lauantai 8. lokakuuta 2016

46. Paavo Rintala ja dokumenttiromaani 1/2

1960-luvun loppupuolella Paavo Rintala (1930–1999) työsti Yleisradion keräämien haastatteluiden perusteella kolme dokumenttiromaania, jotka seuraavat kuin saumattomasti vuonna 1965 päätökseen tullutta kollaasiromaanien aaltoa. Rintalan dokumenttiromaaneista ensimmäinen ja onnistunein, Sotilaiden äänet (1966), yrittää rakentaa väljän kronologisesti etenevän tosikertomuksen Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944. Haastateltavia oli kaikkiaan noin 300, jokainen heistä puhui täyteen vähintään yhden 20-minuutisen ääninauhan, mutta useat olivat äänessä 40 minuuttia ja jotkut jopa yli tunnin. Valikoinnin, karsinnan, yhdistelyn ja järjestelyn varaa on siis ollut runsaasti, kun tuloksena oli noin 350-sivuinen dokumenttiromaani, jossa Rintalan oman tekstin osuus rajoittuu lyhyisiin, yleensä vajaan sivun mittaisiin johdantoihin teokseen seitsemään eri osaan, näiden osien nimeämiseen sekä parin sivun jälkilauseeseen, jossa selostetaan teoksen kokoamisen periaatteita. Joidenkin jaksojen nimissä näkyy jo Rintalan teoksille tyypillinen uskonnollinen pukinsorkka, ”JR 49:n ensimmäisen pataljoonan passio” ja ”Kenttäpapin resitatiivi”, samoin se näkyy näiden osuuksien luonnehtimisessa kärsimysnäytelmäksi, mikä saa dokumentaarisen kertomuksen yllättäen ja hieman vaivaannuttavasti resonoimaan sodanaikaisen uskonnollisen propagandan hengessä vai pitäisikö sanoa nimessä ja veressä.


Dokumenttiromaanin lukijan pitäisi pystyä uskomaan sen kokoajan eli materiaalin valitsijan, jäsentäjän ja painottajan harkintaan, arvostelukykyyn ja ”objektiivisuuteen”, mutta tämän edellytyksen ja illuusion Rintala onnistuu ikimuistoisella tavalla romuttamaan lyhyessä johdannossaan romaaninsa epilogiin, joka käsittelee suurhyökkäyksen torjumista tai pysähtymistä viimeiselle, varustamattomalle puolustuslinjalle: ”Haluaisin vielä erityisesti mainita erään vastauksen kysymykseen. Sen ovat tätä tilannetta käsittelevät teokset jättäneet yleensä mainitsematta tai sitten kokonaan vaille huomiota. Eräs Vuosalmen taisteluissa kertova (…) ääninauha mainitsee puolustuksen kestämisen syyksi myös presidentinrouva Gerda Rytin Yleisradiossa aloittaman rukoustaistelun. Tällainen peruste saattaa vaikuttaa oudolta tilannetta pelkästään sotahistoriallisesti tarkastelemalla. Mielestäni syy ei ole mitenkään outo. Kyseisenkin pataljoonan miehet kuuluivat maalaisväestöön. Suomalainen minänkehitys oli jatkunut vuoteen 1944 saakka lähes häiriytymättömänä sodistakin huolimatta. Joka tapauksessa minän kehittymisen ympäristö oli aivan toisenlaatuinen, kuin mitä se on ollut sotien jälkeen, jolloin teollistuminen ja maalaisväestön kaupunkeihin siirtyminen on vasta todella alkanut. Pidän täysin mahdollisena, että silloista suomalaista minää saatettiin yrittää ja kannatti yrittää eheyttää rukoustaistelulla, sillä UKT-linjalla nousi viime kädessä esiin kysymys suomalaisen identiteetin säilyttämisestä.” (Rintala 1966, 337-338)

(jatkuu)