lauantai 15. lokakuuta 2016

53. Suomalainen modernismi: mitä se on? (5.osa)

Tahattoman huvittavasti ja perinteiseen tapaan Niemi pitää Haavikkoa, Hyryä, Merta ja Vartiota varsinaisina modernisteina. Jos näin todella on, niin on huomattava, että Niemen systeemissä Haavikko edustaa yhdellä novellikokoelmallaan kaiken modernismin synteesiä, Hyry mielikuvituksen estetiikkaa, Meri historian kriisiä ja Vartio siirtymää kansankuvauksesta ihmiskuvaukseen (joka kai toteutui ensimmäisen kerran jo Seitsemässä veljeksessä). Näin Niemen varsinaiset modernistit eivät ole modernisteja Niemen annostelemilla kriteereillä, koska hänen huuhaamittapuillaan ei ole selitysvoimaa modernismin kannalta (eikä juuri minkään muunkaan kirjallisen suuntauksen, ilmiön, poetiikan tai muutosprosessin). Jos siis uskoisi Niemen teosluokitteluun, mutta korjaisi sitä vastaamaan edes yhdeltä osaltaan tiettyä, hyvin tunnettua osaa modernismin poetiikasta eli itsestään tietoista fiktiota, niin varsinaisia modernisteja olisivatkin modernismin toiseen, mutta kanonisoimattomaksi jääneeseen aaltoon lukemamme Sinikka Kallio-Visapää, Jorma Korpela, Tyyne Saastamoinen ja Pentti Holappa, mikä jo sinänsä merkitsisi uuden jääpalan aiheuttamaa myrskyä suomenkielisen modernismin designlasissa.  

Niemen käsittämätön avuttomuus tutkimuskohteensa rajaamisessa ja analysoinnissa on merkki vielä suuremmasta avuttomuudesta kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen ja proosamodernismin (tai yleensä modernismin) suhteissa. Proosamodernismia ei ole juuri tutkittu kuin yksittäisten kirjailijoiden kohdalla (jos heidänkään), vaikutusvaltaisten aikalaistodistajien ja modernismin kätilöiden lausunnot, tulkinnat, mielipiteet ja väitteet modernismista on hyväksytty jotakuinkin sellaisenaan eikä kriittistä tutkimusta ole tehty sen enempää teksteistä kuin konteksteistakaan. On kaiketi ollut henkisesti helpompaa juhlia sitä, että suomalaisessa kirjallisuudessa on viimeinkin modernismia kuin katsoa tarkemmin lahjahevosen suuhun ja tehdä selitysvoimaisia vertailuja niin oletetun suomalaisen modernismin oletettujen edustajien välillä kuin suomalaisen ja eurooppalais-amerikkalaisen modernismin välillä. 

1950-luvun keskeisistä modernisteista oli 2010-luvun alussa elossa enää Veijo Meri, mutta tarjolla oli edelleen vain useamman tutkijasukupolven hautoma ja ruokkima myytti modernismista kunnollisen, perusteellisen, oivaltavan ja ennakkoluulottoman tutkimuksen sijasta. Suomenkielisen proosakirjallisuuden 1950-luvulta toki löytyy modernismia, mutta sen saa näkyviin vasta kun ja jos modernismipropagandan perusasetuksista ja -oletuksista viimein luovutaan. Näistä ehkä tyypillisin on ajatus siitä, että modernismeja on vain yksi, mikä Niemen ”tutkimuksessa” näkyy Nummen pienoisromaanin ja Haavikon novellikokoelman erikoiskohtelussa proosamodernismin prototyyppinä ja synteesinä.