keskiviikko 12. lokakuuta 2016

50. Suomalainen modernismi: mitä se on? (2.osa)

Teoksen johdantoluvuissa Niemi keskittyy ensisijaisesti modernin kokemukseen ja kulttuuripoliittisiin rintamiin ikään kuin niillä (ja vain niillä) olisi suurta selitysvoimaa suhteessa siihen ilmiöön, jota hän yhtenä harvoista suomalaistutkijoista yritti kartoittaa. Oudoimmillaan Niemen historiantuntemus näyttäytyy Proosan murroksen ensimmäisessä luvussa, joka sivuuttaa täysin Volter Kilven Saaristosarjan ja toteaa: ”Suomenkielisessä kirjallisuudessa modernin proosan läpimurron ensimmäisiä tietoisia ilmauksia on erotettavissa Klaus Holman taiteellisesti varsin vaatimattomassa tuotannossa.” (Niemi 1995, 9) 

Saman kappaleen alussa moderni ja modernismi ovat menneet jo lopullisesti ja surullisesti sekaisin: ”Kirjallisuuden modernisoituminen on pitkä prosessi. Modernismin merkkejä voidaan etsiä jo 1800-luvun puolelta, esimerkiksi Aleksis Kiven ja Juhani Ahon tuotannosta.” (Niemi 1995, 8) Mistä tahansa voidaan tietysti etsiä mitä tahansa, mutta löytäminen on eri asia siinä missä etsinnän mielekkyyskin.

Niemi paljastaa oman näkemyksensä ja lähtökohtiensa perustavaa laatua olevan alkeellisuuden heti kirjansa ensimmäisellä sivulla: ”Kirjallisuuden sanoman monimutkaistuminen oli suorassa suhteessa teosten ilmaisun ja muodon muuttumiseen: modernissa sanataiteessa ei enää luotettu sanonnan retoriseen yksiymmärteisyyteen tai juonen jatkuvuuteen.” (Niemi 1995,7) On käsittämätöntä, että vielä vuonna 1995 suomalainen kirjallisuuden professori voi vakavissaan esittää moni- tai kaksitulkintaisuuden ja juonen epäjatkuvuuden olevan modernismin tunnuspiirteitä (saati sen keskeisiä määreitä) – tuollaisilla eväillä kun modernismi ei kelpaisi edes selitys- ja erotteluvoimaltaan vähäiseksi perioditermiksi. 

(jatkuu)