perjantai 28. lokakuuta 2016

66. Muistiorganisaatiosairauksista 1

Kolumnissaan ”Iso osa kirjallisuudesta pysyy piilossa” (Aamulehti, 13.9.2016) Ville Hänninen tiivistää oivallisesti yhden proosahistoriani perusjuonteen: ”Yhtenä kirjan keskeisenä teesinä on huomio siitä, että iso osa historiaa pysyy koko ajan piilossa emmekä osaa vaatia sen kaivamista esiin. Eskelinen muistuttaa, että ’1800-luvun Suomessa sanomalehdistö ja painettu kirjallisuus toimivat rinnakkain kaunokirjallisuuden välittäjinä ja tallentajina.’ Monen lajityypin historia on tallentunut sanomalehtiin - ja jäänyt sinne. Töitä riittäisi useammallekin tutkijaryhmälle, eikä näkökulmista olisi pulaa.”

Valtaosa suomalaisen ja etenkin suomenkielisen novellin ja monen fiktiivisen lajityypin esihistoriaa on tosiaan tallentunut 1840–1880-lukujen sanoma- ja aikakauslehtiin, kalentereihin ja almanakkoihin. Tämä apaja on ollut tutkijoiden saatavilla käytännössä koko ajan ja 2000-luvulla vielä helpoimmassa mahdollisessa eli Kansalliskirjaston digitoimassa muodossa (digi.kansalliskirjasto.fi). Toistaiseksi tähän valtavaan arkistoon ovat vakavammin kaivautuneet vain tieteiskirjallisuuden tutkijat ja mielestäni hyvin tuloksin – tällaisen hankkeen epäilijät vaivautukoot ensin lukemaan Jari Koposen ja Vesa Sisätön toimittaman antologian Aivopeili: autonomian ajan tieteiskirjallisuutta (Avain, 2011). 

Kirjallisuushistoriallisesti 1800-luvun lehtinovellien ja jatkokertomusten tutkiminen olisi välttämätöntä, jotta suomalaisen ja suomenkielisen novellistiikan ja lyhytproosan historia voitaisiin alkuunkaan uskottavasti kirjoittaa. Samalla päästäisiin selville myös fiktiivisen proosan lajijärjestelmän kehittymisestä ja ehkä fiktion lukemista säätelevien konventioiden muodostumisestakin. Tällainen tutkimus edustaisi (kenties ainoana tai viimeisenä lajissaan) sellaista vielä tekemätöntä perustutkimusta, joka voisi olennaisesti muuttaa ja tarkentaa vallitsevia käsityksiä 1800-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta. Kyse on myös sellaisesta tutkimuksesta, jota yksittäinen tutkija ei voi tehdä, eli instituutioiden tasolla koordinoitavien tutkimusryhmien työstä, joka kaiken muun hyvän lisäksi sopisi tutkijoille ja opiskelijoille, joilla ei ole ajantasaisia tietoja modernismista, avantgardesta, postmodernismista ja ergodisesta ja proseduraalisesta kirjallisuudesta (joita nykykirjallisuuden vähänkään uskottava tutkimus edellyttää).             

Näin merkittävän aineiston tutkimattomuus johtaa mielenkiintoisiin jatkokysymyksiin ja aivan erityisesti siihen miten kotimaisen kirjallisuuden laitosten kaltaiset muistiorganisaatiot resurssejaan käyttävät ja ovat niitä vuosikymmenten ajan kohdentaneet. Luulen, että tähän kysymykseen vastaamista kannattaisi harjoitella kun kamppailu vähenevistä resursseista vain entisestään kiihtyy.