Harhaman (1909) jälkeen Algot Untola tarjosi kustantajalleen Liisa Vatasen nimellä kaikkiaan kolmea käsikirjoitusta, joista vain nimeään ja sisältöään toimitusprosessin aikana muuttanut Tulitikkuja lainaamassa hyväksyttiin julkaistavaksi. Toinen romaani, Runoutta. Ihmisiä ja avioliitto. Sielutieteellinen tutkimus, on suurimmaksi osaksi kadonnut, mutta kolmas romaani, Veden haussa I–II, on säilynyt melkein kokonaisena Untolan jäämistössä. Siinä kirjailija Maiju Laurila saapuu vauraaseen talolliskotiinsa tutustuakseen kansaan odottaen tapaavansa sellaisia jaloja kansanihmisiä, joista on kirjallisuudessa lukenut, mutta törmää vain lihallisiin ja raadollisiin, piereskeleviin ja lutikanpuremia raapiviin materialisteihin. Tästä johtuu teoksen nimikin: ”Tulin tänne veden hakuun ja näännyn janoon.”
Tämän seurauksena Maiju kuvaa kansaa romaanissa kirjoittamassaan romaanissa ”Vanhan pihan torppari” objektiivisesti: ”Muut kuvaavat ihmisen enkeliksi, minä kuvaan ne omaksi itsekseen. Veistelkööt muut vaikka sontiaisesta leijonan, minä veistelen siitä sontiaisen. Minä tahdon olla rehellinen, enkä matelija.” Maijun romaania kiitetään, mutta hän tulee siihen tulokseen, että viileä ulkokohtaisuus on väärä asenne ja kansan arki todellista runoutta puhumattakaan siitä, että kansanihmisiä loukkaa, kun heitä kuvataan luontokappaleiksi. Sattumoisin kustantajan muokkaaman Maiju Lassilan Tulitikkuja lainaamassa -romaanin voi nähdä juuri tällaisena teoksena eikä siksikään ole suuri ihme, ettei Untola suostunut ottamaan vastaan siitä hänelle myönnettyä kirjallisuuden valtionpalkintoa.
Veden haussa on varsin moniaineksinen, Liisi Huhtalan mukaan sen sävyt heittelehtivät ”harhamalaisesta elämänpalvonnasta jyrkkään yhteiskuntakritiikkiin” ja ”traagisesta sentimentaaliseen ja parodiseen” samalla kun romaani kritisoi ”sekä 1880-luvun kansankuvausta, jossa ylhäältäpäin ihasteltiin osuvia ihmistyyppejä, että Ilmari Kiannon Punaisen viivan (1909) luteista naturalistisuutta.” Tässä kohdassa voisimme jo kysyä, montako vastaavaa, aikansa kirjallisia konventioita eksplisiittisesti ja parodisesti kommentoivaa ja kyseenalaistavaa romaania löytyy 1910-luvun suomenkielisestä kirjallisuudesta.
Liisa Vatasen toisesta romaanista on säilynyt vain lyhyehkö Kansan seassa -nimellä kulkeva kappale, jossa kirjailija ja esteetikko keskustelevat kirjallisuudesta ja kansan kuvaamisesta mm. tähän tyyliin: ”Sitä vaan että kyllä se on nietscheläisen ja leipäihmisen välillä ihmiskunnan ja eläinkunnan raja!”
Molemmat Vatasen romaanit hylkäsi Kustannus Oy Kansan kustannustoimittaja, kirjailija Kyösti Wilkuna, muun muassa sillä perusteella, että ”ne sisälsivät liian räikeätä naturalismia, mauttomuuksia ja karkeuksia rinnan latteuksien ja kyynelromanttisen tunteellisuuden kanssa.” Wilkunan perusteissa näkyy myöhemmillekin vuosikymmenille valitettavan tyypillinen kielellisen, tyylillisen ja lajityypillisen yhdenmukaisuuden vaatimus sisällölliseen pikkusieluisuuteen yhdistettynä.
