40. Helsingin Sanomat esittää: Nummeli (uusinta)

Jyrki Nummi arvioi tänään Helsingin Sanomissa proosahistoriaani kokonaisen sivun verran otsikolla "Kirjallisuushistoriallinen totuuskomissio ylpeänä esittää". Nummen arvio sisältää hämmästyttävän määrän virheitä, epätarkkuuksia, ristiriitaisuuksia ja kiihkeitä, mutta perustelemattomia väitteitä ja yleistyksiä, joita myöhemmissä postauksissani käyn läpi samaan tapaan kuin Karo Hämäläisen taannoista SK-arvostelua, josta Nummen poleemisuutta tavoitteleva arvio ei valitettavasti laadullisesti juuri erotu. Tänään kiinnitän kokoavasti huomioni vain Nummen arvostelun ilmeisimpiin virheisiin. Valinta on vaikea.  

Aivan arvionsa alussa Nummi lavastaa minut ”kirjailija-poleemikoksi” vaikka olen kirjallisuustieteestä väitellyt FT, jolla on paremmat kansainväliset tutkimusansiot kuin poleemikko Jyrki Nummella. Nummi kirjoitti väitöskirjansa suomeksi Väinö Linnasta ja minä englanniksi kirjallisuuden teoriasta. Nummen väitöskirjan (Jalon kansan parhaat voimat) kustansi WSOY ja sitä saatettiin kehua Helsingin Sanomissa, minun väitöskirjani (Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory) kustansi Continuum (nyk. Bloomsbury) ja sitä kiitettiin sekä MIT:n Leonardo Review’ssa että Digital Humanities Quarterlyssa (linkki näihin kirjallisuuden professoreiden kirjoittamiin ei-poleemisiin arvosteluihin löytyy alempaa postaukseni nro 30 toiseksi viimeisestä vastauksesta). Nummen väitöskirjaa on google scholarin mukaan siteerattu 18 kertaa ja minun 60 kertaa. Nummen kahta siteeratuinta tieteellistä artikkelia on samaan lähteen mukaan siteerattu molempia 18 kertaa, minun 508 ja 264 kertaa.

Tasoeromme on siis ilmeinen (tutkin nykyisin työkseni sitä miten kompositioltaan monimutkaiset digitaaliset fiktiot ja simulaatiot aktivoivat mm. 1900-luvun modernistisen, avantgardistisen ja postmodernistisen kirjallisuuden piirteitä ja poetiikkoja) ja Nummelle epäedullinen ja kenties kateutta herättävää. Varsinkin kun yhden hengen kirjallisuushistorioita ovat historian saatossa tavanneet kirjoittaa Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden professorit, jollainen Nummikin on (saamatta kuitenkaan omaa historiaansa aikaan vaikka eläkeikä lähestyy). Nummen arvion kiihtyneestä ja affektiivisesta sävystä päätellen olen astunut kaikkein pyhimpään ja kohteluni on sen mukaista. Oloni on kuitenkin, Churchillin tunnettua sutkausta mukaillen, kuin olisin joutunut ylensyöneen lampaan raatelemaksi.               

Raukoilla rajoilla on siis suomenkielisen proosakirjallisuuden historia(a). Jostain käsittämättömästä syystä Nummi ei tätä rajausta hyväksy vaan kirjoittaa: ”Mukana on 1700-luvun uskonnollista kirjallisuutta, nykyaikaista viihdettä ja sensaatiojournalismia. Sen sijaan kertova ja ruotsinkielinen kirjallisuus, Kalevala, Vänrikit ja Välskärit, putoavat kuvasta kokonaan. Kaksi jälkimmäistähän elävät omaa elämäänsä myös suomen kielellä.” 

Kommentti 1. Toisin kuin Nummi väittää Kalevala ei putoa kuvasta, mutta koska kirjoitin proosahistorian, keskityn vain Kalevalan vaiheisiin myöhempien suomenkielisten proosateosten (kuten Haavikon Rauta-ajan) pohjatekstinä. Lisäksi kiinnitän huomioni Kalevalalla tehtyyn kirjallisuus- ja historiapolitiikkaan (johon se taipui Seitsemää veljestä paremmin) ja sen vaikutuksiin. 

Kommentti 2. Suomennokset elävät elämäänsä suomen kielellä. Ilmeisesti minun olisi Nummen mielestä pitänyt kirjoittaa myös suomennoskirjallisuuden historia. Sellainenkin on jo olemassa professori Hannu K. Riikosen päätoimittamana, mutta jos oikein muistan, niin sekään ei Nummea Helsingin Sanomissa vuonna 2007 miellyttänyt. 

Kommentti 3.1800-luvun osuudessa käsittelen kielirajauksestani riippumatta erityisesti Topeliusta. Tämä johtuu sekä hänen historiallisten romaaniensa että Maamme-kirjan vaikutuksesta nationalismiin ja suomenkielisen historiallisen romaanin kehitykseen.  

”Syylliset ovat selviä: sivistyneistö, kirjallinen eliitti, tutkijat ja heidän kirjoittamansa ’sensuurin ja propagandan tahrima kansallinen historiankirjoitus’."  

Kommentti 4. Nummi ei ilmeisesti tiedä mitä kansallisella historiankirjoituksella tarkoitetaan. Se on historiantutkijoiden tarkoitushakuista historiapolitiikkaa, jossa ikävät asiat lakaistaan maton alle ja jossa Suomi näyttäytyy erikoistapauksena, jota ei kyetä järkevästi vertaillen sijoittamaan yleiseurooppalaisiin tai globaaleihin kehityskulkuihin. Tällaisessa katsannossa ei esimerkiksi puhuta Ruotsista vaan Ruotsi-Suomesta, Suomessa käydään sisäsiistiä sisällissotaa, nationalistiset radikaaliliikkeet ovat harmittomia eikä niitä saa sanoa fasistisiksi, saksalaisten kanssa ei veljeilty ja Neuvostoliiton kainalossa ei suometuttu. Uudempi ja nuorempi historiankirjoitus on luopunut tällaisista sepitteistä ja toisin kuin aikaisemmat kirjallisuushistorioitsijat, olen käyttänyt kirjallisuushistoriani taustaprojisiointina ja vertailukohtana tätä uudempaa ja edeltäjiään todellisuudentajuisempaa historiankirjoitusta. Tämä ei näytä Nummea miellyttävän, ehkä siksi, että näkyviin tulee yhteyksiä kirjallisuusinstituution osuudesta näihin vanhan koulun historianväärennösyrityksiin. En siis kohtele ankarasti  kirjailijoita enkä edes kirjallisuudentutkijoita vaan kansallista historiankirjoitusta hyvissä institutionaalisissa asemissa harjoittaneita henkilöitä (monet heistäkin olivat Helsingin yliopiston professoreita).

Kommentti 5. Nummi sotkee tarkoitushakuisesti kansallisen historiankirjoituksen edustajat ja kirjallisuudentutkijat voidakseen esittää väitteensä siitä, että tuomioni ovat ankaria. Kirjoitukseni perusteella sekaannuksen vaaraa ei ole, sillä Nummen lainaama soundbite on peräisin tällaisesta virkkeestä: "Sivumennen sanottuna tällaiset tahalliset tai tahattomat 'virheet' ovat syy siihen, että tässä teoksessa turvaudutaan vain aivan uusimpaan suomalaiseen historiantutkimukseen, joka ei enää haise älyllisesti ja moraalisesti kestämättömältä sensuurin ja propagandan tahrimalta kansalliselta historiankirjoitukselta." Laajemman kontekstin sitaatille muodostaa kirjailija Algot Untolan tietoisesti mustattu jälkimaine.                    

Nummi väittää, etten tunne ”Leevi Valkaman vuonna 1970 Suomen kirjallisuuden VIII osaan kirjoittamaa suomalaisen romaanin historiaa” vaikka kyseinen kirjallisuushistoria sisältyy proosahistoriani kirjallisuusluetteloon.   

Kommentti 6. Valkaman kirjoitus on katsaus suomalaisen romaanin muotohistoriaan, jonka teoreettinen perusta on ymmärrettävistä syistä vanhentunut. Valkama tukeutuu pitkässä artikkelissaan kerrontateorioihin, jotka edeltävät Genetten, Princen, Rimmon-Kennanin ja Chatmanin ns. klassista narratologiaa post-klassisesta narratologiasta (Herman, Fludernik, Ryan etc.) puhumattakaan. En ymmärrä miksi minun olisi pitänyt käsitellä historiassani aikoja sitten käyttökelvottomiksi jauhautuneita kirjallisuusteorian osasia. Kirjoitin proosakirjallisuuden historiaa, en suomalaisen tai suomenkielisen kirjallisuudentutkimuksen historiaa.  

"Tilaa saavat suosikit ja jokunen inhokki, lempikirjailijoista kirjoitetaan kymmenien sivujen esittelyjä, kirjoittajalle yhdentekevät kirjailijat jäävät maininnoiksi.”

Kommentti 7. Kaikissa kirjallisuushistorioissa teoksen rajaukselle vähemmän tärkeät kirjailijat jäävät maininnoille ja valtaosa kirjailijoista jää kokonaan mainitsematta. Suosikkiheitto on jopa Nummelta halpa ja sellainen, joka voidaan suunnata mihin tahansa historiaan (Kai Laitinen kirjoitti suosikeistaan Tuomas Anhavasta ja Aino Kallaksesta).

Kommentti 8. Yli 10 sivua tilaa (kuvailuun, tulkintaan ja kontekstualisointiin) proosahistoriassani saavat eri syistä vain Aleksis Kivi, Algot Untola, Volter Kilpi ja Olavi Paavolainen. Kymmenien sivujen esittelyä ei saa kukaan ja Kiven ja Kilven saaman huomion laajuudessa ei liene ihmeteltävää. Nummen kehuma runsaan 20 sivun mittainen Paavolais-jakso on kirjani laajin yhden kirjailijan tuotantoon keskittyvä osuus. Tämä ei kuitenkaan johdu siitä, että Paavolainen olisi suosikkini (tämän voi lukemalla helposti todeta), vaan siitä, että hänen kauttaan saan parhaiten näkyviin kulttuuriseen itseriittoisuuteensa käpertyvää ensimmäistä tasavaltaa määrittävän kirjallisen, polittisen ja kulttuuripoliittisen dynamiikan – toisin sanoen Paavolaisen luennassa käsitellään sekä tekstejä että konteksteja. Untolan noin parinkymmenen sivun kohdalla taas käytän paljon tilaa hänen julkaisemattoman tuotantonsa laajahkoon esittelyyn, jota aikaisemmat kirjallisuushistoriat eivät ole kokeneet edes maininnan arvoiseksi. 

"Lukuisat uudelleenarviot osuvat toisinaan, joskus taas eivät. Minna Canth oli kirjoittajan mukaan ajallleen tärkeä ja tarpeellinen kirjailija, mutta hänen teoksensa ovat nykylukijan makuun yksinkertaista, aikansa elänyttä taidetta. Maria Jotunista osoitetaan hyvin aihepiirin kapeus ja vähittäinen maneeristuminen."

Kommentti 9. Arvioin kirjassani monia kirjailijoita, suuntauksia ja institutionaalisia toimintatapoja toisin kuin edeltävät kirjallisuushistoriat, joihin Nummi tarkoin varoo proosahistoriaani vertailemasta. Canthin kohdalla siirrän huomion hänen asiaproosaansa ja vertailen sitä kehuvasti 1800-luvun konservatiivimiesten käsityksiin. Nummelta jää huomaamatta, että edeltäjiini verrattuna korostan L. Onervan Mirdjan (1908) arvoa niin romaanina kuin ajankuvana (naiskuvasta puhumattakaan) suhteessa sekä Canthin että Jotunin fiktioihin.  

”F.E. Sillanpään kontolle Eskelinen huitaisee vanhan syytöksen, jonka mukaan ’Nobel-komitea ei eturivin modernisteja 1930-luvulla palkinnut’. Nykyisyyden tirkistysaukosta eivät asioiden suhteet oikein näy. Maaseutuhenkinen proosa oli tuolloin kaikkialla Euroopassa suosittua, modernismi orastavaa ja tunnistamatonta liikehdintää, joka vasta vuosikymmeniä myöhemmin osoittautui. ”

Kommentti 10. En syytä Sillanpäätä mistään. Sen sijaan kontekstualisoin hänen saamansa Nobel-palkinnon arvon. Väitteeni siitä, ettei Nobel-komitea ennen toista maailmansotaa modernisteja palkinnut, pitää paikkansa eikä Nummikaan sitä kiistä. Tämän kaiken voi lukea ja todeta muutaman päivän takaisesta postauksestani (Näinkin voi lukea 4/n).   

Kommentti 11. Modernismia ja sen arvoa tunnustettiin ja tunnistettiin maailmansotien välisenä aikana sangen vaihtelevalla menestyksellä Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Tosiasiaksi jää, että Nobel-komitea ei modernismia tuolloin ymmärtänyt. Siksi voimmekin kysyä, pitäisikö palkinnon jakajien (varsinkin arvovaltaa ja asiantuntemusta tavoittelevien palkintojen kohdalla) kyetä tunnistamaan ja palkitsemaan muutakin kuin omana aikanaan suosittua kirjallisuutta. Nummen kriteereillä kirjallinen asiantuntemus ei tunnu olevan tarpeen, joten ehkä hänestä olisi aivan oivallista jakaa Finlandia-palkintokin kirjailijoiden nykyisen suosion perusteella Reijo Mäelle ja Ilkka Remekselle.  

”Suomenkielisen modernismin historia alkaa Eskelisen mukaan Kilven Alastalon salista.”

Kommentti 12. Koska modernismi on monilla ja osin keskenään ristiriitaisilla tavoilla määritelty käsite eli se on ns. contested concept, en esitä proosamodernismin mahdolliseksi alkupisteeksi vain Kilven 1930-luvun romaania (johon Anhava visusti varoi viittaamasta) vaan mainitsen, että modernismikäsityksestä riippuen proosamodernismin alun voi nähdä myös Harhamassa ja Kössi Kaatran montaasiromaanissa Punaiset ja valkoiset. Proosan modernismia ei kuitenkaan voi määritellä ihan miten tahansa eli esimerkiksi siten kuin Tuomas Anhava tai myöhemmin Juhani Niemi (1995) sen tekivät. Tässä tullaan siihen mitä kirjoitan Anhavan kapeuttamasta modernismikäsityksestä, jota kutsun bonsaimodernismiksi.    

Nummen mielestä kritiikkini perustuu ajoitusharhalle: ”1950-luvun helsinkiläinen modernismi ei toistanut 1920–1930-lukujen Pariisissa, Lontoossa tai Berliinissä syntyneitä runousoppeja. Sotien jälkeen Suomessa hakeuduttiin tätä ”radikaalia” modernismia edeltävään ”maltilliseen”1910-luvun modernismiin: Ezra Poundiin, imagismiin, orientalismiin, minimalismiin.” 

Kommentti 13. Nummi syyllistyy tässä peräti kahteen kategoriavirheeseen. Ensinnäkin, proosamodernismin ja runouden modernismin sekoittamiseen toisiinsa. Poundin vaikutus ja esimerkiksi imagismi ovat 1950-luvun helsinkiläisyyden kontekstissa runouden ilmiöitä enkä niitä sen vuoksi proosahistoriassani käsittele. Ei tosin olisi suuri yllätys, jos Anhava onnistui paremmin lyriikkaa kuin proosaa käsittelevissä vaikutusvaltaisissa kiteytyksissään.

Kommentti 14. Toisessa kategoriavirheessään Nummi sotke tosiinsa kirjallisuuskäsitykset ja kirjallisuuden. En väitä, ettei suomenkielisessä proosassa ollut modernismia 1940-, 1950- ja 1960-luvuilla (siihen ei tosin sisälly imagismia eikä orientalismia ja minimalismi on mitä suurimmassa määrin määrittelykysymys) siitä huolimatta, että vallalla oli kapea anhavalainen käsitys modernismista. En siis väitä, että Meri, Haavikko ja Vartio eivät kirjoittaneet modernistisia romaaneja. Kapea ja syvälle sisäistetty kuva modernismista on kuitenkin johtanut siihen, että joudun nyt nostamaan näiden kirjailijoiden seuraksi monia sellaisia kirjailijoita, joiden ansiot modernisteina olisi mielestäni pitänyt havaita ja tunnustaa jo vuosikymmeniä sitten. Yksi käytännön esimerkki on se mitä teoksessani kutsun myöhäismodernismiksi, joka kulkee Iikka Vuotilan Kuin lähtö -romaanista (1966) joidenkin Maria Vaaran, Paavo Haavikon ja Markku Lahtelan 1970-lukujen romaanien kautta 1980-luvulle Matti Pulkkisen Romaanihenkilön kuolemaan (1985) ja Mariaana Jäntin Amorfiaanaan (1986) – ja ehkä jossain määrin vielä Hannu Simpuran 1990-luvun romaaneihin asti. Haavikkoa lukuun ottamatta nämä kirjailijat ovat Gummeruksen kirjailijoita ja Gummerus puolestaan oli suomalaisista kustantamoista kauimpana anhavalaisen vaikutusvallan keskuksesta.        

”Modernismin jälkeen edetään aina 2000-luvulle postmodernismin tunnuksin.”

Kommentti 15. Tämäkään ei pidä paikkaansa. Kirjani viimeisen luvun, joka kattaa ajanjakson 1985-2012, otsikko on Modernismin jälkeen.  Postmodernismia siinä käsitellään vähän, koska se on vain osa ajan proosakirjallisuuden runsaudesta, ja siksipä käsittelen tässä osuudessa sulassa sovussa myös mm. valtavirtaproosaa, spekulatiivista fiktiota, proseduraalista, konseptuaalista, epäluovaa ja ergodista kirjallisuutta asettamatta niitä keskinäiseen paremmuusjärjestykseen.  On piinallisen selvää, ettei Nummi tällaisen pluralismin olemassaoloa havaitse eikä suvaitse.

Bonuskommentti 1. Nummen mielestä kirjallista makuani luonnehtivat "metafiktiivinen mielikuvitus, kielellinen rikkaus ja oikullinen kompositio." Toisaalla samassa arvostelussa Nummi kirjoittaa, että proosahistoriassani "vaatimatonta kynäilijääkin tarkastellaan myötäsukaisesti." Ristiriita selittyy sillä, etten sorru epähistoriallisiin arvottamisiin. Historiallinen totuus löytyy suuruudenhulluuden (kuten Hyryn ja Robbe-Grillet'n rinnastamisen) ja vähättelyn (Jälkisanojen esittämät vaatimukset siitä, että Suomessa pitäisi olla kaikkea sitä kivaa mitä kirjallisista keskusvalloista jo löytyy) väliltä. Siihen maastoon voisi Nummenkin toivoa joskus uskaltautuvan.

Bonuskommentti 2. Nummelle ja muille jalon kansan skribenteille tuntuu olevan välttämätöntä leimata proosahistoriani joksikin muuksi kuin kirjallisuushistoriaksi: paljastuskirjaksi, pamfletiksi tai vaikkapa kiinnostavaksi kirjallisuusesseistiikaksi. Silloin kirjallisuushistoriaa ei tarvitse ajatella uusiksi ja voidaan Nummen tapaan turvallisuushakuisesti keskittyä vaalimaan jo tunnustettuja ja tunnistettuja klassikkoja.           

(jatkuu)