1960-luvun kollaasiromaaneista tai sellaisiksi väitetyistä Alpo Jaakolan (1929–1997) ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan (s.1937) Meri kiipeilee (1965) on vähiten tunnettu ja todennäköisesti paras. Suomen Teiniliitto RY:n kustantaman 78-sivuisen kirjan tai vihkon takakansi eli PERÄ PUHE tarjoaa lukijalle perustiedot, mutta ei avaimia käteen: ”Tämä on neliosainen kirja jaksoa kappaletta lukua kertomusta tarinaa no velliä runollista kuvitusta ja -proosaa. Materiaali on sijoitettu sivuille lomittain: Jaakolaa ja Takalo-Eskolaa ja niin edelleen vuorotellen yhtä aikaa. Vihko sisältää ainakin kolme eri kokonaisuutta jotka elävät symbioosissa. Lukija antaa niille oman elämänsä: teoksen voi lukea muussakin kuin ’järjestyksessä.’ Muutamien sivujen alalaitaan on ikään kuin alaotsikoiksi asetettu signaaleja joilla varmaan on yhteyttä mm. yläpuolella edellä ja jäljessä (todella) olevaan.”
Kuvien ja sanojen yhteispeli ei sinänsä riitä tekemään mistään teoksesta kollaasia, mutta Alpo Jaakolan kolme piirrostarinaa tai sarjakuvaa, Jens kiittämätön ja Aleksis Kiveä ja Elias Lönnrotia uudelleen ja ironisesti mytologisoivat Suomalaisia suurmiehiä 1 ja 2, ja Ilkka-Juhani Takalo-Eskolan teksti Tunkiokuningas, ovat niin vieraita toisilleen ja keskenään eriparisia, että niiden ansiosta Meri kiipeilee on kollaasi paremmin perustein kuin yksikään aikalaisensa. Tämä ei johdu vain teoskokonaisuutta vastaan haraavasta vähintään neljästä pienemmästä kokonaisuudesta ja niiden oikullisista keskinäissuhteista vaan ennen kaikkea teoksen ainesten runsaudesta ja erilaisuudesta. Jo Takalo-Eskolan tekstissä kertova ja kuvaileva normaaliproosa yhdistyy katkelmalliseen ja syntaksiltaan siitä poikkeavaan tajunnanvirtaan ja proosa runoon, aforistisuus parodiaan, pastissiin, nonsenseen ja KALEVALA-RONDOON; lisäksi kirjoitus asettuu tilaan ja käyttää typografiaa vaihtelevasti, leikkii kirjoitusvirheillä, niiden mahdollisuudella ja muulla kielen materiaalisuudella niin että lukijan tekee melkein mieli uskoa Takalo-Eskolan KALLON VARJOa signaloivassa osuudessa esittämää väitettä, että ”Vuodesta 1955 on usein ollut mielessä kollaashikirja tai -elokuva. Nyt on tietysti mennyt mielen kiinto kun semmosesta tuli ROP.”
Jaakolan piirrokset, jotka sisällyttävät itseensä tai kehykseensä tekstiä, toimivat pinnanalaisessa outoudessaan, ironiassaan ja leikkisyydessään samankaltaisissa vaihtuvissa ja heterogeenisissä rekistereissä kuin Takalo-Eskolan kieli, mikä takaa sen, että kuvan ja sanan välillä vallitsee sellainen (kauhun) tasapaino, ettei kumpikaan peruselementti pääse liiaksi dominoimaan. Lienee selvää, että aineksiensa moninaisuudessa ja niiden epäharmonisessa yhteispelin rikkaudessa Meri kiipeilee lyö laudalta suomalaiset kilpailijansa. Sama koskee kirjalliselle teokselle yleensä vieraan eli ei-kirjallisen materiaalin määrää ja laatua sekä tietysti muun kuin kirjailijan itse kirjoittamaa materiaalia.
Intertekstuaalisia viitteitä ja varsinkaan viittausten määrää ei ole juuri mieltä laskeskella siitä yksinkertaisesta syystä, että intertekstuaalisuus ja kollaasi ovat käsitteellisesti eri asioita ja ne kannattaa kummankin käsitteen selitysvoimaisuuden säilyttämisen vuoksi pitää erillään toisistaan.
Kollaasissa tärkeää on materiaalisen heterogeenisyyden tuottama ristiriitaisuuden ja yhteensopimattomuuden vaikutelma, jonka lähteenä kirjallisuudessa voivat olla periaatteessa ei-kirjallinen materiaali (kuten vaikkapa kuvat tai kuvitus), ei-kaunokirjallinen eli kirjallisuutena merkityksettömäksi tai arvottomaksi koettu kirjoitettu tai kirjoitusta sisältävä materiaali (kuten esimerkiksi sähkölaskut Aronpuron Aperitiff -romaanissa) tai muiden kuin kirjoittajan itsensä kirjoittama teksti. Viimeisessä ja heikoimmassa vaihtoehdossa keinoa tulee käyttää laajasti eli uuden teoksen erittäin keskeisenä jäsentymisen tapana, jotta se voisi erota tuiki tavallisesta, tietoisesta tai tahattomasta tekstienvälisyydestä.
Tällaisiin lähtökohtiin perustuvassa vertailussa käy ilmi, että suomenkielisen proosan historiassa kollaasista kannattaa puhua vain Aronpuron ja Jaakolan & Takalo-Eskolan teoksien yhteydessä (unohtamatta Takalo-Eskolan esikoisteosta Upottava vuodelta 1964). Niihin verrattuna Mannerin triviaali tekstienvälisyys (romaanissa Oliko murhaaja enkeli?, 1963), Lahtelan enimmäkseen itse sepittämän materiaalin heterogeenisyys (romaanissa Jumala pullossa, 1964) ja Saarikosken helsinkiläisen paikallisvärin sävyttämä tumpelo Joyce-imitointi eivät ole osa samaa ilmiötä. Kummallisinta koko kuviossa oli Meri kiipeilee -teosta nopeasti kohdannut liki täydellinen unohdus. Jaakola ja Takalo-Eskola olivat tunnettuja ja tunnustettuja taiteilijoita, jotka eivät vuosikymmeniin kadonneet minnekään, paitsi kirjallisuuden kentiltä ja kasarmeilta.
