Siinä vaiheessa, jota Rintalan romaanin on tarkoitus dokumentaarisesti kuvata, uskonnollinen ja muu sotapropaganda oli jo menettänyt tehonsa, sotilaat taistelivat keskinäisen solidaarisuutensa varassa ja miehityksen pelon antamin voimin selkä seinää vasten -tilanteessa (josta jo Sun Tsu on sanonut muutaman oivaltavan sanasen), Saksan sotilasapu lentokoneineen oli hidastanut neuvostoarmeijan läpimurtoa ja Stalinilla oli strategisista syistä suurempi kiire Berliiniin kuin Helsinkiin. Vuonna 1966 sivistynytkin suomalainen minä tiesi kaiken tämän.
Kansainvälisessä vertailussa alan valioihin, Truman Capoten romaaniin Kylmäverisesti ja Norman Mailerin reportaasiin Yön armeijat, Rintala elää omassa uskonnollisessa houremaailmassaan, jonka rinnalle Capote ja Mailer olisivat päässeet vain harkitsemalla ufosieppauksen mahdollisuutta. Sinänsä ja täysin tahattomasti Rintala käväisi melkein uuden romaanityypin kynnyksellä, sellaisen, jossa olisi rakennettu tietoisesti kontrasti ja jännite haastatteluihin perustuvan sotatapahtumien rekonstruoinnin ja ”puolueettoman” dokumentaristin tarjoamien yliluonnollisten selitysmallien välille. Lisäämällä Sotilaiden ääniin Risto ja Gerda Rytin astrologisia harrastuksia, Himmlerin arjalaismytologiaa, kristallipalloja, kädestäennustajia, unissasaarnaajia, henkien manausta, Tarot-kortteja ja ehkä muutaman Päämajan kellarissa rituaalimenoin uhratun karitsan, Rintala olisi tullut luoneeksi maagisen dokumentaarirealismin tai spekulatiivis-dokumentaarisen fiktion.
Lyhyen 1960-luvun kirjailijoiden kiinnostus vajavaisesti ymmärrettyyn kollaasitekniikkaan, dokumenttiromaaniin, reportaaseihin ja päiväkirjanomaisiin matkamuistiinpanoihin kesti vain hetken eikä johtanut kovin pitkälle, monestakin syystä, mutta myös siksi, että noiden muotojen ja lajien ymmärtämistä sääteli vielä ikikulu realismi todellisuusefekteineen. Sen taustalla vaikutti perinteinen suomalainen epäluulo fiktiota kohtaan, koska vieläkään ei kunnolla ymmärretty valheen ja sepitteen eroa. Niinpä kollaasi toi enemmän ”todellisuutta” romaaniin, dokumentit tai dokumentaarisuus kiinnittivät romaanin lujemmin todellisuuteen, reportaasit ja dokumenttiromaanit kertoivat mitä ”todella tapahtuu”, päiväkirjamuotoon puetut arkiset ajatukset matkalta tai muualta kertoivat jotain tärkeää minusta ja maailmasta, ainakin jos kyseinen minä oli jostain syystä tai aivan syyttä kuuluisa kirjailija, jonka löysille, lonkalta vedetyille mietteille oli jo muodostunut riittävän laaja tirkistelynhaluinen ja myötätiedostava seurailijaryhmä, joka sittemmin 1970-luvulla saikin luettavakseen Ihmisen ääni -sarjan.
