Määriteltiinpä modernismi miten hyvänsä, määrittelyn selitysvoimaa ja analyyttista antia voi testata suurten kielialueiden modernismiklassikoilla, jotka ovat ilmestyneet ennen toista maailmansotaa. Niihin tunnetusti lukeutuvat Andre Giden Vääränrahantekijät (1926; suomennettu 1967), Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (1913–1927; suomennettu 1968–2007), James Joycen Ulysses (1922; suomennettu 1964 ja 2012), Virginia Woolfin Aallot (1931; suomennettu 1979), Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz (1929; suomennettu 1979), Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia (1930–1943; suomennettu 1980–1987), William Faulknerin Ääni ja vimma (1929; suomennettu 1965), John Dos Passosin U.S.A. -trilogia (1930–1936; ei suomennettu), Franz Kafkan Linna (1926; suomennettu 1964) ja Gertrude Steinin The Making of Americans (1912/1925/1995; ei suomennettu). Tätä klassikkokymmenikköä voisi hyvin täydentää parillakymmenellä muulla klassikolla, mutta jo mainitut teokset riittävät havainnollistamaan niin modernismimääritysten selitysvoimalle asetettuja vaatimuksia kuin modernismin yksinkertaisia määritelmiä pakenevaa heterogeenisyyttä (joka ei juuri vähene, vaikka Gertrude Steinin massiivisin romaani siirrettäisiin perusmodernismin piiristä amerikkalaista avantgardea edustamaan.)
Modernismikymmenikön yhteisiä piirteitä voi lähestyä myös perheyhtäläisyysidean (”emme ymmärrä, kutsumme sitä modernismiksi”) avulla ja sen soveltamista voi jatkaa kohti oletettua suomenkielistä modernismia ja kysyä, mikä tai mitkä suomalaiset romaanit muistuttavat vähintään yhtä näistä teoksista siten, että yhdistävänä ominaisuutena on jokin teoksen vahvoista modernistisiksi luonnehdituista ominaisuuksista. Jos haun suuntaa ensimmäisen tasavallan kirjallisuuteen, niin tuloksena on todennäköisesti vain Volter Kilven Alastalon salissa. Samalla tavoin 1940-luvun lopulta ja 1950-luvulta löytyy vähemmän suomenkielistä proosamodernismia kuin on tavattu olettaa. Oma hupinsa olisi lukea kansainvälisen modernismin tunnustettuja klassikoita suhteessa suomalaisen bonsaimodernismin määritelmiin, joissa jo pelkästään minimaaliset poikkeamat asiaproosan välittymiseen parhaiten soveltuvasta kommunikaatiomallista ja tästä tutkijalle aiheutuvat tulkintaongelmat, kuten Tuomas Anhavan kohtaama monitulkintaisuus ja Juhani Niemen (1995) havaitsema retorisesta yksiymmärteisyydestä luopuminen, riittävät modernistisen teoksen tunnusmerkeiksi. Vaihtoehtoista hupia tarjoaisi yritys etsiä Giden, Proustin, Woolfin, Joycen, Faulknerin, Musilin, Kafkan, Steinin, Döblinin ja Dos Passosin pääteoksista niitä toisiinsa yhdistävää maailmankuvaa.
Käänteisesti modernismimääritelmien runsaus, niiden vähäinen heuristisuus ja ylitulkintojen vakiintuneisuus tekevät modernismista jos ei käyttökelvottoman niin vähintään riittämättömän perioditermin kirjallisuushistorian tarpeisiin. Jos modernismin, naturalismin ja symbolismin tapaiset sateenvarjokäsitteet hylätään, niiden tilalle täytyy valita tai kehitellä selitysvoimaisemmat historiaa jäsentävät jaksotukset – vai täytyykö?
