Tällä sietämättömällä tietämättömyydellä on juurensa ikimuistoisessa akateemisessa käytännössä, jossa kotimaisen kirjallisuuden tutkijoilta ei vakavasti edellytetä kunnollista kirjallisuusteoreettista ja -historiallista tietämystä 1900-luvun kirjallisuuden perusteellisesta tuntemuksesta puhumattakaan. Tietämättömyydelle ja kotikutoiselle kvasitutkimukselle rakentuva puuhastelukulttuuri on vähitellen muuttumassa, mutta sen vakavien seurauksien korjaamiseen kuluu vielä pitkä aika. Niemen lähtökohtien ja kriteerien johdonmukaisen soveltamisen koomisena seurauksena modernismia löytyisi jokseenkin kaikkialta ja kaikilta ajanjaksoilta, mikä kaiken lisäksi tekisi 1950-lukuun kohdistuvan etsinnän tarpeettomaksi ja perusteettomaksi. On kohtuutonta odottaa Niemen kykenevän itsereflektioon tutkimuksensa suhteen, koska tärkeintä siinä ovat päämäärät eivätkä keinot, säännöt, metodit ja teoriat tai muut propagandantekoa hankaloittavat vaatimukset.
Jokseenkin yhtä häkellyttävää on, että kansainvälisestä vertailusta ei Niemen kirjassa ole tietoakaan. Johdantoluvussa Niemi viittaa tökerösti ja mitäänsanomattomasti brittiläisen kirjallisuuden tilanteeseen toisen maailmansodan jälkeen: ”Sotien jälkeisen ajan proosa on noussut tutkimuksen kohteeksi erityisesti anglosaksisessa kulttuuripiirissä. Vuoden 1945 jälkeinen kaunokirjallisuus on englantilaisittain nähty toisaalta dekadenssin ja kaventuneiden horisonttien aikana, toisaalta ylösnousun ja kasvun kautena. Välittömästi toisen maailmansodan päätyttyä nimenomaan romaanin on tulkittu joutuneen kriisiin. (Kts. Kemp 1993).” Luulisi jokaisen opiskelijankin tietävän, että kirjallisuuden, niin runouden kuin fiktion, asemasta, ideologiasta, kielestä, kriisistä ja monilukuisista poetiikoista käytiin intensiivistä keskustelua lähes kaikilla eurooppalaisilla kielialueilla heti sodan jälkeen. Kun katsoo, tai jos jo tietää, millaisia romaaneja 1940-luvun jälkipuolella julkaistiin vaikkapa vain saksalaisella, ranskalaisella tai angloamerikkalaisella kielialueella, niin tajuaa heti, että kliseinen kriisipuhe oli tyypillistä kliseistä kriisipuhetta vailla asiallista perustaa julkaistussa ja keskustelua herättäneessä kirjallisuudessa.
Kaiken lisäksi Niemen referoima lähde on Times Literary Supplementissa julkaistu essee, jonka kirjoittaneella tusinatutkijalla (ja ilmeisesti kaikkien kaltaistensa sankarilla) ei ole mitään mielekästä sanottavaa modernismista vaan vain yhdentekeviä mielipiteitä sodanjälkeisestä brittiläisestä kirjallisuudesta. Kempin artikkeli on lisäksi ainoa Niemen englanninkielistä modernismia käsittelevä artikkeli Virginia Woolfin 1940-luvun lopulla suomeksi käännetyn esseen lisäksi eikä tietysti ole näiden kirjoittajien vika, että Niemi yrittää verrata ajanjaksoja eikä modernismeja (joita esimerkiksi Britanniassa oli vuoteen 1945 mennessä ehditty jo nähdä aika monessa kuosissa niin runoudessa kuin proosassakin).
Saksalaisesta sodanjälkeisestä kirjallisuudesta Niemelle kelpaa lähteeksi jopa Kansojen kirjallisuus ja Karl August Horstin Das Spektrum der Modernen Romans vuodelta 1960; modernistisesta arkkitehtuurista, kuvataiteesta ja musiikista on Niemen kirjassa enemmän viitattuja lähteitä kuin kirjallisuuden modernismista, jota edustaa vain Randall Stevensonin Modernist Fiction. An Introduction vuodelta 1960. Niemen omaa ja sangen syvää kansainvälisyyttä kuvastanee, ellei peräti heijasta, parhaiten Suomi-DDR-kirjallisuuskollokviossa Tampereella vuonna 1989 pidetty alustus suomalaisista sotaromaaneista. Lähdeluettelon Barthesit ja Kristevat ovatkin Niemen tutkimuksessa väärässä seurassa ja väärissä käsissä, koska Niemeltä puuttuu tarvittava tietopohja niiden käyttämiseen muuten kuin itseään häpäisevällä tavalla.
(jatkuu)
