Raukoilla rajoilla luo parikymmentä näkökulmaa siihen miten modernismi suomalaisessa kirjallisuuskeskustelussa käsitettiin ja typistettiin ja millaisia kauaskantoisia ongelmia tästä vaikutusvaltaisesta kapeuttamisesta suomenkielisen proosan ymmärtämiselle aiheutui. Olennaisinta on silti ajan liike ja tapausten kulku. Jaan suomenkielisen proosamodernismin historian pääpiirteissään neljään aaltoon, joista ensimmäistä edustaa ennen kaikkea Volter Kilven romaani Alastalon salissa (1933), jonka matka nykyiseen klassikon asemaansa kesti vain noin puoli vuosisataa.
Toisen aallon modernismi alkaa Sinikka Kallio-Visapään (1917–2002) romaanista Kolme vuorokautta (1948), joka rikkoo tietoisesti välinsä realismin konventioiden kanssa. Romaani seuraa viiden henkilön elämää kolmen vuorokauden ajan, mutta tekee sen omilla säännöillään, jotka selviävät muuta tekstiä tiheämmällä painetuista ja romaanin rakentumista kommentoivista lyhyehköistä jaksoista. Niitä on noin 350-sivuisessa romaanissa kaksikymmentä ja ne muodostavat yhtenäisen metafiktiivisen kehyksen. Romaanin kertoja etsii väkijoukosta henkilöä, joka olisi onneton kertojalle entuudestaan tuntemattomalla tavalla ja käyttää arvoituksen selvittämiseen kolme vuorokautta tarkkailemalla valittua henkilöä ja hänen läheisiään. Kertoja on läsnä mukaan valikoituneiden henkilöiden elämässä, työssä, ajatuksissa, sanoissa ja toiveissa, mutta ei kuitenkaan heidän unissaan muun muassa siksi, että ”uni tai unet ovat usein koristeellinen lisä romaanissa, todellisuudessa ne eivät merkitse niin paljon tai mikäli merkitsevät, tulevat ne päivällä itsestään ilmi, tekoina, sanoina, ajatuksina, juuri sen vuoksi, että unella ja todellisuudella on ihmisessä yhteiset juuret, ne ovat yhtä, ne ovat ihminen itse. ”
Jo romaanin avausjakso tekee selväksi sen, että kuvauksen tapa on tärkeämpää kuin itse kuva, ihminen tärkeämpi kuin se mitä hänelle tapahtuu, ja valikointi, ”se ei enää ole elämän toistamista, vaan sen muuttamista toisen asteen todellisuudeksi – ja joku voisi sanoa, että niin juuri syntyy romaani.” Kertoja ei kuitenkaan sano niin vaan väittää, toisen aallon modernisteille myöhemmin maneeriksi asti tyypilliseksi käyvään tapaan, ettei tekeytyvä teos ole romaani vaan ”mielivaltainen katsaus erästä elämää, tai eräitten ihmisten elämästä, kolmen vuorokauden pähkinänkuoressa.”
Keskeisiä näkökulmahenkilöitä on kolme, onneton ja itsemurhaan päätyvä nuori nainen Paula, hänen naimissa oleva sisarensa Sylvia ja heitä vanhempi humanisti ja julkisuuden henkilö Elias, jota kuvataan kommenttiraidalla näin: ”Meillä hän on silti ainoa laatuaan – suoraan sanoen meillä ei sellaista historiantutkija-runoilijaa olekaan, mikä kuitenkin on sivuseikka, sillä Elias on todellisempi ja uskottavampi juuri sen vuoksi, että häntä ei ole olemassa. Oikeastaan on useita tuollaisia Eliaksia, ainakin hän on ajateltavissa, ja siksi hänen ilmestymisensä tähän on oikeutettu.” Romaanihenkilönä Eliaksella on suhde aiemmin mainittuun fiktion rakentamisen tapaan, sillä: ”Ristiriidoista hän pakenee niitten tarkasteluun ulkoa käsin, hän suorittaa alituista projisointia itseensä ja itsestään, ja niin hänen todellisuutensa on jo tuota toisen asteen todellisuutta: hän ei elä, vaan hänet eletään sellaisena kuin hän näyttäytyy, ei sellaisena kuin hän on.”
Kertojan lisäksi henkilöt kertovat myös itse, joko kirjoittamissaan sairaskertomusta muistuttavissa muistiinpanoissa (kuten Elias), kirjeissä (kuten Paula) tai sisäisen monologin avulla (kuten Sylvia ja häntä, hänen miestään ja itseään Paulan kuolemasta romaanin lopussa ateistisista lähtökohdista syyttävä Eskil). Autenttisuuden illuusiota ei silloinkaan lukijalle luvata: ”Emme suinkaan halua väittää, että se kuva, jonka Elias itsestään antaa, olisi ’oikea’, sillä ihminen ei milloinkaan ole yksi ja ainoa, vaan hän on niin monta kuin mitä hänellä on vastaanottajia (…) kuvan oikeus ei meitä sinänsä askarruta eikä se ole edes välttämätöntä, sillä pääasia on sen luonteenomaisuus, mikä taas voi olla vaikkapa vääristelyä, liiallista varovaisuutta, kaunistelua tai keinotekoisuuttakin; mutta siitä ihminen itse kuitenkin paljastuu.” Informaation suhteen valikoinnin valta on kuitenkin kertojalla, joka armotta rajaa kertomuksen kehyksestä pois Eliaksen yleistä laatua olevat pohdinnat välittömän elämänpiirinsä ulkopuolella olevista asioista liian huoliteltuina, asiallisina, epäpersoonallisina ja esseenkaltaisina, jolloin ”Elias muuttuu ihmisestä aatteeksi” – ja tekisi mieli sanoa ensimmäistä tasavaltaa metonyymisesti henkilöiväksi hahmoksi.
Olen siteerannut Kolmen vuorokauden kehystä näin monta kertaa, jotta kävisi selväksi mistä sodanjälkeinen modernismi alkoi ja näyttääkseni sen metafiktiivisyyden epistemologisen eli modernistisen käytön. Kolme vuorokautta on niitä harvalukuisia romaaneja, jotka esittävät oman ja harvinaisen nyansoidun poetiikkansa selkeästi ja avoimesti ja sitten myös noudattavat sitä. On kummallista, että Kallio-Visapään kaksi muuta romaania, Vahasydän (1946) ja Kaislakerttu (1950) ovat huomattavasti yksinkertaisempia ja perinteisempiä romaaneja kuin Kolme vuorokautta, ja myös kirjailijan ainoa novellikokoelma Puut (1966) vaikuttaa askeleelta taaksepäin, ellei peräti neljältä askeleelta.
Kallio-Visapään ja Kolmen vuorokauden myöhemmästä maineesta ja kovasta kohtalosta kertoo paljon tämä lyhyt sitaatti, joka on kaikki mitä Maria-Liisa Nevalan toimittama naiskirjallisuuden historia Sain roolin johon en mahdu (1989) kirjailijasta ja hänen pääteoksestaan kirjoittaa, verratessaan sitä kaiken huipuksi, pelkästään temaattisesti ja siinäkin epäonnistuen, Irja Sallan perin perinteiseen romaaniin Unissakävijä (1943): ”Samanlaista eksistentialistissävyistä ahdistusta on myös SINIKKA KALLIO-VISAPÄÄN (s. 1917) romaanissa Kolme vuorokautta (1948), joka ilmestyessään herätti huomiota kerronnaltaan modernina romaanikokeiluna. Kallio-Visapään teoksessa ahdistus liittyy taiteilijaproblematiikkaan. Romaanin runoilija Paula elää voimakkaan itsetuhovietin vallassa ja hänen minäkuvansa on äärimmäisen kielteinen. Hänen sieluaan raastavat ristiriidat ja voimakas dualismi estävät hänen luovan työnsä. Unissakävijän Marjatan tavoin Paula tuntee, että juuri hän on syypää maailman kaikkiin synteihin. Itsemurha on hänelle ainoa ulospääsytie tästä tilanteesta.” (Sain roolin johon en mahdu, 336) Kun "modernia romaanikokeilua" lähestytään tällaisilla tutkimuksellisilla avuilla ei ole ihme, että perinnettä uudistavat tai peräti uuden perinteen aloittavat naiskirjailijat jäävät sivuun ja unohduksiin kirjallisuushistoriassa.
