lukisin tekstiä tieteellisen vertaisarvioijan eli ns. refereen roolissa ja arvioisin sen vakuuttavuutta tutkimukseen perustuvana ja tutkimuksellisia hyveitä noudattavana tekstinä, löytäisin siitä monenmoisesti huomautettavaa. Pläräisin ensimmäisenä kirjan lähdeluettelon ja taivastelisin sen ohuutta. Yleisteoksia sieltä toki löytyy, mutta lähdeluettelon perusteella arvioiden kirjoittaja ei ole perehtynyt alaa koskevaan tutkimukseen, kuten viime vuosikymmeninä tehtyihin väitöskirjoihin.”

Kommentti 1. Jos Löytty todella olisi refereeihanteidensa mittainen, hänen olisi pitänyt löytää liuta väitöskirjoja, jotka minun olisi pitänyt ottaa historiaa kirjoittaessani huomioon tai joista löytyisi argumentaatiotani ja heuristisia konstruktioitani horjuttavia selitysvoimaisia tulkintoja. Tätä Löytty ei kuitenkaan tee eli se siitä fantasiasta. Toisaalta, jos jokin vertaisarvioitu julkaisu käyttäisi lähetyskirjallisuuteen erikoistunutta tutkijaa kirjallisuushistorian arviointiin, niin kyse olisi joko asiantuntijapulasta tai kategoriavirhettä hipovasta huonosta harkinnasta.

Kommentti 2. Toisin kuin edeltäjäni (Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historia ja Yrjö Varpion päätoimittama Suomen kirjallisuushistoria 1-3) olen merkinnyt lähdeluetteloon vain ne teokset, joita olen proosahistoriaani kirjoittaessa hyödyntänyt enkä suinkaan kaikkea tutkimusta, johon olen tutustunut kirjaa tehdessäni. Toisin kuin Löytty uskottelee lähdekirjallisuusluettelossa mainittujen tutkimusten joukossa on myös kymmenkunta viime vuosikymmeninä tehtyä väitöskirjaa, mutta vain ja ainoastaan ne, jotka olennaisesti laajensivat ymmärrystäni ja tietomäärääni suomenkielisestä proosakirjallisuudesta.

Kommentti 3. Mitä aiempiin kirjallisuushistorioihin tulee, niin Varpion päätoimittaman historian kirjallisuus- ja lähdeluettelo on otsikoitu Lähdekirjallisuutta ja lisälukemista, mikä kertoo jo sen, että suuri osa luetteloon kasatuista teoksista on lähinnä tyydyttämässä lukijoiden lisätiedon tarvetta eivätkä ne näy kirjallisuushistorian tekstissä mitenkään. Samoin on Laitisen kirjallisuushistorian laita. Sen kirjallisuusluettelosta löytyy mm. Eskelisen ja Lehtolan Jälkisanat, johon ei tekstissä viitata (eikä se näy siinä muutenkaan). Laitisen kirjallisuusluettelon johdanto selvittää miksi näin on – ja millä perusteella kirjallisuusluettelo on laadittu: ”Seuraavassa kirjallisuusluettelossa on annettu vain tärkeimmät teokset, aluksi aihe- ja aakkosjärjestyksessä, Helsingin romantiikasta alkaen alalukujen mukaan ryhmiteltynä. Mukana on myös sellaisia tutkielmia, joiden tietoja tekstissä on erityisesti käytetty tai jotka avaavat aiheeseensa epätavallisia näköaloja.” (Laitinen 1997, 606) Laitinen ei liioin mitenkään erottele listaamastaan kirjallisuudentutkimusmassasta tutkielmia, joita ”tekstissä on erityisesti käytetty”, ja kun johdannon toisessa kappaleessa vielä kerrotaan mistä haku- ja muista teoksista löytyvät ”täydellisemmät kirjallisuusluettelot”, käy selväksi, että myös Laitisen kokoama lista suomalaisesta kirjallisuudentutkimuksesta olisi voinut olla nimeltään Lähdekirjallisuutta ja lisälukemista. 2010-luvun perspektiivistä tällainen näyttää vain huonolta vaihtoehdolta googlaamiselle.  

Toivottavasti seuraavat määrälliset suhteet valaisevat esimerkinomaisesti ”lähteiden ”näkyvyyttä kirjallisuushistorioissa: Laitinen on kirjoittanut yli 600-sivuisesta teoksestaan noin 510 sivua (Suomen kirjallisuuden historian noin 90-sivuisen kansanrunoutta käsittelevän jakson ovat kirjoittaneet Satu Apo ja Gun Herranen) ja siitä noin kolmannes (170 sivua) käsittelee aikaa sotavuosista 1990-luvun puoliväliin. Tältä jaksolta Laitisen tekstistä löytyy hieman yli 20, useimmiten vain muutaman sanan mittaista, eksplisiittistä viittausta noin 20 tutkijaan. Näiden lainausten ja viittausten yhteenlaskettu pituus on noin yksi sivu eli peräti 0,6 % koko jakson pituudesta. Laitisen kirjallisuusluettelo tälle ajanjaksolle on puolestaan yhdeksän sivun mittainen ja luettelee liki 300 kirjaa tai artikkelia. Go figure. Vastaus on kuitenkin ilmiselvä niille, jotka tuntevat kirjallisuushistoriagenren tai ovat koskaan käytännössä sen kirjoittamista kokeilleet. Kirjallisuudentutkimuksessa, kuten missä tahansa tutkimuksessa, lähteiden näkyvyys ja kriittinen läpikäynti on ehdoton välttämättömyys kun taas kirjallisuushistoriat ovat luonteeltaan yleisesityksiä, jotka jo käytännön syistä toimivat toisilla säännöillä (ne, jotka eivät tätä ymmärrä, voisivat kokeilla esimerkiksi 20 väitöskirjan syntetisoimista ja tiivistämistä yhteen kappaleeseen tai sivuun.) Löytyn näennäiskritiikistä voi päätellä ainakin sen, etten aivan turhaan kirjoittanut teokseni lyhyen johdannon lopuksi: ”Kannattaakin muistaa, että myös kirjallisuushistoria on proosakirjallisuuden lajityyppi.”                                     

Kommentti 4.  Koska en lähtenyt kirjoittamaan pastissia aikaisemmista kirjallisuushistorioista ja niiden suorittamista kanonisoinneista (vaan keskityin proosakirjallisuuden monimuotoisuuden kehittymiseen) – enkä liioin jaa kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksessa vielä viime vuosikymmenilläkin yllättävän yleisiä kestämättömälle teoriapohjalle rakennettuja kotikutoisia käsityksiä mm. modernismista, avantgardesta ja postmodernismista, päädyin erittäin usein sellaisten tutkimusaiheiden ja -kysymysten äärelle, joista turhaan toivoin löytäväni kunnollista, vähintään väitöskirjatasoista tutkimusta.  Tämä taas johtuu kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen voimakkaasta keskittymisestä jo kanonisoituihin kirjailijoihin, teoksiin ja kirjallisiin virtauksiin. Pelkän valtavirtakirjallisuuden konsensushakuinen tutkija ja historioitsija ei tällaisiin ongelmiin tietenkään törmää ja jättää ilomielin vaikeat tekstit ja katvealueet tutkimatta. 

Kommentti 5. Löytyllä tuntuu olevan taipumus tehdä hätäisiä ja hivenen projektiivisia päätelmiä riittämättömän tiedon varassa, olipa kyseessä sitten proosahistoriani lähdeluettelon laajuus tai sisällysluettelo, jonka hän väittää olevan "tyylisuuntiin jakautuva." Teokseni lukeneelle maallikollekin pitäisi olla selvää, että en hahmota realismia ja modernismia tyylisuunniksi. Nationalismi ei ymmärtääkseni ole tyylisuunta vaikka toivoisinkin sen menevän pian pois muodista, ja sisällysluetteloni kolme muuta otsaketta (1 Lähtökohtia, 2 Esihistoria, ja 6 Modernismin jälkeen) taipuvat tyylisuunniksi vieläkin huonommin.     

(jatkuu)