Tätä lukiessanne olen jo työmatkalla Toscanassa enkä aio pilata sitä seurailemalla mitä näillä poloisilla pohjan mailla sillä aikaa tapahtuu. Olen ajastanut seuraavan parin viikon postaukset siten, että niistä ensin selviää edes vähän siitä millaisia nostoja proosahistoriaani sisältyy ja sitten välähdyksiä siitä miten Raukoilla rajoilla lähestyy modernismia ja bonsaimodernismia. Palaan siis jokseenkin reaaliaikaiseen kommentointiin vasta lokakuun puolivälissä, jolloin joudun varmaankin valitsemaan vasaroinko ensin Karo Hämäläisen Parnassoon tilaamaa Juhani Sipilän Raukoilla rajoilla -arvostelua vai jatkanko saman tien Jyrki Nummen arvion analysointia.
Aloitan Iikka Vuotilan Kuin lähtö -romaanilla, jonka pitkävirkkeistä esitystapaa soisin jonkun tutkijan joskus vertailevan Juhana Vähäsen Kakadun kysymyslauseista koostuvien pitkien virkkeiden logiikkaan. Tällainen vertailu tai virkkeenjäsennys toisi lisävaloa proosan toistorakenteiden toimintaan ja kaivattua vastapainoa kirjailijoiden pelkistettyjen lauseiden ihastelulle.
Iikka Vuotilan (1933–1975) kolmas romaani Kuin lähtö (1966), alaotsikoltaan kertautuvaa tekstiä, on ainoa 1960-luvun suomenkielinen romaani, jota on vähänkään luontevaa verrata ranskalaiseen uuteen romaaniin, sillä siinä kertautuvuus kerrostaa, riitauttaa ja lopulta hajottaa yksiselitteisen ajan ja paikan. Päähenkilö ei ole selvillä omasta osuudestaan kertomissaan tilanteissa ja tapahtumissa ja arvailee niitä erityisesti kursiivilla painetuissa osuuksissa, jotka ovat vain pieni osa parhaimmillaan usean sivun mittaisia virkkeitä, jotka vaihtelevat, yhdistelevät ja sekoittelevat ajan ja paikan koordinaatteja amalgaamiksi, jonka turhia selkeyttämisyrityksiä (päähenkilön yrittäessä selvittää missä on, missä elämänvaiheessa, mitä tekemässä ja mistä syystä) sävyttävät eksyksissä olemisen tunne, turvattomuus, epävarmuus, pelko ja vain hetkellisesti toivo ja huumori. Lopulta päähenkilö ei ole selvillä edes läheisimmistä ihmissuhteistaan eikä omasta iästään vaan arvelee romaanin viimeisessä jaksossa olevansa iältään jossain 10 ja 50 vuoden välillä.
Romaanin avaa lyhyt ja miltei tarpeeton osuus, kirje, jonka sairaalassa onnistuneesta leikkauksesta toipuva Auvo-niminen mies lähettää rakkaalleen. Teoksen pääosan muodostavat kolme samanlaatuista tapahtuma-ainesta sisältävää jaksoa, ensimmäinen lähtö, toinen lähtö ja saapuminen, mutta niissä kertojasta ei kertaakaan käytetä tuota etunimeä. Jos kirjeen haluaa käsittää kehykseksi, joka luonnollistaa teoksen pääosan kahdeksi tai kolmeksi uneksi, jotka ovat muunnelmia toisistaan, tähän suuntaan annetut vihjeet ovat sen verran heikkoja, että ne ovat riitautettavissa varsinkin siksi, että myös kolmessa kertomuksessa viitataan niin heräämisen jälkeiseen valvetilaan, nukkumiseen, lapsen uneen kuin niitä koskevaan epävarmuuteen. Unien tulkinnasta riippumatta romaanin osien suhde sekä toisiinsa että sisältöönsä aiheuttaa aivan tarpeeksi tulkinnallista päänvaivaa, koska fantasian ja unen kaltaista epätodellisuutta ilmaantuu romaaniin vasta sen viimeisen osan loppupuolella, jolloin kertojapäähenkilö on jo päässyt kotiinsa tai sitten päätynyt johonkin vieraaseen asuntoon, vaimonsa, äitinsä tai tuntemattoman naisen luokse, ja on joko lapsi tai aikuinen löytäessään oman tai vieraan asunnon vaatekomerosta kaksi sinne hirttäytynyttä tai hirtettyä miestä, joita ei tunne.
Kuin lähtö teki siis ainoana 1960-luvun romaanina sen, minkä Holapan ja Hyryn romaaninen väitettiin ja kuviteltiin tehneen, mutta mitä ne eivät tehneet, eli toteutti suomen kielellä edes joitakin ranskalaisen uuden romaanin (erityisesti Robbe-Grillet’n) kerronnan ja fiktiivisen maailman rakentamisen ja horjuttamisen keinoja. Vaikka kerronnassa on etualalla kertojan epistemologinen epätietoisuus, se on erottamattomissa fiktiivisen maailman ontologiasta. Näin ollen Vuotilaa ja hänen teostaan voi pitää suomenkielisen myöhäismodernismin varhaisimpana edustajana.
Erinomaisesti onnistunut yritys uudistua kirjailijana jäi valitettavasti Vuotilan ainoaksi, sillä kritiikki teki tehtävänsä ja Kuin lähdön jälkeen Vuotila palasi helpompien ja tutumpien kompositioiden pariin. Näin teoksesta kirjoitti kilpailevan modernismiyhtiön eli Otavan mies Hannu Mäkelä ja missäpä muussa kuin Arvostelevassa kirjaluettelossa vuonna 1967: ”Vuotilan aikaisemmin selkeä kerronta on nyt saksalaistyyppisen 'modernia' ja väsyttävää. Tällaisella kirjoittamistekniikalla on puoltajansa, mutta tekniikan pelkkä ulkokohtainen sovellus ei mielestäni sentään ole heti modernia. Kun niin aiheen käsittely kuin itse teksti on mekaanista ja hengetöntä, en näe paljon aihetta innostua siitä. Sinänsä ilmiö on melko tavallinen: kun laveasanainen eepikko alkaa kokeilla 'rohkeasti' ja 'modernisti', pääsee hän usein metsään ja pysyy siellä. Vuotilan soisi pysyneen lestissään.”
Nuorehkona kuolleen Vuotilan muut teokset ovat joko teologisia tutkielmia tai uskonnollisia aiheita kuten vakavasti otetun pappisviran mukanaan tuomaa laajaa ja musertavaa eettistä vastuuta kypsästi käsitteleviä romaaneja, joita 1960-luvun primitiivisesti maailmaa ja teologista fantasiamaailmaansa hahmottavien kristillisten kiihkoilijoiden, kuten arkkipiispa Simojoen, olisi suonut lukevan sen sijaan, että he tyytyivät kiihottamaan itseään Salaman pilasaarnalla ja sen sisältämällä eläimeensekaantumisfantasialla. Tosiaankin: oi aikoja, oi tapoja!
Vuotilan romaanin ilmestymisaika on mielenkiintoinen. Vuonna 1964 ilmestyivät Lahtelan ja Saarikosken löyhin perustein kollaasiromaaneiksi luonnehditut teokset, vuonna 1965 lajin parhaat edustajat, Aperitiff – avoin kaupunki ja Meri kiipeilee, ja sitten vuonna 1966 Vuotilan Kuin lähdön lisäksi ilmestyivät Lahtelan pääteos SE ja kuin uuden, helppotajuisemman ja takaisin kohti realismia valuvan ajan airuena Paavo Rintalan ensimmäinen dokumenttiromaani, joka sattumoisin käsitteli vakavaa aihetta, mennyttä sotaa. Tästä näkökulmasta katsottuna Kuin lähtö on lyhyen ja kokeilevan (tai aiempaa kokeellisemman) 1960-luvun lakipiste, joka proosan tason laskettua katosi nopeasti näköpiiristä.
