Kirjailija Lauri Luoto (oik. Väinö Sjögren, 1886-1938) julkaisi 1920-luvulla Yhdysvalloissa neljä paksua seikkailuromaania Suomen sisällissodasta (Pakolaisena; 1925; Valkoisen leijonan metsästys 1926; Kamaran sankarit, 1927; Ikuiset uhritulet, 1929). Hän oli saanut niistä palkkioksi kaksi kirjoituskonetta ja 120 dollaria, ja oli ulkomaan yhteyksiensä vuoksi Neuvostoliiton vastavakoiluorganisaatioiden tarkkailussa. Luoto oli näet paennut vuoden 1918 keväällä Neuvostoliittoon, josta oli yrittänyt päästä Siperian kautta Yhdysvaltoihin, jossa oli aiemmin työskennellyt metsä- ja kaivostöissä. Siperian radan katkettua Luodon pakomatka oli kuitenkin pysähtynyt Omskin seudulle, jossa hän joutui asettumaan paikoilleen toimien nelisen vuotta opettajana. Sieltä hän oli vuonna 1922 palannut perheineen Pietarin lähistölle, jossa oli alkanut kirjoittaa romaanejaan, joiden käsikirjoitukset lähetti paksuissa kirjekuorissa Yhdysvaltoihin sen sijaan, että olisi alistanut niitä neuvostosensuurin arvioitavaksi.
1920-luvun lopulta alkaen Luoto oli Karjalan proletaarikirjailijoiden yhdistyksen (KAPP) jäsen. Poliittisen ilmapiirin ja kontrollin kiristyessä se ei häntä enää kauan suojellut, sillä Luoto piti jääräpäisesti kiinni sananvapaudestaan:
”Varsinainen myrsky puhkesi syyskuussa 1931, kun Luoto julkaisi Puna-kanteleessa kirjoituksen ’Ajatusten kirjallisesta ilmilausumisesta’. Tällä artikkelilla hän asettui julkisesti vastustamaan proletaarista kirjallisuuskritiikkiä. Luodon pääajatus oli se, että RAPP:lla [Venäjän proletaarikirjailijoiden yhdistys] ei ollut mitään oikeutta ryhtyä kahlitsemaan kirjailijoiden ajatuksia. Luodon mukaan taitamaton kritiikki leimasi kirjailijan jonkin tyhjänpäiväisen virheen vuoksi ’ikuisella huonontavaran merkillä’. Hän kirjoitti, että ’kuumien kuohinrautojen kanssa touhuajat olivat saattaneet barbaariaikaisten menetelmiensä kanssa murhata montakin kirjallisen luomistyön harrastajaa.’ Luoto vaati kirjailijalle vapautta kokeilla ja etsiä uusia luomistien muotoja ilman murskaavan kritiikin rasitetta, vaikka etsiminen olisi ajoittain johtanut jopa poliittisiin erehdyksiin. Hän sohaisi juuri niitä perusongelmia, joista kukaan ei uskaltanut puhua ääneen. Luomistyön kahlehtiminen johti siihen, että kirjailijat pelkäsivät jatkuvasti luistavansa määrätyn rajan ulkopuolelle. Kirjailija oli vaatimusten ja arvostelun ahdistuksessa kuin ’jäälautalle pelastautunut hukkuva, jonka askeleen määrä oli millimetrille mitattu.’ Luoto olisi tuskin voinut valita huonompaa ajankohtaa omien näkemystensä julistamiseen, sillä lokakuun lopulla 1931 Proletarskaja revoljutsija -lehdessä julkaistiin Stalinin kirjoittama avoin kirje, jossa hän hyökkäsi rajusti eräitä puoluelehdistössä julkaistuja artikkeleita vastaan. Stalin syytti niiden kirjoittajia trostskilaisiksi puolueen historian ja leniniläisen teorian vääristelijöiksi, jotka yrittivät heikentää puoluetta ja neuvostovaltaa. (…) Stalinin kirjeen jälkeen syntyi Karjalan kirjallisuusliikkeessä pakottava tarve ryhtyä väkisin etsimään syntipukkeja. Muussa tapauksessa olisi näyttänyt siltä, että Karjala halusi sulkeutua kuoreensa ja erottua neuvostomaan kirjallisuusliikkeen valppaudesta ja kiihkeästä temposta. (…) Tulilinjalle joutui kuin luonnostaan Lauri Luoto.”
(Mikko Ylikangas: Rivit suoriksi! Kaunokirjallisuuden poliittinen valvonta Neuvosto-Karjalassa 1917–1940. Kikimora Publications, 2003, s. 186-187)
(jatkuu)
