tiistai 11. lokakuuta 2016

49. Suomalainen modernismi: mitä se on? (1.osa)

Suomalaista ja etenkin suomenkielistä modernismia on tutkittu epäsystemaattisesti, määrällisesti vähän ja kansainvälisiä vertailuja tekemättä ja aivan erityisesti tämä koskee suomenkielistä proosaa. Yksittäisiä kirjailijoita on luonnehdittu modernisteiksi milloin mistäkin syystä, useimmiten jonkin huonosti ymmärretyn teoksen yksittäisen ominaisuuden perusteella, mutta tuloksena ei ole ollut sen enempää teoreettista ja historiallista kokonaiskäsitystä suomalaisesta modernismista kuin pätevien yksittäisten tulkintojen ja teosanalyysien sarjaa. Väljä yksimielisyys vallitsee siitä, että viimeistään 1950-luvun kirjallisuudesta pitää proosamodernismiakin jo löytyä ja sitä edeltävältä ajalta ainakin Volter Kilven myöhäistuotannosta. Sitä edeltäviä teoksia on joskus mainittu, mutta useimmiten taaksepäin eteneminen on edellyttänyt modernin tai modernisaation ja modernismin sekoittamista toisiinsa ja lisäksi jälkimmäisen termin jättämistä määrittelemättä.  

Harvoja aihetta kokonaisen kirjan verran käsitelleitä tutkijoita on Juhani Niemi, jonka Proosan murros ilmestyi SKS:n kustantamana vuonna 1995. Vajaa parisataasivuinen teos on alaotsikoltaan Kertovan kirjallisuuden modernisoituminen Suomessa 1940-luvulta 1960-luvulle, mikä jo viittaa siihen, että modernisoitumista löytyy enemmän kuin modernismia. Tämä on luettavissa myös niistä kirjoista, joita Niemi lukee tutkimuksessaan: Maisema (Nummi); Moreeni (Viita); Lapsuuteni (Pekkanen); Tuntematon sotilas (Linna); Manillaköysi (Meri); Havukka-ahon ajattelija (Huovinen); Johannes vain (Joenpelto); Rikas ja köyhä (Rintala); Se on sitten kevät (Vartio); Muumi-kirjat (Jansson); Lumottu tie (Parland); Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (Manner); Maantieltä hän lähti (Hyry); Kolme vuorokautta (Kallio-Visapää); Tohtori Finckelman (Korpela); Vanha portti (Saastamoinen); Tinaa (Holappa); Varo, autuas (Kihlman); Vene lähdössä (Mannerkorpi); Se tavallinen tarina (Salama); Peiliin piirretty nainen (Meri); ja Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä (Haavikko). Näistä Niemi luonnehtii Maisemaa metodin esitykseksi ja Haavikon novellikokoelmaa modernismin synteesiksi. Muut edellä mainitut teokset kuvittavat neljän ryhmissä Niemen kehittelemää viittä dimensiota tai temaattista tendenssiä: historian kriisiä, siirtymää kansankuvauksesta ihmiskuvaukseen, mielikuvituksen estetiikkaa, itsestään tietoista fiktiota ja puhekielen murrosta. 

Jo nämä viisi ulottuvuutta teoksen kahden johdantoluvun ohella kertovat sen, että Niemen tutkimuksessa on enemmän kyse sodanjälkeisen kulttuurisen murroksen ilmenemisestä proosakirjallisuudessa kuin modernismista, jota teos väittää tutkivansa. Historiallinen kriisi, ihmiskuvaus, puhekielen murros ja mielikuvituksen estetiikka eivät millään lailla ole modernismia luonnehtivia ominaisuuksia. On lisäksi historiallisesti hullunkurista löytää modernismin kaltaiselle ilmiölle vain yksi alkupiste ja yksi synteettinen päätepiste, sillä tällainen ajattelu ja ajattelun puute ilmentävät vakavasti rajoittunutta ja yksitasoista historiakäsitystä, jossa modernismikin muodostaa selkeän monoliitin eli modernismeja on vain yksi.