Maria Vaaran (1931–1992) tunnetuin romaani Likaiset legendat (1974) alkaa vajaan sivun mittaisella esipuheen tehtävää toimittavalla kirjoituksella, jonka otsikko, Skitsofrenia pseudoneurotica (Borderline case), antaa jo vihjeen romaanin maailmasta. Kirjoitus on osoitettu terapeutille, jota kirjoittaja kutsuu Johannekseksi kuin jatkoksi romaanin muille raamatullisia nimiä kantaville hahmoille, Paavalille, Saulukselle ja Saatanalle, jotka häntä romaanissa ahdistavat, piinaavat ja joskus auttavatkin. Esipuhe myös ohjaa lukijaa: ”Tätä ei oikeastaan kannata lukea, ei ainakaan kahvipöydässä. Jos luet, et ymmärrä juuri mitään. Tai ajattelet: todellakin, likaiset legendat. Tai tulet ahdistuneeksi, hyvin ahdistuneeksi. Minä en tiedä kovin paljon skitsofreniasta, en edes sen vertaa, että osaisin sanoa, onko alussa kirjoitettu oikein. En tiedä tunteensiirrosta, tuhoavasta riippuvuussuhteesta, minästä, Mariasta. Kuitenkin minä ja Maria, Maria ja minä tiedämme jotakin: Tiedämme sen, Sisäpuolen. Olemme käyneet siellä. Tiedämme paljon siitä, mistä sinä, Johannes, et tiedä mitään. Kuuntele silti. Tässä kirjassa kukaan ei ole todellisuutta, sillä kaikki, mikä totta on, ei ole todellisuutta. Maria” Tässä jo näkyy romaanin ja Vaaran sitä seuraavien romaanien monimutkainen kommunikaatiorakenne, joka ei juuri rakennu tyypillisten ja turvallisten ennakko-oletusten varaan ja on osin lähtöisin sellaisesta kokemusmaailmasta, josta useimmilla lukijoilla ei onneksi ole kokemusta.
Likaiset legendat on ymmärrettävimmällä tasollaan kertomus päähenkilön terapia- ja tervehtymisprosessista, jossa skitsofrenian oireet ja ilmenemismuodot vähitellen häviävät ja sitten, etenkin Likaisia legendoja seuraavissa ja sen kanssa väljän trilogian muodostavissa romaaneissa Kuuntele, Johannes (1975) ja Toinen hengitys (1976) osittain, mutta vain osittain selittyvät. Tämä tekee hyvää lukemisprosessille, sillä lukija ei voi lähtökohtaisesti tukeutua tavallisiin tai edes kokeellisiin oletuksiin henkilöhahmoista ja fiktiivisestä maailmasta vaan hänen on lukemisen kuluessa opittava tai yritettävä oppia millaisista pysyvistä ja vaihtuvista aineksista ja kokemuksista kertojan identiteetti ja persoonallisuus koostuvat, kuinka monessa hahmossa ja hahmoyhdistelmässä hän romaanissa esiintyy ja kuinka monella tavalla häneen viitataan tai mihin puoleen hän kulloinkin itsessään viittaa, mitkä hahmot ovat osa sairautta tai vain psyykelääkkeiden aiheuttamia tai voimistamia harhoja, mikä on kertojan henkilökohtaista mytologiaa ja mikä jaetumpaa ja enimmäkseen painajaismaisen yhteisöllistä kokemusta. Tai millaiset yhteydet esimerkiksi Mariaa parvena kiusaavilla ns. irrallisilla, joiden katoaminen on tärkeimpiä askeleita kohti haurasta mielenterveyttä, jota vakava itsetuhoisuus ja itsemurhayritykset varjostavat, on romaanin ihmishahmoihin, kuten Marian puolisoon tai vanhempiin. Samankaltaisia kysymyksiä täytyy esittää myös romaanin fiktiivisen maailman tunnistettavien ja vähemmän tunnistettavien tasojen keskinäisistä suhteista. Osaan niistä vastaus löytyy jo Likaisissa legendoissa, osaan myöhemmissä romaaneissa ja osaan ei lainkaan ja näin Likaisten legendojen maailma säilyttää sekä epistemologisen kiehtovuutensa että ontologisen ahdistavuutensa. Se on aivan omanlaisensa myöhäismodernistinen romaani, jonka keskeiset esteettiset, eettiset, poeettiset ja sosiaaliset ominaisuudet nousevat vakavan ja hengenvaarallisen sairauden syvyyksistä.
Trilogian muut osat ovat kerronnallisesti selkeämpiä ja helpompia ja päähenkilön tervehtymisprosessin edetessä niissä korostuvat antipsykiatriaan, valtaan, seksuaalisuuteen ja tunnesiirtoon liittyvät kysymykset ja ongelmat. Romaanissa Haluan löytää (1978) tunnesiirto kohdistuu naispuoliseen terapeuttiin ja päähenkilön seksuaalinen identiteetti saa biseksuaalisen muodon, koska hänellä on suhde myös huolehtivan ja alistavan terapeuttinsa professorimieheen. Romaaniin sisältyy 1970-luvun elämäntapaideaalien kritiikkiä ja näiltä osin se muistuttaa samana vuonna ilmestynyttä Vuokko Koistisen romaania Avohaava, jonka naiskertoja elää mukamas tasa-arvoisessa, modernin avoimessa ja tulevaisuuden ihmissuhteita edustavassa parisuhteessa, mutta käytännössä häntä alistavan, vähättelevän ja nöyryyttävän psykiatriaviomiehensä sanelemilla ehdoilla aina avioeroon asti ja itsetunto tuhottuna osin sen jälkeenkin.
Vaaran tuotannossa itsetuhoisuus tekee paluun vielä hänen toiseksi viimeisessä romaanissaan Myrkkyseitikki (1980), jonka luvut on nimetty kuoleman ja paon mahdollistavien psyykelääkkeiden mukaan – ja skaala on erittäin laaja. Voi hyvin olla, että Vaaran romaaneja on vaikea lukea kokematta niitä sekä kirjallisen että saatavilla olevan ulkokirjallisen informaation tarjoamilla perusteilla omaelämäkerrallisiksi. Tätä puolta mitenkään väheksymättä tai kiistämättä olen vain pyrkinyt osoittamaan tai vihjaamaan, että niitä kannattaisi lukea ennen kaikkea kiehtovana kaunokirjallisuutena, joka ei helposti palaudu tuntemiimme poeettisiin tai psykiatrisiin jäsennyksiin.
