Yhden tutkijan kirjallisuushistoria saattaa jo lähtökohtana vaikuttaa mahdottomalta tehtävältä, mutta mahdottomuuksiakin on monta lajia. Aikaisempien suomalaisten kirjallisuushistorioiden kohdalla on vaikea osoittaa laadullisia eroja yhden kirjoittajan (mm. Polen; Krohn; Kallio; Leino; Tarkiainen; Koskimies; Laitinen) ja ryhmätyönä syntyneiden historioiden (mm. Suomen kirjallisuus I-VIII; Suomen kirjallisuushistoria I-III) välillä. Ryhmätyö ei takaa moniäänisyyttä eikä yksi kirjoittaja jäsennyksen toimivuutta, koska sekä yksittäinen kirjoittaja että kirjoittajaryhmä voivat olla sokeita täsmälleen samoille asioille.
Laajin tähänastisista suomalaisista kirjallisuushistorioista, Suomen kirjallisuus I-VIII (1963–1970), on ymmärrettävistä syistä tulkinnalliselta horisontiltaan vanhentunut; kaikkein ilmeisimmin siksi, että 1900-luvun jälkivuosikymmeninä kirjallisuudentutkimus huomattavasti kypsyi ja monipuolistui sekä teoreettisesti että metodologisesti vaikka nämä muutokset kotiutuivat varsin hitaasti ja vain osittain kotimaisen kirjallisuuden tutkimukseen. Kaikessa massiivisuudessaan tämä kahdeksanosainen historia on silti mielenkiintoinen historiallinen dokumentti, koska se on konsensus- tai kompromissihenkinen kooste kahden keskenään kiistelleen kirjallisuudentutkijasukupolven näkemyksistä.
Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa (1.painos 1981; 4. muutettu painos 1997) modernismi asetetaan kirjallisen ravintoketjun huipulle, jota kohti kirjallisuuden kehitys liki vääjäämättä etenee. Tämäkin historia on kirjoitettava uudestaan, koska kirjallisuus on niin Suomessa kuin muualla edennyt modernismin tuolle puolen ja toisaalta koska kotimainen modernismi on jäänyt toistamaan itseään tavoilla, joita ja joiden seurauksia Laitinen ei kirjoitusajankohtansa ja esteettisen orientaationsa vuoksi voinut havaita. Lisäksi tutkijoiden käsitykset modernismista ovat viime vuosikymmeninä paitsi syventyneet ja tarkentuneet myös suhteellistuneet aiempaa kontekstisidonnaisemmiksi (kenties erottelukykynsä ja selitysvoimansa kustannuksella). Laitisen lähestymistapa on myös voittopuolisesti temaattinen, hänen käsittelyssään esimerkiksi 1960- ja 1970-lukujen proosa jakautuu muuttuvan maaseudun ja keskiluokan kriisin kuvauksiin sekä leveän työläisepiikan linjaan.
Uudemmassa Yrjö Varpion päätoimittamassa kolmiosaisessa teoksessa Suomen kirjallisuushistoria (1999) suomalaisen kirjallisuuden yhteyksiä ja rinnakkaisuuksia eurooppalaisen kirjallisuuden kehityslinjoihin liioitellaan ylen eurohenkisesti aivan kuin pyrkimyksenä olisi pakonomaisesti ja tosiseikoista piittaamatta osoittaa, että Suomen kaltaisen pienen kielialueen kirjallisuuden historiaan on sisältynyt kaikki se mitä kirjallisten keskuksienkin historiaan ja useimmiten vielä melkein tai mahdollisimman samanaikaisesti kirjallisiin keskusvaltoihin verrattaessa. Tällainen suhteellisuudentajun puute on toki mielenkiintoista ja se saattaa olla tyypillistä muidenkin pienten kielialueiden ja ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneiden kansallisvaltioiden kirjallisuushistorioille, mutta korjattava sitä on jo siksi, että se kadottaa näkyvistä sen mitä paikallisesti tapahtui (jo siksi, ettei kirjallisten virtausten kiertonopeus ja sisäinen diversiteetti ole samanlainen kirjallisissa keskuksissa ja periferioissa).
Laitisen yhden hengen ja Varpion toimittamassa monen kirjoittajan kirjallisuushistoriassa onkin monia yhteisiä sokeita pisteitä. 1900-luvun jälkipuoliskon osalta yksi keskeisistä katve- tai epämukavuusalueista liittyy kansainvälisen ja suomalaisen proosamodernismin välisiin suhteisiin. Kummastakaan teoksesta ei selviä millä tavoin, miten nopeasti ja mistä syistä käsitys proosamodernismista kapeutui pelkistettyä tyyliä korostavaksi ja ”behavioristista” kerrontaa suosivaksi modernismiksi (jota Raukoilla rajoilla nimittää bonsaimodernismiksi) vaikka proosamodernismin klassikoita alettiinkin kiihtyvällä vauhdilla suomentaa toisen maailmansodan jälkeen. Havaitsematta ja käsittelemättä jäävät myös tämän kapeutumisen seuraukset niin 1950-lukua edeltävän suomenkielisen proosamodernismin näkyvyydelle kuin sellaiselle modernismille, joka oli lähempänä kansainvälisen modernismin moninaisia virtauksia kuin bonsaimodernismia - sekä tietysti monille myöhemmille havainnoille, keskusteluille ja uskomuksille myöhäismodernismista, avantgardesta, postmodernismista ja kokeellisuudesta. (jatkuu)
