(jatkoa postauksiin numero 57-61)
”Ystäviensä, tuttaviensa ja puolituttujensa teoksia Eskelinen lukee liikuttavan myötäsukaisesti, ja omat romaaninsa hän nostaa ’suomenkielisen myöhäismodernismin ja postmodernismin ensimmäisten aaltojen listalle’ Paavo Haavikon, Markku Lahtelan ja Matti Pulkkisen teosten rinnalle. En ole varma, onko kyse itseironiasta.” (Juhani Sipilä, Parnasso 5/2016, 61)
Kommentti 26. Ystävieni, tuttavieni ja puolituttujeni yhteismäärä lasketaan sadoissa, koska olen toiminut alalla yli 30 vuotta ja olen ollut mm. runsasjäsenisen Eino Leinon seuran jäsen vuodesta 1987 alkaen. Tästä huolimatta Juhani Sipilä ei kykene nimeämään yhtään sellaista kirjailijaa tai ystäväoletettua, jota olisin käsitellyt liian myötäsukaisesti tai muuten suosisin Sipilän olettaman ystävyyden, tuttuuden tai puolituttuuden perusteella. Kyse onkin Sipilän leipälajista eli perusteettomasta ja leimaavasta vihjailusta, joilla hän arvostelussaan korvaa järjellisen argumentoinnin.
Kommentti 27. Juhani Sipilä samoin kuin Jyrki Nummi (HS) ja Karo Hämäläinen (SK) yrittävät kuin yhdestä suusta luoda vaikutelman, että nostan proosahistoriassani omat teokseni kirjallisuushistoriaan. Minun ei kuitenkaan tarvitse tehdä sitä, koska olen siellä jo edeltävien kirjallisuushistorioiden, Suomen kirjallisuushistoria 1-3 (SKS, 1999) ja Suomen nykykirjallisuus 1-2 (SKS, 2013), käsiteltyä teoksiani suorastaan liikuttavan myötäsukaisesti. Tässä tuorein esimerkki: ”Kirjallisuutemme postmodernismin radikaalein vaihe oli oikeastaan pelkkä lyhytaikainen vaikkakin hätkähdyttävä tapaus 1980-luvun loppupuolella (Hägg 2000). Koska suomalaisessa kirjallisuudessa ja kirjallisessa elämässä ei ollut totuttu postmodernismiin kuuluvaan leikillisyyteen ja epävakavuuteen eikä kirjallisuuskäsitykseen, jossa kirjallisuutta pidetään enemmän tekstuaalisena rakennelmana kuin todellisuuden (uudelleen)esityksenä, ensimmäiset suomalaiset postmodernistit aiheuttivat kulttuurielämässämme skandaalin. Matti Pulkkisen romaani Romaanihenkilön kuolema (1985) sekä Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan pamfletti Jälkisanat. Sianhoito-opas (1987) olivat kaksi kohahduttavinta teosta, jotka nostivat aggressiivisesti postmodernismin suomalaiseen kulttuurikeskusteluun. Ne jäivät yksittäisiksi postmodernismia manifestoiviksi tienraivaajiksi pitkäksi aikaa, eikä Suomeen kehittynyt varsinaista postmodernistista koulukuntaa tai tyylisuuntaa, vaan nämä postmodernismiin sitoutuneet kokeilut 1980-luvulla edustivat suomalaisen kirjallisuuden avantgardea. (Hosiaisluoma 1999). Eskelinen julkaisi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun lopussa muutamia postmodernistisia romaanikokeiluja. Myös Pulkkinen jatkoi 1980-luvulla aloittamaansa postmodernistista avantgardea romaanillaan Ehdotus rakkausromaaniksi (1992). Avantgardesta ei ollut kysymys enää 1990-luvun puolivälissä, kun Suomessa ilmestyi uusia postmodernistisiksi luettavia romaaneja.” (Mika Hallilla: ”Metafiktiivistä menoa”, teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 1, toimittaneet Mika Hallila, Yrjö Hosiaisluoma, Sanna Karkulehto, Leena Kirstinä ja Jussi Ojajärvi, SKS, 2013, s. 86-87).
(jatkuu)
