Helsingin Sanomien lokakuun 2016 kuukausiliitteessä on Teppo Sillantauksen monella tapaa kiinnostava juttu (Tunturikadun hiljaisuus), jossa Sillantaus vierailee Mika Waltarin asunnossa yhdessä Waltarin tyttärenpojan Joel Elstelän kanssa. Kun Waltarin tavaroiden joukosta nousee esiin kutsu ulkomaalaisten kirjailijoiden tapaamiseen Weimarissa Saksassa lokakuussa 1942, Sillantaus kommentoi löytöä: ” Natsi-Saksan kirjailijakokous on tuttu juttu sekin. Valtuuskuntaa johti professori V.A. Koskenniemi, ja mukana oli Waltarin lisäksi viisi muutakin suomalaista kirjailijaa. Päätöstilaisuudessa Waltari ja muutamat muut seisoivat perusasennossa, kun olisi pitänyt nostaa käsi reippaaseen Hitler-tervehdykseen natsien sankarilaulun Horst Wesselin soidessa. Mielenosoitus leikattiin saksalaisista uutisfilmeistä pois.”
Jutun lopussa Sillantaus kertoo käyttäneensä lähteinä mm. Panu Rajalan Unio Mysticaa, Ritva Haavikon toimittamaa Kirjailijan muistelmia ja Markku Envallin teosta Mika Waltari – Suuri illusionisti. Rajalan teos on vuodelta 2008, Haavikon vuodelta 1998 ja Envallin vuodelta 1994. Jostain syystä Sillantaus ei käytä lähteenään Waltarin omaa innostunutta matkakertomusta retkestään Weimariin Euroopan kirjailijaliiton kokoukseen. Se julkaistiin tuoreeltaan Suomen Kuvalehdessä ja siinä Waltari mm. hehkuttaa Goebbelsin puhetta ja kokouksen henkeä näin: ”[Goebbelsin] puhe oli omiaan painumaan mieleen tyynessä maltillisuudessaan ja kaikkia kiihkoilevia eleitä karttavassa esityksessään. Se, samoin kuin kokouksen henki sinänsä, oli omiaan vakuuttamaan, ettei sitä uutta Eurooppaa, joka nyt on hahmottumassa, suinkaan laadita jonkin valmiin reseptin mukaan, vaan koko Euroopan henkiset voimavarat tahdotaan koota, jotta kukin kansa toisi siihen oman osuutensa hedelmällisessä ja toverillisessa yhteistyössä.” (Suomen Kuvalehti 1942, 1386–1387)
Uudempi ja kriittisempi suomalainen historiankirjoitus tietääkin kertoa uskottavamman tarinan Waltarin toilailuista ja takinkäännöstä: ”Vierailun jälkeen Waltari kiitteli vielä Talviota kirjeitse äidillisestä otteesta nuorten kirjailijaveljien kaitsennassa. Suomen Kuvalehdessä hän valitteli, että Saksasta oli aseveljeydestä huolimatta liikkeellä paljon harhakäsityksiä, ja korosti maasta saamaansa avointa ja myönteistä kuvaa. (…) Sodan jälkeen Waltari antoi omasta Saksa-suhteestaan ja kokousvierailustaan hyvin toisenlaisen kuvauksen. Vuonna 1958 antamassaan haastattelussa hän kertoi Valtion tiedotuslaitoksen lähes pakottaneen hänet Saksaan virkamatkalle ja painotti kieltäytyneensä nostamasta avajaisissa kättään Hitler-tervehdykseen. Tämä oli aiheuttanut juhlasalissa kohauksen, koska hän ja kätensä niin ikään housun saumalla pitänyt Viljo Kajava istuivat vierekkäin juhlasalin kuudennella penkkirivillä. Lisätodisteena henkisestä vastarinnastaan suhteessa kansallissosialismiin Waltari mainitsi heittäneensä saksalaisilta saadut valtakunnanmarkat humalapäissään ulos hotellin ikkunasta osoittaakseen, etteivät suomalaiset olleet lahjottavissa. Vuonna 1942 kehumansa Goebbelsin puheen hän väitti nyt aiheuttaneen kuulijoissa närkästyneitä vastalauseita. Oli tietysti ymmärrettävää, että sodanjälkeisessä radikaalisti muuttuneessa tilanteessa Waltari halusi kaikin keinoin välttyä leimautumasta Kolmannen valtakunnan sodanaikaisesti myötäjuoksijaksi. Kirjailija mukautti muistonsa poliittisen tilanteen vaatimusten mukaisiksi. Euroopan kirjailijaliiton jäseneksi liittyminen tai Saksan maineen kiillotus Suomen Kuvalehden sivuilla eivät olleet VTL:n virkavelvollisuuksia vaan Waltarin omasta tahdostaan ja harkitusti ottamia askelia. (…) Waltari ei ollut maailmanhistorian ensimmäinen eikä viimeinen opportunismiin langennut kynäniekka.” (Markku Jokisipilä – Janne Könönen, Kolmannen valtakunnan vieraat, WSOY, 2013, 341–342).
