Johdannossa Niemi kirjoittaa tutkimuksensa tavoitteista: ”Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata kirjallisen keskustelun dynamiikkaa, löytää teoreettisia välineitä muutoksen abstrahoimiseksi sekä analysoida proosatuotannon muuttumista temaattisin painotuksin ja tyyppiteoksia tarkastellen. Tiettyjen teemojen ja tendenssien (…) kautta jäsennellään kirjallisen muutoksen päälinjoja.” (Niemi 1995, 9) Näin helposti siis ilmaisun ja muodon muutokset kääntyvät taitamattomissa ja tietämättömissä käsissä teemoiksi, tendensseiksi ja tyyppiteoksiksi (eli litteän kirjallisuusmaailman 3T-mallinnukseksi), joita ilman provinsiaalista kirjallisuudentutkimusta ei kai voisi enää tehdä, jatkaa ja monistaa.
Kun Niemen metodi seuraavalla sivulla vielä paljastuu ”auerbachlaiseksi” eli Auerbachin Mimesiksen jäljittelyksi, käy ilmeiseksi, että Niemen itselleen rakentama kupla on täydellisen ummehtunut ja ikkunaton eli mitä parhain tarkastelupaikka projektiivisille teemoille ja tendensseille. Melkein tarpeettomana, mutta silti ällistyttävänä lisäyksenä Niemi perustelee vielä miksi oletettua modernismia ei voi tarkastella teoreettisesta näkökulmasta: ”Teoskeskeinen tarkastelutapa on perusteltavissa modernismin estetiikasta käsin.1950-luvun kirjallisuus itsessään hylki ns. suuria teorioita.” (Niemi 1995, 9) Teorian sijasta Niemellä on tarjottavanaan vain jo mainitut kaksi perusmuutosta (moniselitteisyys ja juonen epäjatkuvuus eli yhteensä yksi anhavalainen avoin muoto) ja viisi hatusta vedettyä ulottuvuutta, joista neljällä ei ole mitään yhteyttä modernismiin, mikä lienee tarkoituksenmukaista Niemen taidot ja tutkijanlaatu huomioon ottaen.
Proosan murros sisältää katkeamattoman sarjan osoituksia Niemen avuttomuudesta modernismin tutkijana. Tässä niistä kenties paradigmaattisin ja suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa tyypillisin kiteymä: ”Proosan muuttumista analysoitaessa keskeisiin tehtäviin kuuluu sanataiteen maailmankatsomuksellisten kysymysten tutkiminen ilmaisun kautta. Yleensä sotienjälkeisen proosan peruslähtökohdaksi sopii muodon ja maailmankuvan rinnakkaisuuden tarkastelu. Asetelmasta nousee tietyntyyppisiä kysymyksiä. Miten uusi tai vanha muoto säätelevät kirjailijan kuvaa todellisuudesta? Miten proosan fragmentaaristuminen ilmentää muutosta kohti subjektin kriisiä ja kaikkitietävän kertojan kyseenalaistamista?” (Niemi 1995, 13)
Pelkästään tässä sitaatissa ilmenee Niemen yksipuolinen painotus sisältöön ja sisällön teinifilosofinen pelkistäminen maailmankatsomukseen, muodon ja maailmankatsomuksen toisiinsa yhdistävä päähänpinttymä, intentioharha (kirjailijan kuva todellisuudesta), yksinkertainen käsitys muodosta ja muotojen perusvalikoimasta (niitähän on vain kaksi, vanha ja uusi), katkelmallisuuden yhdistäminen subjektin kriisin, joka ei tarkoita sitä mitä Niemi luulee sen tarkoittavan, narratologinen tietämättömyys (kaikkitietävän kertojan ja katkelmallisuuden vastakkainasettelu) ja realismiin (kuva todellisuudesta) nojaava lähtökohta, jotka yhdessä ja erikseen kielivät siitä, että Niemi ei osaa tutkia muotoa eikä muotojen muutoksia, ei tunne kansainvälistä modernismia eikä kykene lähestymään tutkimuskohdettaan teoreettisesti ja metodisesti järkevällä tai edes hyväksyttävällä tavalla.
(jatkuu)
