Tänään autan Juhani Sipilää ymmärtämään proosahistoriani perusrakennetta, koska sen hahmottaminen aiheuttaa hänelle tällaisia vaikeuksia:
”Kirjan rakenne on ensi näkemältä hyvin perinteinen: edetään proosan esihistoriasta realismin ja nationalismin kautta modernismiin ja modernismin jälkeiseen aikaan. Käytännössä eteneminen ei ole lineaarista, vaan Eskelinen hyppii edestakaisin ja toistaa samoja asioita useassa eri yhteydessä. Keskeisenä juonteena on kirjallisuushistorioiden säälimätön kritiikki. Hyppely ja toisteisuus johtuvat jäsennyksen ongelmallisuudesta. Sen on ehkä tekijä itsekin tiedostanut, koska sisällysluetteloon hän on merkinnyt vain pääluvut. Alalukujen otsikoista jäsennyksen sekavuus olisi heti paljastunut.”
Kommentti 4. Raukoilla rajoilla etenee pääasiassa kronologisesti mikä on kirjallisuushistorioille tyypillinen ratkaisu – nehän eivät yleensä ole hakusanojen mukaan aakkostettuja teoksia. Tyypillistä ei sen sijaan ole se, että lukujen pääotsikoiden tasolla nationalismi asetetaan realismin ja modernismin välille. Tämän Sipilä olisi saanut selville selaamalla edeltävien kirjallisuushistorioiden (kuten Laitisen, Varpion tai Kirstinän) jaksotuksia ja vertailemalla niitä proosahistoriani jaksotukseen.
Kommentti 5. Käytännössä kirjallisuushistoriat eivät voi edetä täysin lineaarisesti, koska kirjallisuushistoria koostuu rinnakkaisista, peräkkäisistä ja toistuvista tai syklisistä tapahtumasarjoista ja vaikutussuhteista. Sipilän oletusten mukaan ajallisesti rinnakkaisia kirjallisia virtauksia tai kirjailijoiden tuotantoja pitäisi ilmeisesti tarkastella etenemällä vuosi vuodelta eli tavalla, joka ei toimi ja jolla olisi järjetöntä edes yrittää kirjallisuushistoriaa kirjoittaa. Joihinkin tapahtumiin, teoksiin, kirjailijoihin ja kirjallisen kontekstin osatekijöihin on pakko palata, jos haluaa ottaa huomioon sellaisia tekijöitä kuin joidenkin kirjailijoiden ja teosten vaikutuksen toisiin kirjailijoihin ja teoksiin, teosten ja kirjailijoiden jälkimaineen tai lukea tiettyjä teoksia suhteessa useampaan kuin yhteen perinteeseen tai kontekstiin tai näkee tarpeelliseksi vertailla teoksia toisiinsa tai koostaa katkeilleita traditioita, paikantaa suuntausten sisäisiä kehityskulkuja ja seurata jonkin kirjallisen keinon tai uskomuksen leviämistä. Toisin sanoen kaikki kirjallisuushistoriat toistavat joitakin asioita useassa eri yhteydessä. Nämä ovat aivan perusasioita ja minusta on käsittämätöntä, että Sipilä ei niitä joko ymmärrä tai halua ymmärtää.
Kommentti 6. Proosahistoriani keskeisenä juonteena ei ole kirjallisuushistorioiden säälimätön kritiikki. Kuten yhdessä aiemmassa postauksessani totesin, kirjallisuudentutkimuksen ja edeltävien kirjallisuushistorioiden käsittely (myönteiseen, kielteiseen tai neutraaliin sävyyn) vie teokseni 600 sivusta tilaa noin 5-6 %. Toki ihmettelen sellaista kirjallisuushistoriallista tutkimusta, jota olen käsitellyt viimeisen parin viikon blogimerkinnöissäni.
Kommentti 7. Kannattaa huomata, että Sipilä ei esitä ainoatakaan esimerkkiä tapauksista, joissa hyppely" on perustelematonta tai toisto tarpeetonta – tai edes nimeä liiaksi toistuvia asioita, huomioita, teoksia, kirjailijoita tai tapahtumia. Perusteluiden sijasta hän käyttää epämääräisiä vihjailuja, mihin palaan seuraavissakin postauksissani.
Kommentti 8. Jos Sipilä olisi hetkenkin miettinyt toiston osuutta kirjallisuushistorioissa tai oikeammin tarvetta käsitellä samoja ilmiöitä, suuntauksia, kirjoja ja kirjailijoita erilaisissa yhteyksissä, hän olisi voinut tutustua tähän ilmiöön esimerkiksi Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa. Sen viimeisessä uusitussa painoksessa (1997) käsitellään Eino Leinoa sivuilla 197, 209, 210, 211, 212, 213, 214, 216, 222, 231, 232, 234, 235, 236, 247, 251, 255, 259–265, 266, 275, 277, 283, 284, 287, 288, 292, 293, 295, 297, 340, 346, 376, 380, 427, 490, 546, 594, 595 ja 598. En rohkenisi päätellä tästä, että Laitisen historia on hyppelevä ja toisteinen tai että sen perusjäsennys on ongelmallinen. Sen sijaan otaksuisin, että Eino Leinon asema on Laitisen historiassa yhtä keskeinen kuin se on tai tuolloin oli suomalaisen runouden historiassa.
Kommentti 9. Sipilä ei juuri perustele tai esitä esimerkkejä vihjailevien väitteidensä tueksi. Olen merkinnyt sisällysluetteloon vain pääluvut muun muassa siksi, että ne on selkeästi jaettu numeroituihin alalukuihin. Näin esimerkiksi etenee prossahistoriani toinen luku, jonka olen nimennyt Esihistoriaksi: 2.1. Kristinuskon pitkät varjot; 2.2 Kansanperinteen keräys Florinuksesta Salmelaiseen; 2.3. Autonomian ja fiktiokirjallisuuden alku; 2.4 Kirjallisuus kansien välissä ja lehtien sivuilla (1845–1882); 2.5 Tohtori Ahlqvistin ja herra Kiven kummallinen tapaus; 2.6 Suomalainen asiaproosa almanakasta kansalliseen historiankirjoitukseen; 2.7 Suuriruhtinaskunnan sisäinen Ruotsi-Suomi-maaottelu; 2.8. Siirtymävaihe 1873–1884; 2.9 Tulevaisuuteen katsova yhteenveto: Kalevalan ja Seitsemän veljeksen hypertekstit; 2.10 Menneeseen katsova yhteenveto: suomenkielisen romaanin ja novellin alkuvaiheet. Jos tämä on sekavaa, niin kehotan Sipilää palaamaan aivan esihistorian alkuun ja tutustumaan ihan omin avuin Agricolan ABC-kiriaan. Pelottaa ajatella mitä kaikkea jää keskivertofiktiostakin huomaamatta ja ymmärtämättä ihmiseltä, jonka kyky rakenteiden hahmottamiseen on samanlainen kuin Sipilällä.
