Pyhäpäivän kunniaksi tai lepopäivän ratoksi käsittelen päivän sanassani lyhyesti Juhani Sipilän Raukoilla rajoilla -arvostelun (Parnasso 5/2016, 60–61) ilmentämää uskonnollista herkkähipiäisyyttä, joka hienosti yhdistyy hänen itse itsensä kumoavaan argumentointitapaansa: ”Esimerkiksi tunteenomainen hyökkäily kaikkea vähänkin kristilliseen tai hengelliseen vivahtavaa kohtaan kääntyy jo kirjoittajaakin vastaan: mistä tällainen puberteettinen toistopakko oikein kumpuaa? Monien kirjailijoiden, esimerkiksi Paavo Rintalan, vikana on eläminen ’omassa uskonnollisessa houremaailmassaan’. Viha ja vastarinta säröilee kuitenkin paikoin: kun tarkastelun kohteena on ylivoimaisen hyvä kirjailija, kuten Aleksis Kivi tai Jorma Korpela, teosten kristillinen pohjavirta ei näytä Eskelistä häiritsevän. Tai ehkä hän ei vain huomaa sitä.”
Kommentti 23. Jos Sipilän mielestä Aleksis Kiven tai Jorma Korpelan hyvien teosten (hänen mielestään) uskonnollinen pohjavire ei minua häiritse, niin eikö se juuri osoita, etteivät arvioni perustu teosten kristillisiin elementteihin vaan siihen miten niitä teoksissa käytetään?
Kommentti 24. Tuttuun tapaan Sipilä antaa väärän todistuksen lähimmäisestään leikkaamalla Rintalaa koskevasta sitaatistaan pois virkkeen alku- ja loppuosan. Sitaatti on kokonaisuudessaan luettavissa blogini postauksessa numero 47, jossa myös asiayhteys eli Rintalan epäonnistunut yritys rakentaa uskottava dokumenttiromaani selviää. Tässä Sipilän lainaama virke kokonaisuudessaan: ”Kansainvälisessä vertailussa alan valioihin, Truman Capoten romaaniin Kylmäverisesti ja Norman Mailerin reportaasiin Yön armeijat, Rintala elää omassa uskonnollisessa houremaailmassaan, jonka rinnalle Capote ja Mailer olisivat päässeet vain harkitsemalla ufosieppauksen mahdollisuutta.” Mistä ihmeestä Sipilän toistuva (ja eläkeikäiselle uranahjukselle jo tarpeeton) opportunistinen epärehellisyys ja kirjalliseen rikkauteen ja monimuotoisuuteen kohdistuva viha ja vastarinta oikein kumpuavat?
Kommentti 25. Tässä vielä viikon katumusharjoitussuositus Sipilälle: lue seuraava Raukoilla rajoilla -sitaatti huolella, jotta ymmärtäisit paremmin millä tavoin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä kristillistä kulttuuriperintöä käyttää ja voisit helpommin luopua taipumuksestasi kristilliseen ylitulkintaan: ”Seitsemän veljeksen kieli on ymmärrettävistä syistä paljon velkaa Raamatun suomennoksille ja muun hengellisen kirjallisuuden kierrättämille hokemille ja kertomuksille. Kivi kuitenkin käyttää niitä vain ilmaisunsa raaka-aineina ja muuntelee, ironisoi, liioittelee ja parodioi lähdetekstejään ja asettaa niitä epätavallisiin ja rienaavin yhteyksiin ja alttiiksi tahallisille ja tahattomille väärinymmärryksille ja vallan välineeksi niin veljesten välisissä sanallisissa kamppailuissa kuin veljesten ja laajemman yhteisön selvitellessä välejään. Toisin sanoen Kivi tekee sen mitä kunnon romaanikirjailijat ovat aina tehneet eli kyseenalaistaa ja vie auktoriteetin alistavalta ja tukahduttavalta hallitsevalta diskurssilta ja saattaa sen uuteen, outoon ja ristiriitaiseen valoon, jossa nöyryyden, alamaisuuden ja kuuliaisuuden vaatimukset kaikuvat useimmiten kuuroille korville törmätessään veljesyhteisön vapaasti temmeltävään harkintaan ja itse kunkin haluihin ja pyrkimyksiin, jotka toki muuttuvat teoksen tapahtumien vyöryessä eteenpäin.
Tätä tekstianalyysilla helposti todennettavaa taustaa vasten on käsittämätöntä lukea Kivensä muuten tarkkaan lukeneen professori Jyrki Nummen 2000-luvun tulkintaa, jonka mukaan Seitsemän veljeksen ydintematiikkaan kuuluvat kysymykset siitä ”kuinka tulla uskon soturiksi” ja ”kuinka elää kunnon kristityn elämää.” (Nummi 2002, 102) Hullunkurisella tavalla Nummen tulkinta jatkaa tässä aikaisempien yksiulotteisten professorisukupolvien, Lauri Viljasen, V.A. Koskenniemen, Unto Kupiaisen ja Rafael Koskimiehen tarkoitushakuista, yksipuolista, sovinnaista ja sisäisesti ristiriitaista tulkintalinjaa. Ikään kuin Kiven romaani olisi edelleen pakko sovittaa ja sepittää osaksi fennomaanis-kristillis-konservatiivis-kansallista hanketta, jotta se voisi olla soveliaalla tavalla ansiokas.
Kiven tapa käyttää kieltä ja kertoa oli poikkeuksellista paitsi 1870-luvun myös monien seuraavien vuosikymmenien Suomessa, jossa fennomaanien hentomielistä, ylhäältä annettua ja toteltavaksi tarkoitettua kansankuvaa ei kirjallisuudessa joko haluttu, voitu tai osattu kyseenalaistaa. Juuri tästä syystä muu 1800-luvun ja melkein koko autonomian ajan kirjallisuus tuntuu Seitsemään veljekseen verrattuna niin aneemiselta ja auktoriteettiuskoiselta, silotellulta ja sovinnaiselta, moralisoivalta ja yksiääniseltä silloinkin, kun se vaatii muutosta ja on olevinaan realismia, mutta on kuitenkin juuri sellaista realismia, jossa diskurssit eivät vahingossakaan törmää toisiinsa ja purkaudu kiinnostavien rinnastusten ja erojen sarjoiksi. Vertailukohdaksi voi ottaa vaikkapa Juhani Ahon poliittisen routavuosiromaanin Kevät ja takatalvi (1906) tai Minna Canthin ”taistelukauden” näytelmän Työmiehen vaimo (1885). Jos niihin olisi tarttunut edes vähän aikakauden valtadiskurssien purkua ja sosiolektien törmäytystä, ne olisivat kestäneet aikaa paljon paremmin eivätkä olisi ohentuneet kertakäyttöisiksi ja oikeamielisiksi teksteiksi. Vain hieman liioitellen voisi väittää, että realismin tunnistaa siitä, että sitä ei tarvitse lukea kahdesti.” (Raukoilla rajoilla, 71-73)
P.S. Viite Nummi 2002 viittaa Hannes Sihvon ja Jyrki Nummen toimittamaan kirjaan Raamattu suomalaisessa kirjallisuudessa.
(jatkuu, mutta ei välttämättä huomenna)
