perjantai 7. lokakuuta 2016

45. Kakadu

Juhana Vähäsen (s.1982) esikoisromaani Kakadu (2007) on Ron Sillimanin new sentence -opeilla terästettyä Beckettiä suvereenisti suomeksi toteutettuna. Romaani jakautuu 36 lukuun, joista jokainen muodostaa yhden pitkän virkkeen, jossa ilmaisut ja ilmaisun kohteet toistuvat ja muuttuvat ja jotka käyttävät kysymyslauseita johtamaan, hajauttamaan ja viemään lukijan huomiota moneen suuntaan liki samanaikaisesti. Kysymyslauseet myös kommentoivat tekstin, ajatusten, havaintojen ja tapahtumien kulkua, monet kysymyksistä on osoitettu nimettömälle sinälle ja vain riittävän pieni osa lauseista asettaa terminologiallaan itsensä kirjallisuustieteelliseen tai filosofiseen viitekehykseen. Kakadu on perheen lemmikkilintu, jonka kertoja näkee kuolleena ja läpinäkyvään muoviin käärittynä kuten vaimonsa ja tyttärensäkin joko peloissaan, kuvitelmissaan tai yhdellä Kakadun fiktiivisen maailman ketterästi muuttuvista todellisuustasoista.

Kakadun lukeminen ei ole vaikea vaan nautinnollinen kokemus. Riittävän ja uskottavan taustoituksen tarjoaa Vähäsen kirjoittama takakansiteksti: ”Lähtökohta oli kuulemani kuunnelmanpätkä, monologi, jossa ranskalaismies oli joutunut jonkin maan tiedustelupalvelun vainoamaksi, luullakseni Yhdysvaltojen. Siitä vaikuttuneena kirjoitin tekstin, josta tuli ensimmäinen luku. Myöhemmin kirjoitin niin kuin yleensä kirjoitan; luen samaan aikaan mitä tahansa sattumanvaraista ja etenen nopeasti, pyrkien saavuttamaan jonkin liikkeen ja muutoksen. Kakadu on sukua Ron Sillimanin Sunset Debris -teokselle, ainakin tavassaan käyttää kysymyslauseita ja palata toistuvasti samoihin aiheisiin ja sisältöihin.”  Näin toimien Vähänen on onnistunut yhdistämään sekä muuntelevan toiston että haarautuvien lauseiden luoman intensiteetin ja näiden intensiteettien välinen jännite on juuri se hienojakoinen aines, joka pitää Kakadun koossa ja käynnissä.


Romaania toista kertaa lukiessa toivoisi voivansa käyttää tavallisten tekstinkäsittelyohjelmien etsi-komentoa toistojen ja muunnelmien jäljittämiseen. Romaani kannattaisikin julkaista Poesian tapaan myös pdf-tiedostona, jotta sekä lukijoiden nautinnot että tutkijoiden velvollisuudet moninkertaistuisivat. Parhaassa mahdollisessa tutkimusmaailmassa olisi tietysti jo kuumeisesti tutkittu vähintään sitä, miten Vähäsen proosassa toisto rakentaa, ylläpitää, täydentää ja muokkaa henkilöiden, tapahtumien ja tilojen identiteettiä ja keskinäisiä suhteita. Kakadu, enemmän kuin Vähäsen toinen romaani Nilkka, on juuri niitä harvoja proosateoksia, joihin perehtymällä vanhakin tutkija voisi oppia uusia temppuja.