tiistai 18. lokakuuta 2016

56. Tutkimuksen murros (osa 3)

(jatkoa eiliseen postaukseen)

Yleensä Sipilän tapaisiin postmodernismin määrittelymokiin liittyy myös modernismin vakava väärinymmärtäminen. Jo siteeratusta Sipilän artikkelista (sivuilta 232–233) sellainen löytyy vaivatta: ”Yhdenpäivänromaanin synty ja kehitys liittyy modernismiin, miten se sitten määritelläänkin. James Joycen Odysseus (1922) ja Virginia Woolfin Mrs. Dalloway (1925) ovat sen tunnetuimmat varhaiset edustajat. Suomalaisessa kirjallisuudessa ehti ilmestyä kaksikin yhdenpäivänromaania ennen Joycen ja Woolfin teoksia: Maria Jotunin Arkielämää (1909) ja Joel Lehtosen Putkinotko (1920). Molemmat luetaan syystä suomalaisen modernismin varhaisiin klassikoihin.” Tätä kategoriavirhettä voisi kutsua vaikka Sipilän syllogismiksi: koska on olemassa modernistisia yhdenpäivänromaaneja, yhdenpäivänromaanit ovat modernistisia.

Ja aivan kuin tässä ei olisi kylliksi, myös Anhavan ajattelu jatkaa vaikutustaan ainakin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtorien kirjoituksissa. Johdannossaan vuonna 2013 julkaistuun Jyrki Nummen juhlakirjaan (KIVIAHOLINNA. Suomalainen romaani) teoksen toimittajat Vesa Haapala ja Juhani Sipilä käsittelevät romaania vain suomalaisten kriitikoiden ja kirjailijoiden määritelmäyritysten perusteella (mikä on jo sinänsä melkoinen oppimattomuuden ja kansallisen itseriittoisuuden osoitus) ja päätyvät tällaisiin kiteytyksiin, joiden ytimessä on sysisuomalainen käsitys romaanista maailman kuvana: ”Tuurin ja Anhavan ajatuksia mukaillen voi sanoa, että romaani esittää väitteen todellisuudesta tai näkemyksen elämän kulusta ja periaatteista. (…) Olennaista on, että ihmiselämän kuvaus tuo aina mukanaan jonkinlainen ihmiskuvan. Esittipä teos ihmiskuvansa suoraan tai viitteellisesti, suostuttelee se lukijaa tiettyyn näkökulmaan, havainnoimaan jotakin tärkeää elämästä.  (...) Ihmiskuva, olipa se naturalistinen tai uskonnollinen, on keskeinen osa romaanin väitteenä olemista.” (emt., 9-10) 

Kannattaa huomata, että Haapala ja Sipilä kirjoittavat väitteestä eivät väitteistä (mahdollisia maailmankuvia on sentään enemmän kuin yksi; niitä on peräti kaksi, uskonnollinen tai naturalistinen). Ensiavuksi suosittelen yleisen kirjallisuustieteen perusopintojen lisäksi kunnollisia romaanihistorioita (erityisesti Steven Mooren ja Franco Morettin) ja kysymyslauseina etenevien romaanien lukemista – sellaisten kuin Juhana Vähäsen Kakadu (2007), Gilbert Sorrentinon Gold Fools (2001) tai Padgett Powellin The Interrogative Mood (2009).   

Haapalan ja Sipilän maailmankuvameemiä lukiessa tulee helposti tunne, ettei mikään ole muuttunut 30 vuodessa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä 2000-luvulla yhä useammat proosakirjailijat, täysin riippumatta siitä millaista proosaa he kirjoittavat (proseduraalista, ergodista, postmodernistista, modernistista, ”valtavirtaa” tai spekulatiivista fiktiota etc.), tuntevat käyttämänsä keinot ja perinteet verrattomasti paremmin kuin menneeseen kirjallisuusmaailmaan takertuneet tusinatutkijat. Palaan tämän kirjallisuushistoriallisesti katsottuna uudehkon tilanteen seurauksiin myöhemmin, mutta nyt annan tämän postauksen viimeisen myötäsukaisen sanan kirjailija Hannu Raittilalle. Sitaatti on peräisin hänen kirjastaan Ulkona ja bongasin sen Antti Arnkilin uunituoreesta esseekokoelmasta Raittilan linja: "Koko meikäläinen modernismi tuntuu vähän samalta kuin suomalaisen kevyen musiikin kenttään ilmestyisi nyt 2000-luvulla joku anhava ja alkaisi valistaa, että muualla maailmassa on alettu kasvattaa pitkää tukkaa ja soittaa rautalankamusiikkia."

(jatkuu, mutta ei välttämättä huomenna)