1840-luvun suomenkielisen proosan todellinen tapaus oli Thomas Frimanin (1821–1886) kirjana julkaistu pitkähkö novelli ”Suomen Rahwaan olo Pietarissa. To’ellinen tapaus” (1849), joka omalta pieneltä osaltaan myötävaikutti vuoden 1850 sensuuriasetuksen syntyyn. Novelli paljastaa Pietarin suomalaisväestön sosiaalisen kurjuuden, kehnot asunto-olot (”haisewassa, kostiassa Pietarin Suomen-kortteerissa joka on kymmenen kertaa pahempi Suomenmaan sikapahnaa, sillä se ei ole niin myrkyttäwäinen ihmisen tervey’elle kuin tämä, joka myrkyttää ja kuolettaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös sielunki”), ja huonon maineen kerjäläisinä ja rettelöitsijöinä. Huomiota Frimanin novellissa saavat myös Pietarin sairaalat, jonne ei kannata mennä kuin kuolemaan. Esiteltyään jumalaapelkäävien päähenkilöidensä havaintojen ja kokemusten kautta suurkaupungin kurjuutta novelli päättyy varoituksien säestämään toivoon, jonka lävitse kuitenkin hahmottuu suurkaupungin suomalaisasukkaiden suurten toiveiden ja todellisuuden välinen kuilu.
Frimanin 1830-luvulle sijoittuva novelli on mielenkiintoinen paitsi varhaisena kurjuuden kuvastimena ja esirealistisena yrityksenä tuoda kirjallisuuteen silottelematonta nykyhetkeä ongelmineen myös ensimmäisenä suomenkielisenä kertomuksena suurkaupungin suomalaiskohtaloista ja Pietarista, joka tuohon aikaan oli suomalaisasukkaidensa määrällä mitattuna kolmanneksi suurin ”suomalaiskaupunki” Helsingin ja Turun jälkeen. Kehittymättömien maakuntien Suomesta katsottuna Pietari oli sääty-yhteiskunnan vakautta uhkaavan urbaanin valinnanvapauden rämettämä paheen pesä ja niinpä Frimanin kertomus aloittaa pitkän perinteen, jossa yhdistyvät kaupunki- ja venäläisfobiat, jotka vajaa vuosisata myöhemmin synnyttävät sulkeutuneessa suojeluskunta-Suomessa herkästi yhteen kietoutuvia kirjallisia ja poliittisia fantasioita Pietarin hävittämisestä, polttamisesta ja hukuttamisesta.
Frimanin novelli on täynnä ankaran protestanttista paatosta ja alistumisen ylistystä, joka liittää sen 1840- ja 1850-luvun muuhun kristillishenkiseen pelottelu-, valistus- ja raittiushenkiseen proosaan, johon se tosin tuo Pietarin ja suurkaupungin demonisoinnissaan myös jotakin uutta. Novellin tahaton ja tavaton koomisuus ja yltiöluterilaisuus tiivistyvät kohtaan, jossa kuoleva ihminen ”taisi o’ottaa sitä parainta, rauhallisinta kotimaata – Tuonelata, i’ankaikkista eloa.” Novelli kuitenkin päättyy jotakuinkin onnellisesti, kun paljon kärsinyt päähenkilö palaa perheensä kanssa takaisin Jaakkimaan ja Suomeen.
