Itsenäisen Suomen viihdekirjallisuuden ensimmäinen aalto koostuu seikkailua, fantasiaa ja scifiä yhdistelevistä militaristisista Suur-Suomi-romaaneista, joita alettiin kirjoittaa ja julkaista heti sisällissodan jälkeen. Poliittisesti orientoituneen scifin historiassa vuosi 1918 merkitseekin selvää käännekohtaa, jossa Konrad Lehtimäen sodalla hekumoiva, mutta silti pohjimmiltaan tai ainakin välittömiin seuraajiinsa verrattuna sodanvastainen ja rauhaan tähtäävä Ylös helvetistä (1917) korvautuu uhoavan tosikkomaisella kansallismielisyydellä. Hieman yllättäen kulttuuriselta merkitykseltään marginaalinen tieteiskirjallisuus on ensimmäinen fiktiivisen proosan lajityyppi, jossa tämä ensimmäistä tasavaltaa luonnehtiva muutos selvästi näkyy. Historiallinen jatkumo on kuitenkin selvästi nähtävissä: kulttuurifennomaanit rakensivat kuvitteellisen yhteisön Runebergin ja Topeliuksen idyllien ja satujen varaan ja kirjoittivat eli väärensivät sille historian ja ensimmäisen tasavallan militäärifennomaanit rakensivat sille uljasta ja puhtaan suomalaista tulevaisuutta sotaisana suurvaltana, joka jälkipolvien silmissä näyttää kuitenkin enemmän häiriintyneeltä pienois-Preussilta.
Suur-Suomi-proosan prototyyppi oli Jalmari Karan nimimerkillä Kapteeni Teräs kirjoittama Suur-Isänmaa (1918), mutta lajityypin suosituimmaksi kirjailijaksi nousi nopeasti kirjailija-taidemaalari Aarno Karimo romaanillaan Kohtalon kolmas hetki (1926) ja kirjoittamallaan ja kuvittamallaan pseudohistoriallisella fiktiolla Kumpujen yöstä I–IV (1929–1932). Muita saman campia hipovan lajityypin keskeisiä teoksia olivat myös Antti Hintikan salanimellä Johannes Rautakoski kirjoittama Tsaari Kyrillin sotaretki Karjalaan. Historiallinen kertomus Karjalan vapauttamisesta v.1943 (1930), Jukka Kontion Punainen naamio (1926) ja Niilo Pärnäsen nimimerkillä Olli Karila julkaistu varhainen ja harhainen maailmanvallankumousromaani Maanalaiset. Seikkailuromaani kapinahankkeiden vakoilusta (1919). Niiden kaikkien ytimessä on sotilaallinen konflikti Suomen ja Neuvostoliiton (tai Venäjän) välillä. Suomi tietysti säännönmukaisesti voittaa tämän sodan jonkin uuden ihmeaseen avulla, olipa se sitten lentävä sukellusvene, ruttoa levittävä kaasuase tai erittäin voimakas räjähde.
Teosten haluekonomian peruskaava on peräisin Kapteeni Teräkseltä, sillä hänen Suur-Isänmaansa huipentuu Pietarin kaupungin tietoiseen ja täydelliseen tuhoamiseen vuonna 1946, minkä jälkeen Nevasta tulee Suomen ja Venäjän tyyni rajajoki. Hävityksen perusteet kertovat miltei kaiken kertomisen arvoisen kirjan arvomaailmasta (muu on helposti arvattavissa): ”Se on ollut alituisena kolerapesänä, ruton ja inhottavien tautien kotipaikkana, joka Suomen lähellä ollen on levittänyt saastaansa ja tuhoavaa pahennustaan.” Niinpä sen olemassaolo käy tarpeettomaksi ja mahdottomaksi.
Fantasia Pietarin tuhosta yhdistää tiettyjä osia fiktiokirjallisuudesta ensimmäisen tasavallan aikaiseen kansalliseen historiankirjoitukseen, aktivistien ideoihin Pietarin tulvaporttien räjäyttämisestä ja valmiiksi kirjoitettuihin poliittisiin puheisiin, joita valtiojohdon edustajien oli tarkoitus pitää toisen maailmansodan aikana heti saksalaisten miehitettyä Leningradin. Oikeistolaisella science fictionilla ja politiikalla oli muutenkin poikkeuksellisen läheinen yhteys, sillä monet poliitikot haaveksivat avoimesti ristiretkistä itärajan ylitse ja monet heimosoturit niitä myös toteuttivat Itä-Karjalassa. Näihin seikkailijoihin kuului myös Jalmari Kara, joten äärimmäisissä tapauksissa kirjailijan ja sotilaan roolit lankeavat yksiin.
Suur-Isänmaassa sotilaallinen ja kulttuurinen tuho ei kuitenkaan rajoitu vain Pietariin, sillä Englanti julistaa Suomelle sodan Pietarin tuhoutuneiden taide- ja kulttuuriaarteiden vuoksi. Englanti hyökkää Suomeen ja Suomi tekee kostoiskun Englantiin, tämän seurauksena Englanti antautuu ja Suomesta tulee suurvalta. Samoin käy myös Kohtalon kolmannessa hetkessä, jossa Suomi liittoutuu mongolien kanssa ja tuhoaa koko Neuvostoliiton, joka Rautakosken romaanissa selviää vain hieman vähäisemmillä seurauksilla.
