Lisäksi jo Kulttuurivihkojen ensimmäisen numeron (1/1973) pääkirjoitus kertoi oikeistovaaraa havaitun ja kehotti siirtymään puolustuksesta hyökkäykseen mm. porvarillista kulttuuria, antiromaania, antiteatteria, väkivallan ihannointia ja huumekulttuuria vastaan. Tällaisessa ilmapiirissä vihattavia ja vastustettavia kirjailijoita oli melkein yli tarpeen: Juhani Ruotsalolle Holappa ja Salama edustivat antikommunististamyrkkyä ja Pertti Karkama kirjoitti vielä vuonna 1985 (jolloin hän myöhemmissä näköisteoreettisissa teoksissaan valehteli jo tunteneensa postmodernismia ja jälkistrukturalismia), että Joycen, Kafkan, Ionescon ja Proustin kuvaama ihminen on ”useimmista määreistään riisuttu ihmisabstraktio, ei persoonallisuus eikä kuvattuna tyypillinen henkilöhahmo, vaan kalpea ja aneeminen hahmo, haamu joka on kotonaan vain kadotessaan reaalista todellisuudesta utopian hämärään.” (Maironiemi 1992, 153–154) Jälkikäteen epäselväksi jäi oikeastaan vain se, pitäisikö Kalle Päätalokin lisätä joukon jatkoksi, koska toinen tusinatutkija, Anssi Sinnemäki, rinnasti hänet jo vuonna 1976 Proustiin.
Taistolaisuuden anti suomalaiselle kirjallisuudelle tiivistyy yhden uuden genren eli diktaattoreille lähetettävien kollektiivisten vapputervehdysten luomiseen. Taistolaiskausi on vastenmielistä jatkoa suomalaisen sananvapautta ja ihmisoikeuksia halveksivan autoritäärisyyden perinteelle, jota maailmansotien välisenä aikana edustivat AKS-ylioppilaiden suojeluskuntamilitaristinen nationalismi ja sivistyneistön ongelmaton, välinpitämätön ja joissain tapauksissa hyväksyvä suhtautuminen Natsi-Saksan julmuuksiin. Saksan voittoon uskottiin niin vahvasti, ettei uhrattu ajatustakaan sille, minkälainen Eurooppa olisi sen jälkeen ja mitä mahdollisuuksia Suomella olisi ollut säilyttää edes rippeitä tasavaltalaisesta hallitusmuodostaan tai päättää kummalle puolelle Zyklon B -tynnyriä itäsuomalaiset mongolit oikeastaan kuuluisivat. Kenties toivottiin kansallisen toiveajattelun perusdynamiikan mukaisesti jonkinlaisen erillissuhteen luomista tai syntymistä Suur-Suomen ja Suur-Saksan välille.
1970-luvun taistolaiset mustapaidat eroavat tästä mallista vain kahdella tavalla. Ensinnäkään heillä ei ollut edes samaa puolivillaista tietämättömyysalibia kuin 1930-luvun Hitler-faneilla, sillä vuonna 1970 Stalinin murhauttamien miljoonien neuvostoalamaisten kova kohtalo oli hyvin tiedossa: Stalinin rikokset ihmisyyttä vastaan olivat historiallisia tosiasioita kovapäisimmillekin kommunisteille viimeistään Hruštšovin tunnetun puheen jälkeen 1950-luvulla. Toiseksi, suomalaiset uusstalinistit ajattelivat, kuvittelivat ja suunnittelivat innokkaan opportunistisesti tulevaisuutta ja etenkin omaa tulevaisuuttaan Neuvostoliiton voittoon päättymään determinoidussa maailmanhistoriassa, mikä näkyy onanoivan vallankumousromantiikan, uskonvarman narsistis-leninistisen didaktiikan, huonosti tai ei lainkaan piilotetun voiman ja väkivallan ihailun ja niillä uhkailun sekä suuruudenhulluutta hipovan poliittisen tärkeilyn etovana yhdistelmänä kulttuurityöntekijöiden kömpelön retoriikan, inflatoristen iskulauseiden ja dogmaattisen tylsämielisyyden muutenkin raskauttamassa arkisessa propaganda-aherruksessa. Ei ihme, että tällaisen rukouslihamyllyn pyörittämisen jälkeen vaille joukon ja voiton turvaa jääneiden takinkääntäjien voimat riittivät hädin tuskin Valamoon konttaamiseen ja uskonnollisuuden jatkamiseen toisin dogmein.
Taistolaiskauden kirjallisuuteen ulottuvat seuraukset voi tiivistää samaan arvioon, jonka kustantaja Jarl Helleman antoi Suomen kirjallisuuden 1930-luvusta: yhteys elävään maailmankirjallisuuteen menetettiin ajoittain täysin. Tämä ei tarkoita sitä, ettei taistolaisten kulttuurisen dominanssin aikana olisi kirjoitettu, julkaistu ja suomennettu kunnollistakin proosaa. Sellaista ei vain koettu tärkeäksi tai osattu lukea ajan yksinkertaistuksia suosivassa kulttuurisessa ilmapiirissä riittävän tarkasti ja nyansoidusti.
