(jatkoa eiliseen postaukseen)
Tämä saattaa olla liikaa toivottu, sillä ”virallisista” professoritason historioista ja historiallisista katsauksista on poimittavissa vain tämänkaltaisia suomalaisen postmodernismin haltuunottoyrityksiä:
”Krohnin kertomukset ovat lisäksi siinä suhteessa melkeinpä kuin postmodernismin oppikirjoista, että ne väistävät kaikenlaista tulkintaa.” (Maria-Liisa Nevala: ”Modernista postmoderniin? Mitä suomalaiselle proosalle tapahtui 1980-luvulla?” Teoksessa Vaihtuva muoto. Tutkielmia suomalaisen romaanin historiasta. Toimittaneet Risto Turunen, Liisa Saariluoma ja Dietrich Assman. SKS, 1992, 168)
”Edeltäjistään Liksomin jutut eroavat kuitenkin siinä, että ne postmodernin koodin mukaisesti välttävät maailman selittämistä ja tulkitsemista.” (sama, 173)
”Tämä johtaa siihen, että teoksesta puuttuvat kaikki perinteiset rakenteet, sekä realismille luonteenomaiset sisältörakenteet (juoni ja tarina) että modernismille luonteenomaiset yksilösubjektin tietoisuutta ja sen liikettä esittävät monologiset rakenteet (…) Rakenne, jos rakenteesta ylipäänsä voidaan puhua, koostuu rinnakkaisista elementeistä. Elementit voivat olla peräisin miltä reaalilta tai tekstuaaliselta tasolta hyvänsä, kirjallisuuden eri tendensseistä (realismi, modernismi, romantiikka, populaarikirjallisuus, fantasiakirjallisuus), eri diskurssimuodoista (etenkin eri filosofiat), folkloresta (myytit, sadut, tarinat jne.). Näin teoksesta rakentuu itsestään intertekstuaalinen avaruus, jossa kaikki totunnaiset diakroniset ja synkroniset suhteet menettävät merkityksensä (…) Mitään yhtenäistävää periaatetta ei teoksessa saa olla. Postmodernista teoksesta puuttuu teema käsitteen perinteisessä mielessä, ja teema voidaan ymmärtää vain mielikuvien sarjaksi, jonka teos käynnistää lukijan mielessä.” (Pertti Karkama: Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä. SKS, 1994, 316–317)
”Postmodernismi ei ole selvärajainen käsite, sillä jo modernismin teoksissa on samoja piirteitä kuin siinä. Tyypillisenä sille on pidetty tarinan paisuttelua, sommittelun oikullisuutta ja eheyden puutetta. Keinotekoisuuden vaikutelma syntyy kielen ja fiktion keinojen kokeilusta ja rakenteilla leikkimisestä. Italialaisen Italo Calvinon (1923–1985) Jos talviyönä matkamies (1979) on tyyppiesimerkki itsensä tiedostavasta fiktiosta, joka sekoittaa lukijan, kertojan ja kirjailijan asemat fiktiossa. Jouko Turkan (Pirkkala, 1942-) palkitut esikoisnovellit eivät olleet oikeastaan lainkaan ’valmiita’ novelleja vaan luonnoksia, joista olisi voinut laatia kertomuksia. Kokoelman nimi olikin Aiheita (1982).” (Leena Kirstinä: Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tammi, 2000, 205)
Nevala, Karkama ja Kirstinä eivät ole suinkaan ainoita kotimaisen kirjallisuuden tutkijoita, jotka ovat paljastaneet hämmentävän tulkinnallisen ja analyyttisen avuttomuutensa suhteessa postmodernismiin ja postmodernistisiksi oletettuihin teoksiin, ja tietysti juuri silloin kuin asiantunteva postmodernismikeskustelu olisi kannattanut ja pitänyt käydä.
Paljon ei tilanne näytä parantuneen uudella vuosituhannellakaan, sillä näin kirjoitti Juhani Sipilä vielä vuonna 2005 Hannu Raittilan esikoisromaanista kaiketi tieteelliseksi tarkoitetussa artikkelissaan (lajimääritys epävarma): ”Romaania ylipäätään luonnehtii vankka tietoisuus modernismin muodoista ja konventioista. Se kääntää niitä kuitenkin uuteen suuntaan: esimerkiksi sisäisen monologin sijasta käytetään dialogia, ajatuksen sijasta kuvataan puhetta. Raittilan kohdalla voidaankin puhua postmodernismista, modernismin konventioilla leikittelystä ja niiden kommentoinnista. Romaanissa viitataan milloin suoraan, milloin epäsuoraan muutamiin suomalaisiin modernisteihin ja esimerkiksi Hyryn tuotantoa suorastaan analysoidaan (…)” (Juhani Sipilä: ”Vedenpaisumus ja Baabelin kieltensekoitus samana päivänä. Hannu Raittilan yhdenpäivänromaani Ei minulta mitään puutu.” Teoksessa Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Toimittaneet Pirjo Lyytikäinen, Jyrki Nummi ja Päivi Koivisto. SKS, 2005, 212)
(jatkuu, mutta ei välttämättä huomenna)
