Kaksi vuotta Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen (1970) Rauno Setälä harjoitti käsittämättömän vaikutusvaltaiseksi osoittautuneessa kirjassaan Uusstalinistin uskontunnustus ajalle valitettavan tyypillistä epä-älyllistä retoriikkaa: ”Neuvostoliiton johdonmukainen rauhanpolitiikka on tehnyt tehottomaksi antikommunismin aikaisemmat propagandateesit, joilla Neuvostoliitto pyrittiin leimaamaan idän barbariaksi,punaiseksi vaaraksi, rauhan ja vapauden viholliseksi” (208), ja sokerina pohjalla: ”Porvariston, sosiaalidemokraattien ja jopa kommunistien erään osan käynnistämässä stalinisminvastaisessa kampanjassa on itse asiassa kysymys yrityksestä mitätöidä vasemmistolaisen vallankumouksellisen työväenliikkeen eräät keskeiset periaatteet.” (11) Tämä Suomessa käytävä taistelu oli parhaan paranoiaperinteen mukaisesti vain ”yksi osa yleistä koko maailman mittakaavassa käytävää ns. stalinisminvastaista taistelua”, jonka tavoitteena oli tietenkin saada työväenliike suistettua pois ”marxismi-leninismin” linjalta. Setälää ei kirjallisuus ja taide juuri kiinnostanut, mutta se ei niitä pelastanut, sillä Setälän monilukuisten seuraajien lauma halusi määritellä myös sen,mikä on kirjallisuudessa sallittua eli edistyksellistä ja mikä ei.
Pahimmillaan eli tyypillisimmillään taistolainen vandalismi halusi pysäyttää kirjallisuuden kellot 1800-luvun puoliväliin. Tämä johtuu siitä, että Suomen 1970-luvulla ehdotonta ja kategorista modernismin ja avantgarden vastaisuutta edusti kirjallisuusteoreettisesti ennen kaikkea Georg Lukács, jolle kirjallisuus Balzacin ja Stendhalin ”suuren realismin” jälkeen ilmentää kirjailijan irtoamista objektiivisesta todellisuudesta. Suomessa Lukácsia tekivät tunnetuksi etenkin Pertti Karkama (Elämänmuodosta yhteiskuntaan, 1976) ja Seppo Toiviainen (Nuori Lukács, 1977). Lisäksi Lukácsilta käännettiin ainakin yksi kirjoitusvalikoima. Modernismia vastustavat heppoiset, mutta vaikutusvaltaiset väitteet olivat läpikotaisen ideologisia ja suorasukaisen poliittisia. Modernismi oli milloin subjektivistista, elitististä ja formalistista, milloin vieraantunutta, kaoottista ja pessimististä. Ajalle tyypillisissä marxilais-leninistisissä opintopiireissä luettiin innolla Avner Zisin Marxilaisen estetiikan perusteita, jossa objektiivinen totuus ja totalitaristinen tehtävä tehdään selväksi muun muassa näin: ”Modernismin ja sen estetiikan kritisoiminen marxilaisen analyysin pohjalta on hyvin ajankohtainen. Kaikenalaiset yritykset tasoittaa realismin ja modernismin välisiä ristiriitoja ja lähentää näitä käsitteitä tai ’rikastuttaa’ realismia modernismin taiteellisilla löydöillä edustavat ’konvergenssiteoriaa’ estetiikan alalla, ja estetiikan alalla tämä teoria on yhtä taantumuksellinen ja vaarallinen kuin millä tahansa muullakin ideologisen elämän alueella.” (Zis 1976, 210–211)
Sysistalinistisella puolella saman sanoi Sakari Toiviainen vuotta myöhemmin kirjoitelmassaan ”Realismin puolesta subjektivismia vastaan”: ”Kaikki kestävä taide lähtee realismin pohjalta, se pyrkii olennaisten ilmiöiden totuudelliseen kuvaamiseen taiteellisesti pätevässä hahmossa (…) Taidesuuntauksena realismin tietoinen vihollinen on tällä vuosisadalla ollut avantgarde, joka – korostettakoon, tietoisesti – asettuu realismin vastapainoksi (…) Avantgardelle ei ole ominaista
ainoastaan irtoaminen klassisesta perinteestä, vaan ydinkysymys on se, että avantgarden maailmankatsomukselle ja taidenäkemykselle on ominaista edistysvihamielisyys, demokratianvastaisuus ja mitä hyytävin vihamielisyys joukkoja ja niiden tarpeita kohtaan.” (Toiviainen 1977, 32–33)
(jatkuu)
