Juhani Sipilä (pätevyys: google scholarin mukaan 10 kertaa siteerattu suomenkielinen väitöskirja Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta vuodelta 2002) mittelee nokkeluuttaan proosahistoriani kanssa uusimpaan Parnassoon (6/2016, 60–61) kirjoittamassaan arvostelussa, jonka otsikko (Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä) kielii genren tunnistusvirheestä (kirjallisuushistoria ei ole sen enempää esseekirjoittamista kuin alaviitteillä varustettua kirjallisuudentutkimusta vaikka siinä on piirteitä molemmista). Teokseni genren lisäksi Sipilän ymmärrys- ja hahmotuskykyä tuntuvat koettelevan myös teokseni nimi, sisällysluettelo, lieveteksti, rakenne ja lähtökohdat. Jo tutuksi tulleeseen tapaan Sipilän ymmärrysvajetta säestävät uskonvarmat lauseet ja epämääräiset vihjailut, joita ei perustella.
Tästä kaikesta minulle syntyy vaikutelma, että tällä kertaa kriitikkoni on vain yksinkertaisesti formaalisti tyhmä ja sillehän ei ihminen itse mitään voi (eikä välttämättä edes osaa hallitsevaa ominaisuuttaan itse tunnistaa tyhmä kun on). Sipilän kristillistä sensibiliteettiä kunnioittaen lähdenkin siitä, ettei arvostelijan tyhmyys ole synti, mutta valehtelu, ylpeys ja henkinen laiskuus ovat. Kommentoin Sipilän arvostelua sitaatti tai kaksi kerrallaan kunnes annan armon käydä oikeudesta.
Aloitan lähtökohdista, joista Sipilä on löytävinään ristiriidan tähän malliin: ”Teoksen lähtökohta on siis kunnianhimoinen: tehdä laajamittainen katsaus suomenkieliseen proosahistoriaan ja kuvata kirjallisuutemme kehityskulkuja Agricolan ajoista 2010-luvulle. Kirjailija perustelee tavoitettaan sillä, ettei suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa ole aiemmin kirjoitettu ja että proosa on kirjallisuuden lajeista siinä mielessä merkittävin, että sen kautta on ’ahkerasti vaikutettu alamaisiin ja kansalaisiin’. Sitä on myös sensuroitu muita enemmän ja sille asetettu suurempia ja pakottavampia intressejä kuin muille lajeille. Lähtökohta on myös ristiriitainen. Avausluvussa ja jälkisanoissa puhutaan kirjallisuushistoriasta mutta takakannen nurjalla puolella se tavallaan kiistetään: ’Teos ei rakenna kaanonia tai vastakaanonia.’ "
Kommentti 1. Sipilä ei nähtävästi näe kirjallisuushistorian kirjoittamiselle muuta tarkoitusta tai päämäärää kuin kaanonin (tai vastakaanonin) rakentamisen. Tällainen näkemys on hyvin vanhakantainen ja muistuttaa historiantutkimuksen kauan sitten hylkäämää suurmieshistoriaa. Käsittelen proosahistoriassani niin klassikkoja (kuten Seitsemän veljestä ja Alastalon salissa) kuin tuntemattomampia teoksia hyvin monessa proosakirjallisuuden alalajissa asettamatta sen enempää näitä lajeja kuin teoksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen. Ymmärtääkseen tämän Sipilän olisi pitänyt joko lukea teokseni tai luopua kirjallisuushistoriaa koskevasta naiiveista odotuksistaan ja vaatimuksistaan tai kyetä kumpaankin.
Kommentti 2. Kaanonien rakentelun sijasta Raukoilla rajoilla pyrkii näyttämään ja näyttää suomenkielisen proosakirjallisuuden sisäisen monimuotoisuuden (diversiteetin) huomattavasti edeltäviä kirjallisuushistorioita laajemmin ja tarkemmin. Tämä johtuu siitä, että osaan löytää ja lukea myös sellaisia vaikeita teoksia, jotka eivät maku- ja teoriarajoitteisten edeltäjieni lukutaidolla avautuneet ja jäivät siksi syrjään heidän näköispatsaiden pystytystalkoistaan. Olettihan jopa Jyrki Nummi arvostelussaan, että osaan lukea kieleltään rikkaita ja kompositioltaan oikukkaita teoksia eli juuri sellaisia, joita ei ole ”kaanoniin” tavattu sisällyttää.
Kommentti 3. Teoksessani ei ole jälkisanoja vaan sisällysluettelo, kuusi lukua, kiitokset ja kirjallisuusluettelo. Jälkisanat siis sijaitsevat Sipilän mielessä ja vain siellä. Tämä ehkä selittää Sipilän arvostelun affekteista infektoituneita osuuksia.
Katumusharjoitussuositus nro 1. Lue Harold Bloomin kiistelty The Western Canon (1994) ja perehdy sen ympärillä käytyyn keskusteluun kaanonin suhteesta sukupuoleen, luokkaan, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Vinkki nro 1: älä rajoita lukemistasi takakansitekstiin. Vinkki nro 2 : älä päättele Canonin tarkoittavan tykkiä.
Katumusharjoitussuositus nro 1. Lue Harold Bloomin kiistelty The Western Canon (1994) ja perehdy sen ympärillä käytyyn keskusteluun kaanonin suhteesta sukupuoleen, luokkaan, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Vinkki nro 1: älä rajoita lukemistasi takakansitekstiin. Vinkki nro 2 : älä päättele Canonin tarkoittavan tykkiä.
