Juhana Vähäsen (s.1982)
esikoisromaani Kakadu (2007) on Ron
Sillimanin new sentence -opeilla terästettyä Beckettiä suvereenisti suomeksi
toteutettuna. Romaani jakautuu 36 lukuun, joista jokainen muodostaa yhden
pitkän virkkeen, jossa ilmaisut ja ilmaisun kohteet toistuvat ja muuttuvat ja
jotka käyttävät kysymyslauseita johtamaan, hajauttamaan ja viemään lukijan
huomiota moneen suuntaan liki samanaikaisesti. Kysymyslauseet myös kommentoivat
tekstin, ajatusten, havaintojen ja tapahtumien kulkua, monet kysymyksistä on
osoitettu nimettömälle sinälle ja vain riittävän pieni osa lauseista asettaa
terminologiallaan itsensä kirjallisuustieteelliseen tai filosofiseen
viitekehykseen. Kakadu on perheen lemmikkilintu, jonka kertoja näkee kuolleena
ja läpinäkyvään muoviin käärittynä kuten vaimonsa ja tyttärensäkin joko
peloissaan, kuvitelmissaan tai yhdellä Kakadun
fiktiivisen maailman ketterästi muuttuvista todellisuustasoista.
Kakadun
lukeminen ei ole vaikea vaan nautinnollinen kokemus. Riittävän ja uskottavan
taustoituksen tarjoaa Vähäsen kirjoittama takakansiteksti: ”Lähtökohta oli
kuulemani kuunnelmanpätkä, monologi, jossa ranskalaismies oli joutunut jonkin
maan tiedustelupalvelun vainoamaksi, luullakseni Yhdysvaltojen. Siitä
vaikuttuneena kirjoitin tekstin, josta tuli ensimmäinen luku. Myöhemmin
kirjoitin niin kuin yleensä kirjoitan; luen samaan aikaan mitä tahansa
sattumanvaraista ja etenen nopeasti, pyrkien saavuttamaan jonkin liikkeen ja
muutoksen. Kakadu on sukua Ron
Sillimanin Sunset Debris -teokselle,
ainakin tavassaan käyttää kysymyslauseita ja palata toistuvasti samoihin
aiheisiin ja sisältöihin.” Näin toimien
Vähänen on onnistunut yhdistämään sekä muuntelevan toiston että haarautuvien
lauseiden luoman intensiteetin ja näiden intensiteettien välinen jännite on
juuri se hienojakoinen aines, joka pitää Kakadun
koossa ja käynnissä.
Romaania toista kertaa
lukiessa toivoisi voivansa käyttää tavallisten tekstinkäsittelyohjelmien
etsi-komentoa toistojen ja muunnelmien jäljittämiseen. Romaani kannattaisikin
julkaista Poesian tapaan myös pdf-tiedostona, jotta sekä lukijoiden nautinnot
että tutkijoiden velvollisuudet moninkertaistuisivat. Parhaassa mahdollisessa
tutkimusmaailmassa olisi tietysti jo kuumeisesti tutkittu vähintään sitä, miten
Vähäsen proosassa toisto rakentaa, ylläpitää, täydentää ja muokkaa henkilöiden,
tapahtumien ja tilojen identiteettiä ja keskinäisiä suhteita. Kakadu, enemmän kuin Vähäsen toinen
romaani Nilkka, on juuri niitä
harvoja proosateoksia, joihin perehtymällä vanhakin tutkija voisi oppia uusia
temppuja.
