69. Euroopan kirjailijaliitto, osa 2

Tänään toteutan toiveen, jonka esitti proosahistoriani nationalismiluvusta innostunut lukija. Hän oli lukenut Henrik Ekbergin kirjasta Führerns trogna följeslagare (Schildts, 1991), että Euroopan kirjailijaliittoon kuului peräti 44 suomalaisjäsentä. Hän kaipaili liiton jäsenluetteloa ja kolmen eri lähteen perusteella päädyin tällaiseen 43 henkilön listaan:     

Asunta, Heikki (1904–1959), kirjailija ja taidemaalari. Aamulehden kirjallisuuskriitikko 1939–1946.
Biaudet, Ulla (1890–1969), kirjailija.
Colliander, Tito (1904–1989), kirjailija ja taidemaalari.
Dahl, Hjalmar (1891–1960), kirjailija ja toimittaja.
Enckell, Olof (1900–1989), kirjailija, Helsingin yliopiston kirjallisuuden professori 1950–1967.
Fabritius, J.C. (1890–1946), kirjailija, insinööri, everstiluutnantti.
Gallén, Jarl (1908–1990), kirjailija, Helsingin yliopiston historian professori 1964–1975.  
Gripenberg, Bertel (1878–1947), runoilija.
Gummerus, E.R. (1905–1991), kirjailija ja kääntäjä.
Hellaakoski, Aaro (1893–1952), runoilija ja maantieteilijä.
Hemmer, Jarl (1893–1944), kirjailija.
Heporauta, Elsa (1883–1960), kirjailija ja Kalevala Korun perustaja.
Hornborg, Harald (1890–1976), kirjailija ja jääkärikapteeni.
Hämäläinen, Helvi (1907–1998), kirjailija.
Janson, Ture (1886–1954), kirjailija ja toimittaja.
Kajava, Viljo (1909–1998), kirjailija, Suomen Kuvalehden toimitussihteeri 1949–1954.
Karhumäki, Urho (1891–1947), kirjailija ja olympiavoittaja (kultamitali vuoden 1936 Berliinin olympiakisojen taidelajien epiikkakirjallisuuden sarjassa romaanilla Avoveteen).
Kivimaa, Arvi (1904–1984) kirjailija, Suomen kansallisteatterin pääjohtaja 1950–1974, professorin arvonimi 1958.
Kojo, Viljo (1891–1966), kirjailija.
Koskenniemi, Veikko Antero (1885–1962), kirjailija, toimittaja, kirjallisuuden professori, akateemikko ja Euroopan kirjailijaliiton varapuheenjohtaja.
Koskimies, Rafael (1898–1977), Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden dosentti 1926–1939 ja estetiikan ja nykykansain kirjallisuuden professori 1939–1961.
Leinonen, Artturi (1888–1963), kirjailija, Ilkan päätoimittaja 1929–1958, professorin arvonimi 1958.
Manninen, Otto (1872–1950), runoilija ja suomentaja.
Merenmaa, Martti (1896–1972), kirjailija.  Pro Finlandia -mitali 1957.
Numers,  Laurenz von (1913-1994), kirjailija.
Numers-Snellman, Gund von (1901–1984), kirjailija.  
Paulaharju, Samuli (1875–1944), kirjailija, kansanperinteen tallentaja.
Pekkanen, Toivo (1902–1957) kirjailija, Suomen Akatemian jäsen.
Pohjanpää, Lauri (1889–1962) kirjailija, teologian kunniatohtori.
Railo, Eino (1884–1948), kirjailija, kirjallisuudentutkija, kustantaja, professorin arvonimi 1948.
Rauanheimo, Reino (1901–1953) kirjailija, WSOY:n kustannustoimittaja.
Rundt, Joel (1879–1971), kirjailija ja toimittaja, virsikirjakomitean jäsen ja sihteeri 1935–1943.
Sarkia, Kaarlo (1902–1945), runoilija.
Soini, Yrjö (1896–1975), kirjailija (nimimerkki Agapetus), Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja vuosina 1933–1942 ja 1945–1958.
Stenius, Göran (1909–2000), kirjailija, ulkoministeriön virkamies ja lähetystöneuvos. Professorin arvonimi 1995.
Talvio, Maila (1871–1951), kirjailija ja Helsingin yliopiston kunniatohtori 1950.
Tigerstedt, Örnulf (1900–1962), kirjailija.
Toppila, Heikki (1885–1963), kirjailija.
Vaaskivi, Tatu (1912–1942), kirjailija.
Vaara, Elina (1903–1980), kirjailija. Pro finlandia -mitali 1959.
Viljanen, Lauri (1900–1984), kirjailija, Helsingin Sanomien kriitikko 1926–1950 ja kirjallisuuden professori Turun yliopistossa 1949–1954 ja Helsingin yliopistossa 1954–1967.
Vuorela, Einari (1889–1972), kirjailija.
Waltari, Mika (1908–1979), kirjailija.

(Lähteet: Frank-Rutger Hausmann, ”Dichte, Dicher,tage nicht”. Die Europäeische Schriftsteller-Vereinigung in Weimar 1941–1948. Klostermann, 2004; Kai Häggman: Avarimmille aloille, väljemmille vesille. Werner Söderstöm Osakeyhtiö 1940–2003. WSOY, 2003; Markku Jokisipilä-Janne Könönen: Kolmannen valtakunnan vieraat. Suomi Hitlerin Saksan vaikutuspiirissä 1933–1944. Otava, 2013. Jäsenten sekalaiset elämäkertatiedot koottu useammasta eri lähteestä.)     

68. Kustantamisen tähtihetkiä 2

"Erityisesti uudelle yrittäjälle kustannusala näyttäytyi tavallista herkempänä ja haavoittuvampana yritystoiminnan muotona. Alkuun pääsy vaati kärsivällisyyttä ja riittävää varallisuutta, mutta myös erityistä kirjallista vainua ja asiantuntemusta. Hyvästä kirjailijasta tai pankkiirista ei välttämättä tullut hyvää tai edes menestyvää kustantajaa. Hyviä ja menestyneitä kustantajia valtakunnasta löytyi vain niukka kourallinen.

   Tämän saivat huomata myös KOP:n pankinjohtajat J.K. Paasikivi ja Mauri Honkajuuri, jotka yhdessä puoluetoverinsa Eino Railon kanssa omistivat vielä 1930-luvun alussa Kustannusosakeyhtiö Kirjan osake-enemmistön. WSOY oli jo kerran 1920-luvun alussa hankkinut Kirjan osake-enemmistön, mutta 1924 Kirjan osakkeet myytiin sen toimitusjohtajalle ja tämän keräämälle osakkaiden joukolle. WSOY:ssa pyrkimyksenä oli yksinkertaisesti pyrkiä irti hankalaksi muuttuneesta yhteistyöstä ja nurkan takana lymyilevästä vararikosta. Kirjailijana Eino Railo tiesi mikä vetosi suureen yleisöön, mutta kustantamon johtamiseen tuo tieto ei riittänyt. Kirjan kirjanpito oli päästetty sekavaan ja sotkuiseen tilaan, ja yhtiö oli 1931 konkurssikypsä. Tässä vaiheessa Paasikivi ryhtyi pelastamaan mainettaan ja rahojaan Kirjan uhkaavalta vararikolta. Hän painosti WSOY:n johtoa lunastamaan yhtiön koneet, kustannusvaraston, kiinteistöt, ja lähinnä KOP:lle kuuluneet velkasitoumukset. Jalmari Jäntin mukaan WSOY sai kaupassa paljon tarpeetonta omaisuutta melkoisella ylihinnalla. Kauppasumma ylitti 10 miljoonaa markkaa ja kauppa maksettiin luonnollisesti KOP:n järjestämällä lainalla."

(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava, 2008, 381-382)            

67. Kirjallisuushistoriaa Tuurin kyläkaupasta (Sipilän Suomi, osa 6)

(jatkoa postauksiin numero 57-61)

 ”Ystäviensä, tuttaviensa ja puolituttujensa teoksia Eskelinen lukee liikuttavan myötäsukaisesti, ja omat romaaninsa hän nostaa ’suomenkielisen myöhäismodernismin ja postmodernismin ensimmäisten aaltojen listalle’ Paavo Haavikon, Markku Lahtelan ja Matti Pulkkisen teosten rinnalle. En ole varma, onko kyse itseironiasta.” (Juhani Sipilä,  Parnasso 5/2016, 61)

Kommentti 26. Ystävieni, tuttavieni ja puolituttujeni yhteismäärä lasketaan sadoissa, koska olen toiminut alalla yli 30 vuotta ja olen ollut mm. runsasjäsenisen Eino Leinon seuran jäsen vuodesta 1987 alkaen. Tästä huolimatta Juhani Sipilä ei kykene nimeämään yhtään sellaista kirjailijaa tai ystäväoletettua, jota olisin käsitellyt liian myötäsukaisesti tai muuten suosisin Sipilän olettaman ystävyyden, tuttuuden tai puolituttuuden perusteella. Kyse onkin Sipilän leipälajista eli perusteettomasta ja leimaavasta vihjailusta, joilla hän arvostelussaan korvaa järjellisen argumentoinnin.    

Kommentti 27. Juhani Sipilä samoin kuin Jyrki Nummi (HS) ja Karo Hämäläinen (SK) yrittävät kuin yhdestä suusta luoda vaikutelman, että nostan proosahistoriassani omat teokseni kirjallisuushistoriaan. Minun ei kuitenkaan tarvitse tehdä sitä, koska olen siellä jo edeltävien kirjallisuushistorioiden, Suomen kirjallisuushistoria 1-3  (SKS, 1999) ja Suomen nykykirjallisuus 1-2 (SKS, 2013), käsiteltyä teoksiani suorastaan liikuttavan myötäsukaisesti.  Tässä tuorein esimerkki: ”Kirjallisuutemme postmodernismin radikaalein vaihe oli oikeastaan pelkkä lyhytaikainen vaikkakin hätkähdyttävä tapaus 1980-luvun loppupuolella (Hägg 2000). Koska suomalaisessa kirjallisuudessa ja kirjallisessa elämässä ei ollut totuttu postmodernismiin kuuluvaan leikillisyyteen ja epävakavuuteen eikä kirjallisuuskäsitykseen, jossa kirjallisuutta pidetään enemmän tekstuaalisena rakennelmana kuin todellisuuden (uudelleen)esityksenä, ensimmäiset suomalaiset postmodernistit aiheuttivat kulttuurielämässämme skandaalin. Matti Pulkkisen romaani Romaanihenkilön kuolema (1985) sekä Markku Eskelisen ja Jyrki Lehtolan pamfletti Jälkisanat. Sianhoito-opas (1987) olivat kaksi kohahduttavinta teosta, jotka nostivat aggressiivisesti postmodernismin suomalaiseen kulttuurikeskusteluun. Ne jäivät yksittäisiksi postmodernismia manifestoiviksi tienraivaajiksi pitkäksi aikaa, eikä Suomeen kehittynyt varsinaista postmodernistista koulukuntaa tai tyylisuuntaa, vaan nämä postmodernismiin sitoutuneet kokeilut 1980-luvulla edustivat suomalaisen kirjallisuuden avantgardea. (Hosiaisluoma 1999). Eskelinen julkaisi 1980-luvun lopussa ja 1990-luvun lopussa muutamia postmodernistisia romaanikokeiluja. Myös Pulkkinen jatkoi 1980-luvulla aloittamaansa postmodernistista avantgardea romaanillaan Ehdotus rakkausromaaniksi (1992). Avantgardesta ei ollut kysymys enää 1990-luvun puolivälissä, kun Suomessa ilmestyi uusia postmodernistisiksi luettavia romaaneja.” (Mika Hallilla: ”Metafiktiivistä menoa”, teoksessa Suomen kirjallisuushistoria 1, toimittaneet Mika Hallila, Yrjö Hosiaisluoma, Sanna Karkulehto, Leena Kirstinä ja Jussi Ojajärvi, SKS, 2013, s. 86-87). 

(jatkuu)                 

66. Muistiorganisaatiosairauksista 1

Kolumnissaan ”Iso osa kirjallisuudesta pysyy piilossa” (Aamulehti, 13.9.2016) Ville Hänninen tiivistää oivallisesti yhden proosahistoriani perusjuonteen: ”Yhtenä kirjan keskeisenä teesinä on huomio siitä, että iso osa historiaa pysyy koko ajan piilossa emmekä osaa vaatia sen kaivamista esiin. Eskelinen muistuttaa, että ’1800-luvun Suomessa sanomalehdistö ja painettu kirjallisuus toimivat rinnakkain kaunokirjallisuuden välittäjinä ja tallentajina.’ Monen lajityypin historia on tallentunut sanomalehtiin - ja jäänyt sinne. Töitä riittäisi useammallekin tutkijaryhmälle, eikä näkökulmista olisi pulaa.”

Valtaosa suomalaisen ja etenkin suomenkielisen novellin ja monen fiktiivisen lajityypin esihistoriaa on tosiaan tallentunut 1840–1880-lukujen sanoma- ja aikakauslehtiin, kalentereihin ja almanakkoihin. Tämä apaja on ollut tutkijoiden saatavilla käytännössä koko ajan ja 2000-luvulla vielä helpoimmassa mahdollisessa eli Kansalliskirjaston digitoimassa muodossa (digi.kansalliskirjasto.fi). Toistaiseksi tähän valtavaan arkistoon ovat vakavammin kaivautuneet vain tieteiskirjallisuuden tutkijat ja mielestäni hyvin tuloksin – tällaisen hankkeen epäilijät vaivautukoot ensin lukemaan Jari Koposen ja Vesa Sisätön toimittaman antologian Aivopeili: autonomian ajan tieteiskirjallisuutta (Avain, 2011). 

Kirjallisuushistoriallisesti 1800-luvun lehtinovellien ja jatkokertomusten tutkiminen olisi välttämätöntä, jotta suomalaisen ja suomenkielisen novellistiikan ja lyhytproosan historia voitaisiin alkuunkaan uskottavasti kirjoittaa. Samalla päästäisiin selville myös fiktiivisen proosan lajijärjestelmän kehittymisestä ja ehkä fiktion lukemista säätelevien konventioiden muodostumisestakin. Tällainen tutkimus edustaisi (kenties ainoana tai viimeisenä lajissaan) sellaista vielä tekemätöntä perustutkimusta, joka voisi olennaisesti muuttaa ja tarkentaa vallitsevia käsityksiä 1800-luvun suomalaisesta kirjallisuudesta. Kyse on myös sellaisesta tutkimuksesta, jota yksittäinen tutkija ei voi tehdä, eli instituutioiden tasolla koordinoitavien tutkimusryhmien työstä, joka kaiken muun hyvän lisäksi sopisi tutkijoille ja opiskelijoille, joilla ei ole ajantasaisia tietoja modernismista, avantgardesta, postmodernismista ja ergodisesta ja proseduraalisesta kirjallisuudesta (joita nykykirjallisuuden vähänkään uskottava tutkimus edellyttää).             

Näin merkittävän aineiston tutkimattomuus johtaa mielenkiintoisiin jatkokysymyksiin ja aivan erityisesti siihen miten kotimaisen kirjallisuuden laitosten kaltaiset muistiorganisaatiot resurssejaan käyttävät ja ovat niitä vuosikymmenten ajan kohdentaneet. Luulen, että tähän kysymykseen vastaamista kannattaisi harjoitella kun kamppailu vähenevistä resursseista vain entisestään kiihtyy.  

65. Viihdettä ja väkivaltaa 1

Tänään alkavien Helsingin Kirjamessujen kunniaksi muutama varhaiseen mediapaniikkiin viittaava lainasana viihdekirjallisuuden ja väkivallan suhteista 1860-luvun Suomessa. Tuolloin säätyläiset lukivat ruotsiksi, saksaksi tai ranskaksi kirjoitettua aikansa viihdekirjallisuutta ja rahvas perinteistä uskonnollista kirjallisuutta ja sen lisäksi korkeintaan sanomalehtiä ja käytännön tietoa tarjoavia almanakkoja. Niiden lisäksi kysyntää riitti kiertävien kaupustelijoiden myymille arkkiviisunipuille. Arkkiviisujen suosio muodosti kuitenkin ongelman fennomaanisen sivistyneistön pyrkimyksille. 

Fennomaanien asenteita kuvastaa parhaiten Yrjö-Sakari Yrjö-Koskisen kirjallisuudenharrastajille vuonna 1861 osoittama suorasukainen julkinen kehotus käyttää tarvittaessa fyysistä väkivaltaa näitä epämääräisiä kansankirjallisuuden kaupittelijoita kohtaan: ”Mutta rikkaruohoja kuitenkin tahtoo tuolla täällä yletä ja versoa, eikä niitä aina ole helppo saadakkaan silmän alle, koska ne harvoin ovat tavallisissa kirjakaupoissa nähtävinä, vaan leviävät ympäri maan lumppu-kauppiasten ja muiden kuleksijain laukuissa. Emme siis voi luvata pitää näitä arkkia niin tarkalla silmällä, kuin semmoinen löysä väki tosiaan ansaitsisi. Mutta jos kunnioitettavat lukijat itse rupeisivat tässä toimessa avuksemme, ottamalla tuolloin tällöin jonkun sellaisen irstaisen maankulkijan kiinni, niin toivomme, että se julkinen kuritus, joka näin annettaisiin edes muutamille mokomille, tulisi arvaamattomasti enentämään hyvää järjestystä ja siveyttä kirjallisuudessamme.” ("Kirjallisuutta", Mehiläinen 11/1861, 265)

Yrjö-Koskisen ankara puutarhurin katse kohdistuu myös aikansa hengelliseen kirjallisuuteen, josta hän ei Raamatun, Tunnustus-kirjojen ja joidenkin hyvien piplian historioiden lisäksi löydä "paljon muuta kuin törkeintä rikkaruohostoa". Lisäksi Yrjö-Koskisen mukaan jokainen tietää, että "itse Wirsikirjamme sisältää paitsi muutamia hyviä ja kauniita wirsiä, myöskin joukon semmoisia, joita ilkeyttää lukea ja veisata. Muutamat niistä esm. N:ot 192 ja 240 ovat, ainakin Turun hiippakunnassa, kielletyt kirkollisissa tiloissa käyttää." Yrjö-Koskinen ei silti yllytä väkivaltaan wirsikirjojen kaupittelijoita kohtaan.  

(jatkuu)     

64. Suomalaisia suurkaupungeissa 1: paheellinen Pietari

1840-luvun suomenkielisen proosan todellinen tapaus oli Thomas Frimanin (1821–1886) kirjana julkaistu pitkähkö novelli ”Suomen Rahwaan olo Pietarissa. To’ellinen tapaus” (1849), joka omalta pieneltä osaltaan myötävaikutti vuoden 1850 sensuuriasetuksen syntyyn. Novelli paljastaa Pietarin suomalaisväestön sosiaalisen kurjuuden, kehnot asunto-olot (”haisewassa, kostiassa Pietarin Suomen-kortteerissa joka on kymmenen kertaa pahempi Suomenmaan sikapahnaa, sillä se ei ole niin myrkyttäwäinen ihmisen tervey’elle kuin tämä, joka myrkyttää ja kuolettaa ei ainoastaan ruumiin, mutta myös sielunki”), ja huonon maineen kerjäläisinä ja rettelöitsijöinä. Huomiota Frimanin novellissa saavat myös Pietarin sairaalat, jonne ei kannata mennä kuin kuolemaan. Esiteltyään jumalaapelkäävien päähenkilöidensä havaintojen ja kokemusten kautta suurkaupungin kurjuutta novelli päättyy varoituksien säestämään toivoon, jonka lävitse kuitenkin hahmottuu suurkaupungin suomalaisasukkaiden suurten toiveiden ja todellisuuden välinen kuilu.

Frimanin 1830-luvulle sijoittuva novelli on mielenkiintoinen paitsi varhaisena kurjuuden kuvastimena ja esirealistisena yrityksenä tuoda kirjallisuuteen silottelematonta nykyhetkeä ongelmineen myös ensimmäisenä suomenkielisenä kertomuksena suurkaupungin suomalaiskohtaloista ja Pietarista, joka tuohon aikaan oli suomalaisasukkaidensa määrällä mitattuna kolmanneksi suurin ”suomalaiskaupunki” Helsingin ja Turun jälkeen. Kehittymättömien maakuntien Suomesta katsottuna Pietari oli sääty-yhteiskunnan vakautta uhkaavan urbaanin valinnanvapauden rämettämä paheen pesä ja niinpä Frimanin kertomus aloittaa pitkän perinteen, jossa yhdistyvät kaupunki- ja venäläisfobiat, jotka vajaa vuosisata myöhemmin synnyttävät sulkeutuneessa suojeluskunta-Suomessa herkästi yhteen kietoutuvia kirjallisia ja poliittisia fantasioita Pietarin hävittämisestä, polttamisesta ja hukuttamisesta.

Frimanin novelli on täynnä ankaran protestanttista paatosta ja alistumisen ylistystä, joka liittää sen 1840- ja 1850-luvun muuhun kristillishenkiseen pelottelu-, valistus- ja raittiushenkiseen proosaan, johon se tosin tuo Pietarin ja suurkaupungin demonisoinnissaan myös jotakin uutta. Novellin tahaton ja tavaton koomisuus ja yltiöluterilaisuus tiivistyvät kohtaan, jossa kuoleva ihminen ”taisi o’ottaa sitä parainta, rauhallisinta kotimaata – Tuonelata, i’ankaikkista eloa.” Novelli kuitenkin päättyy jotakuinkin onnellisesti, kun paljon kärsinyt päähenkilö palaa perheensä kanssa takaisin Jaakkimaan ja Suomeen.

63. Taistolaisuus ja sulkeutuneen Suomen paluu (2/2)

Lisäksi jo Kulttuurivihkojen ensimmäisen numeron (1/1973) pääkirjoitus kertoi oikeistovaaraa havaitun ja kehotti siirtymään puolustuksesta hyökkäykseen mm. porvarillista kulttuuria, antiromaania, antiteatteria, väkivallan ihannointia ja huumekulttuuria vastaan. Tällaisessa ilmapiirissä vihattavia ja vastustettavia kirjailijoita oli melkein yli tarpeen: Juhani Ruotsalolle Holappa ja Salama edustivat antikommunististamyrkkyä ja Pertti Karkama kirjoitti vielä vuonna 1985 (jolloin hän myöhemmissä näköisteoreettisissa teoksissaan valehteli jo tunteneensa postmodernismia ja jälkistrukturalismia), että Joycen, Kafkan, Ionescon ja Proustin kuvaama ihminen on ”useimmista määreistään riisuttu ihmisabstraktio, ei persoonallisuus eikä kuvattuna tyypillinen henkilöhahmo, vaan kalpea ja aneeminen hahmo, haamu joka on kotonaan vain kadotessaan reaalista todellisuudesta utopian hämärään.” (Maironiemi 1992, 153–154) Jälkikäteen epäselväksi jäi oikeastaan vain se, pitäisikö Kalle Päätalokin lisätä joukon jatkoksi, koska toinen tusinatutkija, Anssi Sinnemäki, rinnasti hänet jo vuonna 1976 Proustiin.

Taistolaisuuden anti suomalaiselle kirjallisuudelle tiivistyy yhden uuden genren eli diktaattoreille lähetettävien kollektiivisten vapputervehdysten luomiseen. Taistolaiskausi on vastenmielistä jatkoa suomalaisen sananvapautta ja ihmisoikeuksia halveksivan autoritäärisyyden perinteelle, jota maailmansotien välisenä aikana edustivat AKS-ylioppilaiden suojeluskuntamilitaristinen nationalismi ja sivistyneistön ongelmaton, välinpitämätön ja joissain tapauksissa hyväksyvä suhtautuminen Natsi-Saksan julmuuksiin. Saksan voittoon uskottiin niin vahvasti, ettei uhrattu ajatustakaan sille, minkälainen Eurooppa olisi sen jälkeen ja mitä mahdollisuuksia Suomella olisi ollut säilyttää edes rippeitä tasavaltalaisesta hallitusmuodostaan tai päättää kummalle puolelle Zyklon B -tynnyriä itäsuomalaiset mongolit oikeastaan kuuluisivat. Kenties toivottiin kansallisen toiveajattelun perusdynamiikan mukaisesti jonkinlaisen erillissuhteen luomista tai syntymistä Suur-Suomen ja Suur-Saksan välille.

1970-luvun taistolaiset mustapaidat eroavat tästä mallista vain kahdella tavalla. Ensinnäkään heillä ei ollut edes samaa puolivillaista tietämättömyysalibia kuin 1930-luvun Hitler-faneilla, sillä vuonna 1970 Stalinin murhauttamien miljoonien neuvostoalamaisten kova kohtalo oli hyvin tiedossa: Stalinin rikokset ihmisyyttä vastaan olivat historiallisia tosiasioita kovapäisimmillekin kommunisteille viimeistään Hruštšovin tunnetun puheen jälkeen 1950-luvulla. Toiseksi, suomalaiset uusstalinistit ajattelivat, kuvittelivat ja suunnittelivat innokkaan opportunistisesti tulevaisuutta ja etenkin omaa tulevaisuuttaan Neuvostoliiton voittoon päättymään determinoidussa maailmanhistoriassa, mikä näkyy onanoivan vallankumousromantiikan, uskonvarman narsistis-leninistisen didaktiikan, huonosti tai ei lainkaan piilotetun voiman ja väkivallan ihailun ja niillä uhkailun sekä suuruudenhulluutta hipovan poliittisen tärkeilyn etovana yhdistelmänä kulttuurityöntekijöiden kömpelön retoriikan, inflatoristen iskulauseiden ja dogmaattisen tylsämielisyyden muutenkin raskauttamassa arkisessa propaganda-aherruksessa. Ei ihme, että tällaisen rukouslihamyllyn pyörittämisen jälkeen vaille joukon ja voiton turvaa jääneiden takinkääntäjien voimat riittivät hädin tuskin Valamoon konttaamiseen ja uskonnollisuuden jatkamiseen toisin dogmein.

Taistolaiskauden kirjallisuuteen ulottuvat seuraukset voi tiivistää samaan arvioon, jonka kustantaja Jarl Helleman antoi Suomen kirjallisuuden 1930-luvusta: yhteys elävään maailmankirjallisuuteen menetettiin ajoittain täysin. Tämä ei tarkoita sitä, ettei taistolaisten kulttuurisen dominanssin aikana olisi kirjoitettu, julkaistu ja suomennettu kunnollistakin proosaa. Sellaista ei vain koettu tärkeäksi tai osattu lukea ajan yksinkertaistuksia suosivassa kulttuurisessa ilmapiirissä riittävän tarkasti ja nyansoidusti.

62. Taistolaisuus ja sulkeutuneen Suomen paluu (1/2)

Kaksi vuotta Tšekkoslovakian miehityksen jälkeen (1970) Rauno Setälä harjoitti käsittämättömän vaikutusvaltaiseksi osoittautuneessa kirjassaan Uusstalinistin uskontunnustus ajalle valitettavan tyypillistä epä-älyllistä retoriikkaa: ”Neuvostoliiton johdonmukainen rauhanpolitiikka on tehnyt tehottomaksi antikommunismin aikaisemmat propagandateesit, joilla Neuvostoliitto pyrittiin leimaamaan idän barbariaksi,punaiseksi vaaraksi, rauhan ja vapauden viholliseksi” (208), ja sokerina pohjalla: ”Porvariston, sosiaalidemokraattien ja jopa kommunistien erään osan käynnistämässä stalinisminvastaisessa kampanjassa on itse asiassa kysymys yrityksestä mitätöidä vasemmistolaisen vallankumouksellisen työväenliikkeen eräät keskeiset periaatteet.” (11) Tämä Suomessa käytävä taistelu oli parhaan paranoiaperinteen mukaisesti vain ”yksi osa yleistä koko maailman mittakaavassa käytävää ns. stalinisminvastaista taistelua”, jonka tavoitteena oli tietenkin saada työväenliike suistettua pois ”marxismi-leninismin” linjalta. Setälää ei kirjallisuus ja taide juuri kiinnostanut, mutta se ei niitä pelastanut, sillä Setälän monilukuisten seuraajien lauma halusi määritellä myös sen,mikä on kirjallisuudessa sallittua eli edistyksellistä ja mikä ei.

Pahimmillaan eli tyypillisimmillään taistolainen vandalismi halusi pysäyttää kirjallisuuden kellot 1800-luvun puoliväliin. Tämä johtuu siitä, että Suomen 1970-luvulla ehdotonta ja kategorista modernismin ja avantgarden vastaisuutta edusti kirjallisuusteoreettisesti ennen kaikkea Georg Lukács, jolle kirjallisuus Balzacin ja Stendhalin ”suuren realismin” jälkeen ilmentää kirjailijan irtoamista objektiivisesta todellisuudesta. Suomessa Lukácsia tekivät tunnetuksi etenkin Pertti Karkama (Elämänmuodosta yhteiskuntaan, 1976) ja Seppo Toiviainen (Nuori Lukács, 1977). Lisäksi Lukácsilta käännettiin ainakin yksi kirjoitusvalikoima. Modernismia vastustavat heppoiset, mutta vaikutusvaltaiset väitteet olivat läpikotaisen ideologisia ja suorasukaisen poliittisia. Modernismi oli milloin subjektivistista, elitististä ja formalistista, milloin vieraantunutta, kaoottista ja pessimististä. Ajalle tyypillisissä marxilais-leninistisissä opintopiireissä luettiin innolla Avner Zisin Marxilaisen estetiikan perusteita, jossa objektiivinen totuus ja totalitaristinen tehtävä tehdään selväksi muun muassa näin: ”Modernismin ja sen estetiikan kritisoiminen marxilaisen analyysin pohjalta on hyvin ajankohtainen. Kaikenalaiset yritykset tasoittaa realismin ja modernismin välisiä ristiriitoja ja lähentää näitä käsitteitä tai ’rikastuttaa’ realismia modernismin taiteellisilla löydöillä edustavat ’konvergenssiteoriaa’ estetiikan alalla, ja estetiikan alalla tämä teoria on yhtä taantumuksellinen ja vaarallinen kuin millä tahansa muullakin ideologisen elämän alueella.” (Zis 1976, 210–211)

Sysistalinistisella puolella saman sanoi Sakari Toiviainen vuotta myöhemmin kirjoitelmassaan ”Realismin puolesta subjektivismia vastaan”: ”Kaikki kestävä taide lähtee realismin pohjalta, se pyrkii olennaisten ilmiöiden totuudelliseen kuvaamiseen taiteellisesti pätevässä hahmossa (…) Taidesuuntauksena realismin tietoinen vihollinen on tällä vuosisadalla ollut avantgarde, joka – korostettakoon, tietoisesti – asettuu realismin vastapainoksi (…) Avantgardelle ei ole ominaista

ainoastaan irtoaminen klassisesta perinteestä, vaan ydinkysymys on se, että avantgarden maailmankatsomukselle ja taidenäkemykselle on ominaista edistysvihamielisyys, demokratianvastaisuus ja mitä hyytävin vihamielisyys joukkoja ja niiden tarpeita kohtaan.” (Toiviainen 1977, 32–33)

(jatkuu)

61. Uranahjus (Sipilän Suomi, osa 5)

Pyhäpäivän kunniaksi tai lepopäivän ratoksi käsittelen päivän sanassani lyhyesti Juhani Sipilän Raukoilla rajoilla -arvostelun (Parnasso 5/2016, 60–61) ilmentämää uskonnollista herkkähipiäisyyttä, joka hienosti yhdistyy hänen itse itsensä kumoavaan argumentointitapaansa: ”Esimerkiksi tunteenomainen hyökkäily kaikkea vähänkin kristilliseen tai hengelliseen vivahtavaa kohtaan kääntyy jo kirjoittajaakin vastaan: mistä tällainen puberteettinen toistopakko oikein kumpuaa? Monien kirjailijoiden, esimerkiksi Paavo Rintalan, vikana on eläminen ’omassa uskonnollisessa houremaailmassaan’. Viha ja vastarinta säröilee kuitenkin paikoin: kun tarkastelun kohteena on ylivoimaisen hyvä kirjailija, kuten Aleksis Kivi tai Jorma Korpela, teosten kristillinen pohjavirta ei näytä Eskelistä häiritsevän. Tai ehkä hän ei vain huomaa sitä.”   

Kommentti 23. Jos Sipilän mielestä Aleksis Kiven tai Jorma Korpelan hyvien teosten (hänen mielestään) uskonnollinen pohjavire ei minua häiritse, niin eikö se juuri osoita, etteivät arvioni perustu teosten kristillisiin elementteihin vaan siihen miten niitä teoksissa käytetään?  

Kommentti 24. Tuttuun tapaan Sipilä antaa väärän todistuksen lähimmäisestään leikkaamalla Rintalaa koskevasta sitaatistaan pois virkkeen alku- ja loppuosan. Sitaatti on kokonaisuudessaan luettavissa blogini postauksessa numero 47, jossa myös asiayhteys eli Rintalan epäonnistunut yritys rakentaa uskottava dokumenttiromaani selviää. Tässä Sipilän lainaama virke kokonaisuudessaan: ”Kansainvälisessä vertailussa alan valioihin, Truman Capoten romaaniin Kylmäverisesti ja Norman Mailerin reportaasiin Yön armeijat, Rintala elää omassa uskonnollisessa houremaailmassaan, jonka rinnalle Capote ja Mailer olisivat päässeet vain harkitsemalla ufosieppauksen mahdollisuutta.” Mistä ihmeestä Sipilän toistuva (ja eläkeikäiselle uranahjukselle jo tarpeeton) opportunistinen epärehellisyys ja kirjalliseen rikkauteen ja monimuotoisuuteen kohdistuva viha ja vastarinta oikein kumpuavat?     

Kommentti 25. Tässä vielä viikon katumusharjoitussuositus Sipilälle: lue seuraava Raukoilla rajoilla -sitaatti huolella, jotta ymmärtäisit paremmin millä tavoin Aleksis Kiven Seitsemän veljestä kristillistä kulttuuriperintöä käyttää ja voisit helpommin luopua taipumuksestasi kristilliseen ylitulkintaan: ”Seitsemän veljeksen kieli on ymmärrettävistä syistä paljon velkaa Raamatun suomennoksille ja muun hengellisen kirjallisuuden kierrättämille hokemille ja kertomuksille. Kivi kuitenkin käyttää niitä vain ilmaisunsa raaka-aineina ja muuntelee, ironisoi, liioittelee ja parodioi lähdetekstejään ja asettaa niitä epätavallisiin ja rienaavin yhteyksiin ja alttiiksi tahallisille ja tahattomille väärinymmärryksille ja vallan välineeksi niin veljesten välisissä sanallisissa kamppailuissa kuin veljesten ja laajemman yhteisön selvitellessä välejään. Toisin sanoen Kivi tekee sen mitä kunnon romaanikirjailijat ovat aina tehneet eli kyseenalaistaa ja vie auktoriteetin alistavalta ja tukahduttavalta hallitsevalta diskurssilta ja saattaa sen uuteen, outoon ja ristiriitaiseen valoon, jossa nöyryyden, alamaisuuden ja kuuliaisuuden vaatimukset kaikuvat useimmiten kuuroille korville törmätessään veljesyhteisön vapaasti temmeltävään harkintaan ja itse kunkin haluihin ja pyrkimyksiin, jotka toki muuttuvat teoksen tapahtumien vyöryessä eteenpäin.

Tätä tekstianalyysilla helposti todennettavaa taustaa vasten on käsittämätöntä lukea Kivensä muuten tarkkaan lukeneen professori Jyrki Nummen 2000-luvun tulkintaa, jonka mukaan Seitsemän veljeksen ydintematiikkaan kuuluvat kysymykset siitä ”kuinka tulla uskon soturiksi” ja ”kuinka elää kunnon kristityn elämää.” (Nummi 2002, 102) Hullunkurisella tavalla Nummen tulkinta jatkaa tässä aikaisempien yksiulotteisten professorisukupolvien, Lauri Viljasen, V.A. Koskenniemen, Unto Kupiaisen ja Rafael Koskimiehen tarkoitushakuista, yksipuolista, sovinnaista ja sisäisesti ristiriitaista tulkintalinjaa. Ikään kuin Kiven romaani olisi edelleen pakko sovittaa ja sepittää osaksi fennomaanis-kristillis-konservatiivis-kansallista hanketta, jotta se voisi olla soveliaalla tavalla ansiokas.

Kiven tapa käyttää kieltä ja kertoa oli poikkeuksellista paitsi 1870-luvun myös monien seuraavien vuosikymmenien Suomessa, jossa fennomaanien hentomielistä, ylhäältä annettua ja toteltavaksi tarkoitettua kansankuvaa ei kirjallisuudessa joko haluttu, voitu tai osattu kyseenalaistaa. Juuri tästä syystä muu 1800-luvun ja melkein koko autonomian ajan kirjallisuus tuntuu Seitsemään veljekseen verrattuna niin aneemiselta ja auktoriteettiuskoiselta, silotellulta ja sovinnaiselta, moralisoivalta ja yksiääniseltä silloinkin, kun se vaatii muutosta ja on olevinaan realismia, mutta on kuitenkin juuri sellaista realismia, jossa diskurssit eivät vahingossakaan törmää toisiinsa ja purkaudu kiinnostavien rinnastusten ja erojen sarjoiksi. Vertailukohdaksi voi ottaa vaikkapa Juhani Ahon poliittisen routavuosiromaanin Kevät ja takatalvi (1906) tai Minna Canthin ”taistelukauden” näytelmän Työmiehen vaimo (1885). Jos niihin olisi tarttunut edes vähän aikakauden valtadiskurssien purkua ja sosiolektien törmäytystä, ne olisivat kestäneet aikaa paljon paremmin eivätkä olisi ohentuneet kertakäyttöisiksi ja oikeamielisiksi teksteiksi. Vain hieman liioitellen voisi väittää, että realismin tunnistaa siitä, että sitä ei tarvitse lukea kahdesti.” (Raukoilla rajoilla, 71-73)

P.S. Viite Nummi 2002 viittaa Hannes Sihvon ja Jyrki Nummen toimittamaan kirjaan Raamattu suomalaisessa kirjallisuudessa. 

(jatkuu, mutta ei välttämättä huomenna)

60. Riikka Pelo ja Antti Hyry (eli Sipilän Suomi, osa 4)

Riikka Pelon esikoisromaanissa Taivaankantaja (2006) yhteisöllisen kielen erikoislaatuiset piirteet tavoittavat yksilötason kokemusten rikkauden. Romaanin tapahtumat sijoittuvat lestadiolaiseen kylään, jossa Vendla ja hänen isoäitinsä Maammo elävät ankaran uskonnollisuuden sanelemilla ehdoilla. Vaikka uskonto kaikuu niin henkilöiden synnintuntoisessa ja lopun ajan odotuksessa elävässä, yhteisöllisesti jaetussa mielessä kuin heidän omalaatuisessa kielessään ja vaikka monet ahdasmielisen uskonnollisen liikkeen kipupisteet ”parannuskokouksista” alkaen tulevat lukemisen aikana suorastaan iholle, niitä tasapainottaa moniaistisesti kuvattu ja taitavasti tavoitettu lapsen kokemus- ja mielikuvitusmaailma, jossa todet ja toiveet, havainnot, uskomukset ja kuvitelmat iloisesti ja eriytymättömästi sekoittuvat. Moralisointia, älyllistämistä ja muuta etäännyttämistä välttäen Pelo onnistuu loihtimaan lukijan iloksi eläväisen fiktiivisen maailman, jossa maagisen realismin parhaat puolet sulautuvat ainakin ateistilukijalle outoon yhteisöllisesti ylläpidettyyn uskonnolliseen ryhmäfantasiaan. Taivaankantajan kieli ja kompositio tukevat toisiaan ihailtavasti ja onnistuvat vaativassa tehtävässään eli luomaan ja ylläpitämään Vendlan elämysmaailman synestesiaa hipovaa täyteläisyyttä.

Riikka Pelon esikoisromaania kannattaa verrata Antti Hyryn tuotannossa usein toistuviin elementteihin. Pintapuolisesti katsottuna kummankin kirjailijan fiktiivisissä maailmoissa on paljon samaa: eletään uskonnollisessa yhteisössä maaseudulla ja tapahtumien keskipisteessä on kasvava lapsi (Hyryllä poika, Pelolla tyttö). Olennaista on kuitenkin se, että Pelon fiktion tunnerekisteri ja havaintojen kirjo on laajempi, rikkaampi ja moniaistisempi ja kielellisesti taitavammin artikuloitu kuin Hyryllä koskaan.  Sipilän ja Haapalan kaltaisten miestutkijoiden saattaa olla vaikea ymmärtää ja hyväksyä Pelon romaanin monipuolisia ansioita, sillä jos he sen tekisivät, Hyryn tuotannon puutteet (kuten tunneilmaisun ja tunteiden tunnistamisen ja artikuloinnin mykkyyttä hipova kapeus) tulisivat kuin ilmestyksenomaisesti näkyviksi.        

P.S. Pelon ja Hyryn vertailun syy liittyy Juhani Sipilän Parnasso-arvostelun kohtiin, jossa hän lainaa sitä mitä kirjoitan Hyrystä. Päivän teksti Sipilän Raukoilla rajoilla -arvostelusta kuuluu kokonaisuudessaan näin: ”Tuomas Anhavaa ja hän [huom. kirjoitusvirhe Sipilän] koulukuntaansa kohtaan Eskelinen tuntee jonkinlaista atavistista inhoa, joka sallii pikaiset kenttätuomiot milloin kenellekin. Antti Hyrykin on ’vain häkkinsä rajoja hitaasti hahmottava haahuilija, melankoliaa poteva lestadiolainen marsu, josta sukeutuu bonsaimodernismin vaatimukset tahattomasti täyttävä Mr. Chance’.”

Kommentti 18. Sipilä jättää harhaanjohtavasti pois siteeraamansa lauseen alun, josta selviää, että kysymys on vertailusta Hyryn ja Robbe-Grillet’n välillä: ”Robbe-Grillet on erittäin taitava mahdottomien ja yhteismitattomien labyrinttien rakentelija, mutta Hyry vain (…).”  Sitaatin laajempi asiayhteys selviää sekä kirjastani että tämän blogin postauksesta numero 24.  

Kommentti 19. Yhtä harhaanjohtavasti Sipilä jättää pois myös Hyry-sitaatin kontekstin eli sen, että siinä kumotaan Kai Laitisen alun perin tekemä vertailu Hyryn ja Robbe-Grillet’n välillä. Siis Kai Laitisen, ei Tuomas Anhavan. Näyttää siltä, ettei ole niin alkeellista virhettä, jota Sipilä ei kykenisi tekemään, eikä liioin niin taitamatonta lavastusta, jota hän ei yrittäisi tehdä. Moista toimintaa kohtaan tunnen inhoa, mutta se on luonteeltaan eettistä eikä atavistista, mutta en ole varma, kykeneekö Sipilä hahmottamaan eroa.  

Kommentti 20. Proosahistoriassani ei syyllistetä, saati tuomita, kirjailijoita Tuomas Anhavan tekemien vaikutusvaltaisten virhepäätelmien perusteella (niihin edelleen uskovat kirjallisuudentutkijat ovat eri asia, koska he ovat vahingoksi kirjallisuudelle ja kirjailijoille ja häpeäksi omalle ammattikunnalleen).  Anhavan suojateista Meri, Haavikko ja Vartio kasvoivat proosassaan oppi-isänsä estetiikan tuolle puolen ja ehkä vain Hyry jäi noudattamaan Anhavan ”Optimistisen tutkielman” (1963) ohjeista kenties tuhoisinta eli sitä, että kirjailijan pitää nähdä ”tavattomasti vaivaa saadakseen teoksensa vastaamaan sitä minkä he ovat kokeneet todellisuudesta ja kielestä.” Tämä puolestaan edellyttää Anhavan mukaan sekä kielen että ilmaistavan ”omakohtaista tuntemusta”. Niinpä Hyryn romaaneissa rakennetaan aittaa ja uunia siinä missä Meri, Vartio ja Haavikko kirjoittavat sellaisia romaaneja kuin Manillaköysi, Hänen olivat linnut tai Barr-niminen mies.

Kommentti 21. Koska en tiedä tunnistaako Sipilä muuta kuin Raamatun suuntaan valuvaa tai virittyvää intertekstuaalisuutta, totean varmuuden vuoksi, että "Mr. Chance" viittaa mutkan kautta Jerzy Kosinskin romaaniin Being There ja Hal Ashbyn siitä ohjaamaan elokuvaan, jota tähditti Peter Sellers.     

Kommentti 22. On mielenkiintoista, että sekä Jyrki Nummi Helsingin Sanomissa että Juhani Sipilä Parnassossa kokevat proosahistoriani syytekirjelmäksi, totuuskomission raportiksi tai kenttätuomioiden sarjaksi. Ehkä he tosiaan tuntevat syyllisyyttä ja arvostelujensa moninaisten asiavirheiden vuoksi heillä on nyt jo uuttakin aihetta siihen. Suosittelisin heille silti projektioista pidättäytymistä.

(jatkuu)   

      

59. Sipilän Suomi eli tutkijaoletettu (osa 3)

”Myös henkilö- ja teoshakemisto jätetty pois varmasti siksi, että se olisi näyttänyt, miten moneen kertaan tiettyihin teoksiin viitataan ja miten vähälle huomiolle tai kokonaan huomiotta moni hyvä kirja on jäänyt.” 

Kommentti 10. Yksi keskeinen syy henkilö- ja teoshakemiston poisjättämiselle on se, ettei proosahistoriani etene teosten ja tuotantojen varassa vaan monimutkaisempien artikulaatioiden jäsentämänä. Toinen keskeinen syy on, että halusin lukijoiden keskittyvän teokseni lukemiseen kokonaisuutena sen sijaan, että he bongaisivat itselleen mieluisia tai epämieluisia sitaatteja ja tekisivät niiden pohjalta virheellisiä päätelmiä teokseni sisällöstä. Kerroin tämän Sipilälle Jyrki Nummen tutkijaseminaarissa ja hän näytti ymmärtävän sen eli se siitä varmuudesta. 

Kommentti 11. Miksi Sipilä käyttää sanaa ”varmasti” vaikka ei voi varmasti tietää syytä henkilö- ja teoshakemiston poissaoloon? Onko hänellä jonkinlainen psykologinen suuruusharha omasta kaikkitietävyydestään vai ilmestyikö peräti Herran enkeli Hyryn haamun hahmossa kertomaan miten asiat oikeasti ovat? Jos olisi vuosi 1987 ja haluaisin vastata samalla mitalla, niin kirjoittaisin, että Sipilän varhaisen eläköitymisen syyt johtuvat varmasti psyykkisistä syistä. 

Kommentti 12. Eikö Sipilä pysty ilman teos- ja kirjailijahakemistoa selvittämään jokseenkin kronologisesti etenevästä kirjallisuushistoriasta mitkä (hänen mielestään) hyvät kirjat on jätetty huomiotta? Miksi ihmeessä Sipilä ei nimeä yhtäkään hyvää teosta, joka on jäänyt proosahistoriassani liian vähälle huomiolle tai kokonaan vaille huomiota?        

”Alaotsikon partitiivimuoto sisältää takaportin: tekijää ei pidä moittia keskeisten teosten unohtamisesta tai tietoisesta poisjättämisestä, koska hän ei lupaakaan koko historiaa. Raukoilla rajoilla ilmaisee puolestaan sen, että kartoitetaan proosan rajoja koetelleita teoksia, ei valtavirtaa. Tämä sallii vapaan liikkumisen ja subjektiiviset yleistykset.”

Kommentti 13. Kukaan vastuullinen tutkija ei voi luvata koko historian kirjoittamista - sehän edellyttäisi proosahistoriani tapauksessa sitä, että olisin lukenut kaikki kirjoitetut ja julkaistut suomenkieliset proosateokset. Tässä mielessä jokaisen kirjallisuushistorian tulisi jo pelkästään uskottavuussyistä tyytyä partitiiviin. Ennen Sipilän arvostelua en olisi voinut uskoa, että kukaan tutkijaoletettu voisi olettaa minkään historian olevan koko historia.   

Kommentti 14. Sipilä ei edelleenkään mainitse yhtään keskeistä teosta, jonka olen unohtanut tai jättänyt pois. Hänelle tärkeätä on vain jatkaa perustelematonta vihjailua, josta lähes koko hänen arvostelunsa koostuu.  

Kommentti 15. Sipilä tekee hupaisan virhepäätelmän teokseni sisällöstä teokseni nimestä tekemänsä virhepäätelmän perusteella. Raukoilla rajoilla käsittelee sekä valtavirtaproosaa että valtavirran ulkopuolista proosaa. Tämä käy ilmi jos kirjaani vaivautuu vähänkin lukemaan tai edes selailemaan. Sama tosiseikka selviää myös Sipilän arvostelusta eli niistä proosakirjailijoista, joita hän mainitsee minun kirjassani käsittelevän: Aleksis Kivi, Irmari Rantamala, Volter Kilpi, Väinö Linna, Jorma Korpela, Kari Aronpuro, Paavo Haavikko, Olavi Paavolainen, Tuomas Anhava, Antti Hyry, Paavo Rintala, Minna Canth, Markku Lahtela, Matti Pulkkinen ja Mariaana Jäntti. Näistä kai vain Mariaana Jänttiä voi luonnehtia valtavirran ulkopuoliseksi tai Sipilän terminologialla kanonisoimattomaksi kirjailijaksi. 

Kommentti 16. Tutkijaoletettuna Sipilä on kunnostautunut lähinnä bongailemalla fiktiivisistä teoksista viitteitä Raamattuun. Kansanperinteen osalta Sipilän tuntemus on perin kehnolla tolalla, koska hän ei tunnista edes raukoilla rajoilla -sanonnan yhteyttä Kalevalaan.   

Kommentti 17. Sipilän logiikalla valtavirran ulkopuolista kirjallisuutta saa ja voi ilmeisesti lukea miten tahansa eli subjektiiviset yleistykset sallien. On sanomattakin selvää, että Sipilä ei esitä esimerkin esimerkkiä subjektiivisista yleistyksistä, joita hän vihjailee minun tehneen. Sinänsä minun on helppo uskoa, että vapaa liikkuvuus on Sipilän kaltaiselle ylen mieskeskeistä, konservatiivista ja kristillisväritteistä (oma)kaanonia pönkittämään pysähtyneelle kirjallisuusmullahille kauhistus (valtavirrassahan vapaa liikkuminen on Sipilän mukaan kiellettyä).

(jatkuu) 

58. Sipilän Suomi (osa 2)

Tänään autan Juhani Sipilää ymmärtämään proosahistoriani perusrakennetta, koska sen hahmottaminen  aiheuttaa hänelle tällaisia vaikeuksia:

”Kirjan rakenne on ensi näkemältä hyvin perinteinen: edetään proosan esihistoriasta realismin ja nationalismin kautta modernismiin ja modernismin jälkeiseen aikaan. Käytännössä eteneminen ei ole lineaarista, vaan Eskelinen hyppii edestakaisin ja toistaa samoja asioita useassa eri yhteydessä. Keskeisenä juonteena on kirjallisuushistorioiden säälimätön kritiikki. Hyppely ja toisteisuus johtuvat jäsennyksen ongelmallisuudesta. Sen on ehkä tekijä itsekin tiedostanut, koska sisällysluetteloon hän on merkinnyt vain pääluvut. Alalukujen otsikoista jäsennyksen sekavuus olisi heti paljastunut.”

Kommentti 4. Raukoilla rajoilla etenee pääasiassa kronologisesti mikä on kirjallisuushistorioille tyypillinen ratkaisu – nehän eivät yleensä ole hakusanojen mukaan aakkostettuja teoksia. Tyypillistä ei sen sijaan ole se, että lukujen pääotsikoiden tasolla nationalismi asetetaan realismin ja modernismin välille. Tämän Sipilä olisi saanut selville selaamalla edeltävien kirjallisuushistorioiden (kuten Laitisen, Varpion tai Kirstinän) jaksotuksia ja vertailemalla niitä proosahistoriani jaksotukseen.

Kommentti 5. Käytännössä kirjallisuushistoriat eivät voi edetä täysin lineaarisesti, koska kirjallisuushistoria koostuu rinnakkaisista, peräkkäisistä ja toistuvista tai syklisistä tapahtumasarjoista ja vaikutussuhteista.  Sipilän oletusten mukaan ajallisesti rinnakkaisia kirjallisia virtauksia tai kirjailijoiden tuotantoja pitäisi ilmeisesti tarkastella etenemällä vuosi vuodelta eli tavalla, joka ei toimi ja jolla olisi järjetöntä edes yrittää kirjallisuushistoriaa kirjoittaa. Joihinkin tapahtumiin, teoksiin, kirjailijoihin ja kirjallisen kontekstin osatekijöihin on pakko palata, jos haluaa ottaa huomioon sellaisia tekijöitä kuin joidenkin kirjailijoiden ja teosten vaikutuksen toisiin kirjailijoihin ja teoksiin, teosten ja kirjailijoiden jälkimaineen tai lukea tiettyjä teoksia suhteessa useampaan kuin yhteen perinteeseen tai kontekstiin tai näkee tarpeelliseksi vertailla teoksia toisiinsa tai koostaa katkeilleita traditioita, paikantaa suuntausten sisäisiä kehityskulkuja ja seurata jonkin kirjallisen keinon tai uskomuksen leviämistä. Toisin sanoen kaikki kirjallisuushistoriat toistavat joitakin asioita useassa eri yhteydessä. Nämä ovat aivan perusasioita ja minusta on käsittämätöntä, että Sipilä ei niitä joko ymmärrä tai halua ymmärtää.  

Kommentti 6. Proosahistoriani keskeisenä juonteena ei ole kirjallisuushistorioiden säälimätön kritiikki. Kuten yhdessä aiemmassa postauksessani totesin, kirjallisuudentutkimuksen ja edeltävien kirjallisuushistorioiden käsittely (myönteiseen, kielteiseen tai neutraaliin sävyyn) vie teokseni 600 sivusta tilaa noin 5-6 %. Toki ihmettelen sellaista kirjallisuushistoriallista tutkimusta, jota olen käsitellyt viimeisen parin viikon blogimerkinnöissäni.    

Kommentti 7. Kannattaa huomata, että Sipilä ei esitä ainoatakaan esimerkkiä tapauksista, joissa hyppely" on perustelematonta tai toisto tarpeetonta – tai edes nimeä liiaksi toistuvia asioita, huomioita, teoksia, kirjailijoita tai tapahtumia. Perusteluiden sijasta hän käyttää epämääräisiä vihjailuja, mihin palaan seuraavissakin postauksissani. 

Kommentti 8. Jos Sipilä olisi hetkenkin miettinyt toiston osuutta kirjallisuushistorioissa tai oikeammin tarvetta käsitellä samoja ilmiöitä, suuntauksia, kirjoja ja kirjailijoita erilaisissa yhteyksissä, hän olisi voinut tutustua tähän ilmiöön esimerkiksi Kai Laitisen Suomen kirjallisuuden historiassa. Sen viimeisessä uusitussa painoksessa (1997) käsitellään Eino Leinoa sivuilla 197, 209, 210, 211, 212, 213, 214, 216, 222, 231, 232, 234, 235, 236, 247, 251, 255, 259–265, 266, 275, 277, 283, 284, 287, 288, 292, 293, 295, 297, 340, 346, 376, 380, 427, 490, 546, 594, 595 ja 598. En rohkenisi päätellä tästä, että Laitisen historia on hyppelevä ja toisteinen tai että sen perusjäsennys on ongelmallinen. Sen sijaan otaksuisin, että Eino Leinon asema on Laitisen historiassa yhtä keskeinen kuin se on tai tuolloin oli suomalaisen runouden historiassa.       

Kommentti 9. Sipilä ei juuri perustele tai esitä esimerkkejä vihjailevien väitteidensä tueksi. Olen merkinnyt sisällysluetteloon vain pääluvut muun muassa siksi, että ne on selkeästi jaettu numeroituihin alalukuihin. Näin esimerkiksi etenee prossahistoriani toinen luku, jonka olen nimennyt Esihistoriaksi: 2.1. Kristinuskon pitkät varjot; 2.2 Kansanperinteen keräys Florinuksesta Salmelaiseen; 2.3. Autonomian ja fiktiokirjallisuuden alku; 2.4 Kirjallisuus kansien välissä ja lehtien sivuilla (1845–1882); 2.5 Tohtori Ahlqvistin ja herra Kiven kummallinen tapaus; 2.6 Suomalainen asiaproosa almanakasta kansalliseen historiankirjoitukseen; 2.7 Suuriruhtinaskunnan sisäinen Ruotsi-Suomi-maaottelu; 2.8.  Siirtymävaihe 1873–1884; 2.9 Tulevaisuuteen katsova yhteenveto: Kalevalan ja Seitsemän veljeksen hypertekstit; 2.10 Menneeseen katsova yhteenveto: suomenkielisen romaanin ja novellin alkuvaiheet. Jos tämä on sekavaa, niin kehotan Sipilää palaamaan aivan esihistorian alkuun ja tutustumaan ihan omin avuin Agricolan ABC-kiriaan. Pelottaa ajatella mitä kaikkea jää keskivertofiktiostakin huomaamatta ja ymmärtämättä ihmiseltä, jonka kyky rakenteiden hahmottamiseen on samanlainen kuin Sipilällä. 

(jatkuu)

57. Sipilän Suomi eli J. Sipilä the dumber (osa 1)

Juhani Sipilä (pätevyys: google scholarin mukaan 10 kertaa siteerattu suomenkielinen väitöskirja Antti Tuurin Pohjanmaa-sarjasta vuodelta 2002) mittelee nokkeluuttaan proosahistoriani kanssa uusimpaan Parnassoon (6/2016, 60–61) kirjoittamassaan arvostelussa, jonka otsikko (Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä) kielii genren tunnistusvirheestä (kirjallisuushistoria ei ole sen enempää esseekirjoittamista kuin alaviitteillä varustettua kirjallisuudentutkimusta vaikka siinä on piirteitä molemmista). Teokseni genren lisäksi Sipilän ymmärrys- ja hahmotuskykyä tuntuvat koettelevan myös teokseni nimi, sisällysluettelo, lieveteksti, rakenne ja lähtökohdat. Jo tutuksi tulleeseen tapaan Sipilän ymmärrysvajetta säestävät uskonvarmat lauseet ja epämääräiset vihjailut, joita ei perustella.   

Tästä kaikesta minulle syntyy vaikutelma, että tällä kertaa kriitikkoni on vain yksinkertaisesti formaalisti tyhmä ja sillehän ei ihminen itse mitään voi (eikä välttämättä edes osaa hallitsevaa ominaisuuttaan itse tunnistaa tyhmä kun on). Sipilän kristillistä sensibiliteettiä kunnioittaen lähdenkin siitä, ettei arvostelijan tyhmyys ole synti, mutta valehtelu, ylpeys ja henkinen laiskuus ovat. Kommentoin Sipilän arvostelua sitaatti tai kaksi kerrallaan kunnes annan armon käydä oikeudesta. 

Aloitan lähtökohdista, joista Sipilä on löytävinään ristiriidan tähän malliin: ”Teoksen lähtökohta on siis kunnianhimoinen: tehdä laajamittainen katsaus suomenkieliseen proosahistoriaan ja kuvata kirjallisuutemme kehityskulkuja Agricolan ajoista 2010-luvulle. Kirjailija perustelee tavoitettaan sillä, ettei suomenkielisen proosakirjallisuuden historiaa ole aiemmin kirjoitettu ja että proosa on kirjallisuuden lajeista siinä mielessä merkittävin, että sen kautta on ’ahkerasti vaikutettu alamaisiin ja kansalaisiin’. Sitä on myös sensuroitu muita enemmän ja sille asetettu suurempia ja pakottavampia intressejä kuin muille lajeille. Lähtökohta on myös ristiriitainen. Avausluvussa ja jälkisanoissa puhutaan kirjallisuushistoriasta mutta takakannen nurjalla puolella se tavallaan kiistetään: ’Teos ei rakenna kaanonia tai vastakaanonia.’ "

Kommentti 1. Sipilä ei nähtävästi näe kirjallisuushistorian kirjoittamiselle muuta tarkoitusta tai päämäärää kuin kaanonin (tai vastakaanonin) rakentamisen. Tällainen näkemys on hyvin vanhakantainen ja muistuttaa historiantutkimuksen kauan sitten hylkäämää suurmieshistoriaa. Käsittelen proosahistoriassani niin klassikkoja (kuten Seitsemän veljestä ja Alastalon salissa) kuin tuntemattomampia teoksia hyvin monessa proosakirjallisuuden alalajissa asettamatta sen enempää näitä lajeja kuin teoksia keskinäiseen paremmuusjärjestykseen.  Ymmärtääkseen tämän Sipilän olisi pitänyt joko lukea teokseni tai luopua kirjallisuushistoriaa koskevasta naiiveista odotuksistaan ja vaatimuksistaan tai kyetä kumpaankin.

Kommentti 2.  Kaanonien rakentelun sijasta Raukoilla rajoilla pyrkii näyttämään ja näyttää suomenkielisen proosakirjallisuuden sisäisen monimuotoisuuden (diversiteetin) huomattavasti edeltäviä kirjallisuushistorioita laajemmin ja tarkemmin.  Tämä johtuu siitä, että osaan löytää ja lukea myös sellaisia vaikeita teoksia, jotka eivät maku- ja teoriarajoitteisten edeltäjieni lukutaidolla avautuneet ja jäivät siksi syrjään heidän näköispatsaiden pystytystalkoistaan. Olettihan jopa Jyrki Nummi arvostelussaan, että osaan lukea kieleltään rikkaita ja kompositioltaan oikukkaita teoksia eli juuri sellaisia, joita ei ole ”kaanoniin” tavattu sisällyttää.           

Kommentti 3. Teoksessani ei ole jälkisanoja vaan sisällysluettelo, kuusi lukua, kiitokset ja kirjallisuusluettelo. Jälkisanat siis sijaitsevat Sipilän mielessä ja vain siellä. Tämä ehkä selittää Sipilän arvostelun affekteista infektoituneita osuuksia.

Katumusharjoitussuositus nro 1. Lue Harold Bloomin kiistelty The Western Canon (1994) ja perehdy sen ympärillä käytyyn keskusteluun kaanonin suhteesta sukupuoleen, luokkaan, seksuaalisuuteen ja etnisyyteen. Vinkki nro 1: älä rajoita lukemistasi takakansitekstiin. Vinkki nro 2 : älä päättele Canonin tarkoittavan tykkiä.     

(jatkuu)

56. Tutkimuksen murros (osa 3)

(jatkoa eiliseen postaukseen)

Yleensä Sipilän tapaisiin postmodernismin määrittelymokiin liittyy myös modernismin vakava väärinymmärtäminen. Jo siteeratusta Sipilän artikkelista (sivuilta 232–233) sellainen löytyy vaivatta: ”Yhdenpäivänromaanin synty ja kehitys liittyy modernismiin, miten se sitten määritelläänkin. James Joycen Odysseus (1922) ja Virginia Woolfin Mrs. Dalloway (1925) ovat sen tunnetuimmat varhaiset edustajat. Suomalaisessa kirjallisuudessa ehti ilmestyä kaksikin yhdenpäivänromaania ennen Joycen ja Woolfin teoksia: Maria Jotunin Arkielämää (1909) ja Joel Lehtosen Putkinotko (1920). Molemmat luetaan syystä suomalaisen modernismin varhaisiin klassikoihin.” Tätä kategoriavirhettä voisi kutsua vaikka Sipilän syllogismiksi: koska on olemassa modernistisia yhdenpäivänromaaneja, yhdenpäivänromaanit ovat modernistisia.

Ja aivan kuin tässä ei olisi kylliksi, myös Anhavan ajattelu jatkaa vaikutustaan ainakin Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden lehtorien kirjoituksissa. Johdannossaan vuonna 2013 julkaistuun Jyrki Nummen juhlakirjaan (KIVIAHOLINNA. Suomalainen romaani) teoksen toimittajat Vesa Haapala ja Juhani Sipilä käsittelevät romaania vain suomalaisten kriitikoiden ja kirjailijoiden määritelmäyritysten perusteella (mikä on jo sinänsä melkoinen oppimattomuuden ja kansallisen itseriittoisuuden osoitus) ja päätyvät tällaisiin kiteytyksiin, joiden ytimessä on sysisuomalainen käsitys romaanista maailman kuvana: ”Tuurin ja Anhavan ajatuksia mukaillen voi sanoa, että romaani esittää väitteen todellisuudesta tai näkemyksen elämän kulusta ja periaatteista. (…) Olennaista on, että ihmiselämän kuvaus tuo aina mukanaan jonkinlainen ihmiskuvan. Esittipä teos ihmiskuvansa suoraan tai viitteellisesti, suostuttelee se lukijaa tiettyyn näkökulmaan, havainnoimaan jotakin tärkeää elämästä.  (...) Ihmiskuva, olipa se naturalistinen tai uskonnollinen, on keskeinen osa romaanin väitteenä olemista.” (emt., 9-10) 

Kannattaa huomata, että Haapala ja Sipilä kirjoittavat väitteestä eivät väitteistä (mahdollisia maailmankuvia on sentään enemmän kuin yksi; niitä on peräti kaksi, uskonnollinen tai naturalistinen). Ensiavuksi suosittelen yleisen kirjallisuustieteen perusopintojen lisäksi kunnollisia romaanihistorioita (erityisesti Steven Mooren ja Franco Morettin) ja kysymyslauseina etenevien romaanien lukemista – sellaisten kuin Juhana Vähäsen Kakadu (2007), Gilbert Sorrentinon Gold Fools (2001) tai Padgett Powellin The Interrogative Mood (2009).   

Haapalan ja Sipilän maailmankuvameemiä lukiessa tulee helposti tunne, ettei mikään ole muuttunut 30 vuodessa. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa, sillä 2000-luvulla yhä useammat proosakirjailijat, täysin riippumatta siitä millaista proosaa he kirjoittavat (proseduraalista, ergodista, postmodernistista, modernistista, ”valtavirtaa” tai spekulatiivista fiktiota etc.), tuntevat käyttämänsä keinot ja perinteet verrattomasti paremmin kuin menneeseen kirjallisuusmaailmaan takertuneet tusinatutkijat. Palaan tämän kirjallisuushistoriallisesti katsottuna uudehkon tilanteen seurauksiin myöhemmin, mutta nyt annan tämän postauksen viimeisen myötäsukaisen sanan kirjailija Hannu Raittilalle. Sitaatti on peräisin hänen kirjastaan Ulkona ja bongasin sen Antti Arnkilin uunituoreesta esseekokoelmasta Raittilan linja: "Koko meikäläinen modernismi tuntuu vähän samalta kuin suomalaisen kevyen musiikin kenttään ilmestyisi nyt 2000-luvulla joku anhava ja alkaisi valistaa, että muualla maailmassa on alettu kasvattaa pitkää tukkaa ja soittaa rautalankamusiikkia."

(jatkuu, mutta ei välttämättä huomenna)

55. Tutkimuksen murros (osa 2)

(jatkoa eiliseen postaukseen)

Tämä saattaa olla liikaa toivottu, sillä ”virallisista” professoritason historioista ja historiallisista katsauksista on poimittavissa vain tämänkaltaisia suomalaisen postmodernismin haltuunottoyrityksiä:   

”Krohnin kertomukset ovat lisäksi siinä suhteessa melkeinpä kuin postmodernismin oppikirjoista, että ne väistävät kaikenlaista tulkintaa.” (Maria-Liisa Nevala: ”Modernista postmoderniin? Mitä suomalaiselle proosalle tapahtui 1980-luvulla?” Teoksessa Vaihtuva muoto. Tutkielmia suomalaisen romaanin historiasta. Toimittaneet Risto Turunen, Liisa Saariluoma ja Dietrich Assman. SKS, 1992, 168)

”Edeltäjistään Liksomin jutut eroavat kuitenkin siinä, että ne postmodernin koodin mukaisesti välttävät maailman selittämistä ja tulkitsemista.” (sama, 173)

”Tämä johtaa siihen, että teoksesta puuttuvat kaikki perinteiset rakenteet, sekä realismille luonteenomaiset sisältörakenteet (juoni ja tarina) että modernismille luonteenomaiset yksilösubjektin tietoisuutta ja sen liikettä esittävät monologiset rakenteet (…) Rakenne, jos rakenteesta ylipäänsä voidaan puhua, koostuu rinnakkaisista elementeistä. Elementit voivat olla peräisin miltä reaalilta tai tekstuaaliselta tasolta hyvänsä, kirjallisuuden eri tendensseistä (realismi, modernismi, romantiikka, populaarikirjallisuus, fantasiakirjallisuus), eri diskurssimuodoista (etenkin eri filosofiat), folkloresta (myytit, sadut, tarinat jne.). Näin teoksesta rakentuu itsestään intertekstuaalinen avaruus, jossa kaikki totunnaiset diakroniset ja synkroniset suhteet menettävät merkityksensä (…) Mitään yhtenäistävää periaatetta ei teoksessa saa olla. Postmodernista teoksesta puuttuu teema käsitteen perinteisessä mielessä, ja teema voidaan ymmärtää vain mielikuvien sarjaksi, jonka teos käynnistää lukijan mielessä.” (Pertti Karkama: Kirjallisuus ja nykyaika. Suomalaisen sanataiteen teemoja ja tendenssejä. SKS,  1994, 316–317) 

”Postmodernismi ei ole selvärajainen käsite, sillä jo modernismin teoksissa on samoja piirteitä kuin siinä. Tyypillisenä sille on pidetty tarinan paisuttelua, sommittelun oikullisuutta ja eheyden puutetta. Keinotekoisuuden vaikutelma syntyy kielen ja fiktion keinojen kokeilusta ja rakenteilla leikkimisestä. Italialaisen Italo Calvinon (1923–1985) Jos talviyönä matkamies (1979) on tyyppiesimerkki itsensä tiedostavasta fiktiosta, joka sekoittaa lukijan, kertojan ja kirjailijan asemat fiktiossa. Jouko Turkan (Pirkkala, 1942-) palkitut esikoisnovellit eivät olleet oikeastaan lainkaan ’valmiita’ novelleja vaan luonnoksia, joista olisi voinut laatia kertomuksia. Kokoelman nimi olikin Aiheita (1982).”  (Leena Kirstinä: Kirjallisuutemme lyhyt historia. Tammi,  2000, 205)   

Nevala, Karkama ja Kirstinä eivät ole suinkaan ainoita kotimaisen kirjallisuuden tutkijoita, jotka ovat paljastaneet hämmentävän tulkinnallisen ja analyyttisen avuttomuutensa suhteessa postmodernismiin ja postmodernistisiksi oletettuihin teoksiin, ja tietysti juuri silloin kuin asiantunteva postmodernismikeskustelu olisi kannattanut ja pitänyt käydä.  

Paljon ei tilanne näytä parantuneen uudella vuosituhannellakaan, sillä näin kirjoitti Juhani Sipilä vielä vuonna 2005 Hannu Raittilan esikoisromaanista kaiketi tieteelliseksi tarkoitetussa artikkelissaan (lajimääritys epävarma): ”Romaania ylipäätään luonnehtii vankka tietoisuus modernismin muodoista ja konventioista. Se kääntää niitä kuitenkin uuteen suuntaan: esimerkiksi sisäisen monologin sijasta käytetään dialogia, ajatuksen sijasta kuvataan puhetta. Raittilan kohdalla voidaankin puhua postmodernismista, modernismin konventioilla leikittelystä ja niiden kommentoinnista. Romaanissa viitataan milloin suoraan, milloin epäsuoraan muutamiin suomalaisiin modernisteihin ja esimerkiksi Hyryn tuotantoa suorastaan analysoidaan (…)” (Juhani Sipilä: ”Vedenpaisumus ja Baabelin kieltensekoitus samana päivänä. Hannu Raittilan yhdenpäivänromaani Ei minulta mitään puutu.” Teoksessa Lajit yli rajojen. Suomalaisen kirjallisuuden lajeja. Toimittaneet Pirjo Lyytikäinen, Jyrki Nummi ja Päivi Koivisto. SKS, 2005, 212)

(jatkuu, mutta ei välttämättä huomenna)

54. Tutkimuksen murros (osa 1)

Juhani Niemen Proosan murros -monografian käsittely on proosahistoriani tylyin kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen kommentaari (Raukoilla rajoilla käsittelee kirjallisuudentutkimusta myönteiseen, kielteiseen tai neutraaliin sävyyn yhteensä vain muutaman kymmenen sivun verran eli sen osuus on 600-sivuisessa teoksessani vain noin 5-6 prosentin luokkaa). Taannoisessa tutkijaseminaarissa olin Jyrki Nummen kanssa samaa mieltä Niemen tutkimuksen kaikinpuolisesta surkeudesta. Jos olisin kuitenkin armeliaasti unohtaen jättänyt Proosan murroksen käsittelemättä, olisin todennäköisesti saanut kuulla väitteitä siitä, että en tunne alan ”perustutkimusta”.   

Niemen tutkimus ilmestyi vuonna 1995 ja sen olisi suonut jäävän ansaitun vähälle huomiolle, mutta vielä mitä. Teoksen väitteitä on 2000-luvulla siteerattu hyväksyvään sävyyn useasti. Tässä vain yksi häkellyttävä esimerkki 2000-luvulta: ”Suomalaisesta proosasta voi tavata postmodernismille ominaisia tekstuaalisuuden piirteitä suhteellisen laajasti jo 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alussa, Niemi kirjoittaa. (Niemi 1995, 154-155).Yksi edustavimmista postmodernistista proosaa ennakoivista teoksista on tältä osin Jorma Korpelan (1910-1963) 1952 ilmestynyt romaani Tohtori Finckelman. Teos on kohosteisen metafiktiivinen erilaisine mise en abyme  -rakenteineen, jotka heijastavat juonen ratkeamattomia osia. Lisäksi romaanin henkilöhahmojen minuus on koostettu avoimen intertekstuaalisesti. Finckelman lähestyy postmodernistisen kerronnan esiin nostamia kysymyksiä fiktion ja todellisuuden ja fiktion ja identiteetin suhteesta korostamalla toistuvasti omaa sepitteellisyyttään.” (Vesa Haapala: ”Kokeellinen kirjallisuus ja kirjallinen vastarinta Suomessa – kiintopisteenä 1960-luku”, teoksessa Kirjallisuuden avantgarde ja kokeellisuus, toimittaneet Sakari Katajamäki ja Harri Veivo, Gaudeamus, 2007, 282)   

Jos postmodernismin keskeiseksi määreeksi asettaa venytetysti tulkitun metafiktiivisyyden ja vain sen kuten näköjään tapana on, niin nyanssit katoavat. Pätevän postmodernismin tutkijan tulisi osata tehdä eroja siinä, kuinka monella eri tavalla ja kuinka moniin eri tarkoituksiin metafiktiivisyyttä voidaan kompositioltaan ja lajityypiltään erilaisissa teoksissa käyttää, kuinka olennainen tai hallitseva piirre metafiktiivisyys on, mihin muihin kirjallisiin keinoihin se on yhteydessä tarkastelun kohteena olevassa teoksessa, onko teoksessa käytössä yksi vai useampia metafiktiivisiä keinoja ja käytetäänkö niitä samoihin vai erilaisiin päämääriin, ovatko nämä päämäärät keskenään ristiriitaisia ja kuinka eritasoista kompleksisuutta metafiktiivisyydellä saadaan lopulta aikaan puhumattakaan siitä, että tutkija ymmärtäisi metafiktiivisyyden olevan vain yksi osa postmodernismin erittäin laajaa keinovalikoimaa. Ontologista huojuntaa ja epävarmuutta saa aikaan myös tapahtumia ja henkilöitä rakentelemalla ja peruuttamalla, muuttamalla narratologisia hierarkioita heterarkioiksi, jännittämällä aporia kielen kirjaimellisen ja kuvainnollisen merkityksen ja käytön välille, asettamalla rinnakkain toisensa poissulkevia diskursseja ja pelaamalla niin kirjailijafunktiolla kuin kielen materiaalisuudella ja tekstin asettumisella (painettuun) tilaan. Kaiken tämän selvittäminen olisi suomenkielisen proosan osalta yhä vielä helpohkosti tehtävissä muutamalla kunnollisella väitöskirjatason tutkimuksella, joita olisi sitten ilo soveltaa proosakirjallisuuden myöhemmissä osittaishistorioissa.  

(jatkuu)   

53. Suomalainen modernismi: mitä se on? (5.osa)

Tahattoman huvittavasti ja perinteiseen tapaan Niemi pitää Haavikkoa, Hyryä, Merta ja Vartiota varsinaisina modernisteina. Jos näin todella on, niin on huomattava, että Niemen systeemissä Haavikko edustaa yhdellä novellikokoelmallaan kaiken modernismin synteesiä, Hyry mielikuvituksen estetiikkaa, Meri historian kriisiä ja Vartio siirtymää kansankuvauksesta ihmiskuvaukseen (joka kai toteutui ensimmäisen kerran jo Seitsemässä veljeksessä). Näin Niemen varsinaiset modernistit eivät ole modernisteja Niemen annostelemilla kriteereillä, koska hänen huuhaamittapuillaan ei ole selitysvoimaa modernismin kannalta (eikä juuri minkään muunkaan kirjallisen suuntauksen, ilmiön, poetiikan tai muutosprosessin). Jos siis uskoisi Niemen teosluokitteluun, mutta korjaisi sitä vastaamaan edes yhdeltä osaltaan tiettyä, hyvin tunnettua osaa modernismin poetiikasta eli itsestään tietoista fiktiota, niin varsinaisia modernisteja olisivatkin modernismin toiseen, mutta kanonisoimattomaksi jääneeseen aaltoon lukemamme Sinikka Kallio-Visapää, Jorma Korpela, Tyyne Saastamoinen ja Pentti Holappa, mikä jo sinänsä merkitsisi uuden jääpalan aiheuttamaa myrskyä suomenkielisen modernismin designlasissa.  

Niemen käsittämätön avuttomuus tutkimuskohteensa rajaamisessa ja analysoinnissa on merkki vielä suuremmasta avuttomuudesta kotimaisen kirjallisuudentutkimuksen ja proosamodernismin (tai yleensä modernismin) suhteissa. Proosamodernismia ei ole juuri tutkittu kuin yksittäisten kirjailijoiden kohdalla (jos heidänkään), vaikutusvaltaisten aikalaistodistajien ja modernismin kätilöiden lausunnot, tulkinnat, mielipiteet ja väitteet modernismista on hyväksytty jotakuinkin sellaisenaan eikä kriittistä tutkimusta ole tehty sen enempää teksteistä kuin konteksteistakaan. On kaiketi ollut henkisesti helpompaa juhlia sitä, että suomalaisessa kirjallisuudessa on viimeinkin modernismia kuin katsoa tarkemmin lahjahevosen suuhun ja tehdä selitysvoimaisia vertailuja niin oletetun suomalaisen modernismin oletettujen edustajien välillä kuin suomalaisen ja eurooppalais-amerikkalaisen modernismin välillä. 

1950-luvun keskeisistä modernisteista oli 2010-luvun alussa elossa enää Veijo Meri, mutta tarjolla oli edelleen vain useamman tutkijasukupolven hautoma ja ruokkima myytti modernismista kunnollisen, perusteellisen, oivaltavan ja ennakkoluulottoman tutkimuksen sijasta. Suomenkielisen proosakirjallisuuden 1950-luvulta toki löytyy modernismia, mutta sen saa näkyviin vasta kun ja jos modernismipropagandan perusasetuksista ja -oletuksista viimein luovutaan. Näistä ehkä tyypillisin on ajatus siitä, että modernismeja on vain yksi, mikä Niemen ”tutkimuksessa” näkyy Nummen pienoisromaanin ja Haavikon novellikokoelman erikoiskohtelussa proosamodernismin prototyyppinä ja synteesinä. 

52. Suomalainen modernismi: mitä se on? (4.osa)

Johdannossa Niemi kirjoittaa tutkimuksensa tavoitteista: ”Tutkimuksen tarkoituksena on kuvata kirjallisen keskustelun dynamiikkaa, löytää teoreettisia välineitä muutoksen abstrahoimiseksi sekä analysoida proosatuotannon muuttumista temaattisin painotuksin ja tyyppiteoksia tarkastellen. Tiettyjen teemojen ja tendenssien (…) kautta jäsennellään kirjallisen muutoksen päälinjoja.” (Niemi 1995, 9) Näin helposti siis ilmaisun ja muodon muutokset kääntyvät taitamattomissa ja tietämättömissä käsissä teemoiksi, tendensseiksi ja tyyppiteoksiksi (eli litteän kirjallisuusmaailman 3T-mallinnukseksi), joita ilman provinsiaalista kirjallisuudentutkimusta ei kai voisi enää tehdä, jatkaa ja monistaa.  

Kun Niemen metodi seuraavalla sivulla vielä paljastuu ”auerbachlaiseksi” eli Auerbachin Mimesiksen jäljittelyksi, käy ilmeiseksi, että Niemen itselleen rakentama kupla on täydellisen ummehtunut ja ikkunaton eli mitä parhain tarkastelupaikka projektiivisille teemoille ja tendensseille. Melkein tarpeettomana, mutta silti ällistyttävänä lisäyksenä Niemi perustelee vielä miksi oletettua modernismia ei voi tarkastella teoreettisesta näkökulmasta: ”Teoskeskeinen tarkastelutapa on perusteltavissa modernismin estetiikasta käsin.1950-luvun kirjallisuus itsessään hylki ns. suuria teorioita.” (Niemi 1995, 9) Teorian sijasta Niemellä on tarjottavanaan vain jo mainitut kaksi perusmuutosta (moniselitteisyys ja juonen epäjatkuvuus eli yhteensä yksi anhavalainen avoin muoto) ja viisi hatusta vedettyä ulottuvuutta, joista neljällä ei ole mitään yhteyttä modernismiin, mikä lienee tarkoituksenmukaista Niemen taidot ja tutkijanlaatu huomioon ottaen.

Proosan murros sisältää katkeamattoman sarjan osoituksia Niemen avuttomuudesta modernismin tutkijana. Tässä niistä kenties paradigmaattisin ja suomalaisessa kirjallisuudentutkimuksessa tyypillisin kiteymä: ”Proosan muuttumista analysoitaessa keskeisiin tehtäviin kuuluu sanataiteen maailmankatsomuksellisten kysymysten tutkiminen ilmaisun kautta. Yleensä sotienjälkeisen proosan peruslähtökohdaksi sopii muodon ja maailmankuvan rinnakkaisuuden tarkastelu. Asetelmasta nousee tietyntyyppisiä kysymyksiä. Miten uusi tai vanha muoto säätelevät kirjailijan kuvaa todellisuudesta? Miten proosan fragmentaaristuminen ilmentää muutosta kohti subjektin kriisiä ja kaikkitietävän kertojan kyseenalaistamista?” (Niemi 1995, 13)

Pelkästään tässä sitaatissa ilmenee Niemen yksipuolinen painotus sisältöön ja sisällön teinifilosofinen pelkistäminen maailmankatsomukseen, muodon ja maailmankatsomuksen toisiinsa yhdistävä päähänpinttymä, intentioharha (kirjailijan kuva todellisuudesta), yksinkertainen käsitys muodosta ja muotojen perusvalikoimasta (niitähän on vain kaksi, vanha ja uusi), katkelmallisuuden yhdistäminen subjektin kriisin, joka ei tarkoita sitä mitä Niemi luulee sen tarkoittavan, narratologinen tietämättömyys (kaikkitietävän kertojan ja katkelmallisuuden vastakkainasettelu) ja realismiin (kuva todellisuudesta) nojaava lähtökohta, jotka yhdessä ja erikseen kielivät siitä, että Niemi ei osaa tutkia muotoa eikä muotojen muutoksia, ei tunne kansainvälistä modernismia eikä kykene lähestymään tutkimuskohdettaan teoreettisesti ja metodisesti järkevällä tai edes hyväksyttävällä tavalla. 

(jatkuu)

51. Suomalainen modernismi: mitä se on? (3.osa)

Tällä sietämättömällä tietämättömyydellä on juurensa ikimuistoisessa akateemisessa käytännössä, jossa kotimaisen kirjallisuuden tutkijoilta ei vakavasti edellytetä kunnollista kirjallisuusteoreettista ja -historiallista tietämystä 1900-luvun kirjallisuuden perusteellisesta tuntemuksesta puhumattakaan. Tietämättömyydelle ja kotikutoiselle kvasitutkimukselle rakentuva puuhastelukulttuuri on vähitellen muuttumassa, mutta sen vakavien seurauksien korjaamiseen kuluu vielä pitkä aika. Niemen lähtökohtien ja kriteerien johdonmukaisen soveltamisen koomisena seurauksena modernismia löytyisi jokseenkin kaikkialta ja kaikilta ajanjaksoilta, mikä kaiken lisäksi tekisi 1950-lukuun kohdistuvan etsinnän tarpeettomaksi ja perusteettomaksi. On kohtuutonta odottaa Niemen kykenevän itsereflektioon tutkimuksensa suhteen, koska tärkeintä siinä ovat päämäärät eivätkä keinot, säännöt, metodit ja teoriat tai muut propagandantekoa hankaloittavat vaatimukset.   

Jokseenkin yhtä häkellyttävää on, että kansainvälisestä vertailusta ei Niemen kirjassa ole tietoakaan. Johdantoluvussa Niemi viittaa tökerösti ja mitäänsanomattomasti brittiläisen kirjallisuuden tilanteeseen toisen maailmansodan jälkeen: ”Sotien jälkeisen ajan proosa on noussut tutkimuksen kohteeksi erityisesti anglosaksisessa kulttuuripiirissä. Vuoden 1945 jälkeinen kaunokirjallisuus on englantilaisittain nähty toisaalta dekadenssin ja kaventuneiden horisonttien aikana, toisaalta ylösnousun ja kasvun kautena. Välittömästi toisen maailmansodan päätyttyä nimenomaan romaanin on tulkittu joutuneen kriisiin. (Kts. Kemp 1993).” Luulisi jokaisen opiskelijankin tietävän, että kirjallisuuden, niin runouden kuin fiktion, asemasta, ideologiasta, kielestä, kriisistä ja monilukuisista poetiikoista käytiin intensiivistä keskustelua lähes kaikilla eurooppalaisilla kielialueilla heti sodan jälkeen. Kun katsoo, tai jos jo tietää, millaisia romaaneja 1940-luvun jälkipuolella julkaistiin vaikkapa vain saksalaisella, ranskalaisella tai angloamerikkalaisella kielialueella, niin tajuaa heti, että kliseinen kriisipuhe oli tyypillistä kliseistä kriisipuhetta vailla asiallista perustaa julkaistussa ja keskustelua herättäneessä kirjallisuudessa. 

Kaiken lisäksi Niemen referoima lähde on Times Literary Supplementissa julkaistu essee, jonka kirjoittaneella tusinatutkijalla (ja ilmeisesti kaikkien kaltaistensa sankarilla) ei ole mitään mielekästä sanottavaa modernismista vaan vain yhdentekeviä mielipiteitä sodanjälkeisestä brittiläisestä kirjallisuudesta. Kempin artikkeli on lisäksi ainoa Niemen englanninkielistä modernismia käsittelevä artikkeli Virginia Woolfin 1940-luvun lopulla suomeksi käännetyn esseen lisäksi eikä tietysti ole näiden kirjoittajien vika, että Niemi yrittää verrata ajanjaksoja eikä modernismeja (joita esimerkiksi Britanniassa oli vuoteen 1945 mennessä ehditty jo nähdä aika monessa kuosissa niin runoudessa kuin proosassakin). 

Saksalaisesta sodanjälkeisestä kirjallisuudesta Niemelle kelpaa lähteeksi jopa Kansojen kirjallisuus ja Karl August Horstin Das Spektrum der Modernen Romans vuodelta 1960; modernistisesta arkkitehtuurista, kuvataiteesta ja musiikista on Niemen kirjassa enemmän viitattuja lähteitä kuin kirjallisuuden modernismista, jota edustaa vain Randall Stevensonin Modernist Fiction. An Introduction vuodelta 1960. Niemen omaa ja sangen syvää kansainvälisyyttä kuvastanee, ellei peräti heijasta, parhaiten Suomi-DDR-kirjallisuuskollokviossa Tampereella vuonna 1989 pidetty alustus suomalaisista sotaromaaneista. Lähdeluettelon Barthesit ja Kristevat ovatkin Niemen tutkimuksessa väärässä seurassa ja väärissä käsissä, koska Niemeltä puuttuu tarvittava tietopohja niiden käyttämiseen muuten kuin itseään häpäisevällä tavalla.  

(jatkuu)

50. Suomalainen modernismi: mitä se on? (2.osa)

Teoksen johdantoluvuissa Niemi keskittyy ensisijaisesti modernin kokemukseen ja kulttuuripoliittisiin rintamiin ikään kuin niillä (ja vain niillä) olisi suurta selitysvoimaa suhteessa siihen ilmiöön, jota hän yhtenä harvoista suomalaistutkijoista yritti kartoittaa. Oudoimmillaan Niemen historiantuntemus näyttäytyy Proosan murroksen ensimmäisessä luvussa, joka sivuuttaa täysin Volter Kilven Saaristosarjan ja toteaa: ”Suomenkielisessä kirjallisuudessa modernin proosan läpimurron ensimmäisiä tietoisia ilmauksia on erotettavissa Klaus Holman taiteellisesti varsin vaatimattomassa tuotannossa.” (Niemi 1995, 9) 

Saman kappaleen alussa moderni ja modernismi ovat menneet jo lopullisesti ja surullisesti sekaisin: ”Kirjallisuuden modernisoituminen on pitkä prosessi. Modernismin merkkejä voidaan etsiä jo 1800-luvun puolelta, esimerkiksi Aleksis Kiven ja Juhani Ahon tuotannosta.” (Niemi 1995, 8) Mistä tahansa voidaan tietysti etsiä mitä tahansa, mutta löytäminen on eri asia siinä missä etsinnän mielekkyyskin.

Niemi paljastaa oman näkemyksensä ja lähtökohtiensa perustavaa laatua olevan alkeellisuuden heti kirjansa ensimmäisellä sivulla: ”Kirjallisuuden sanoman monimutkaistuminen oli suorassa suhteessa teosten ilmaisun ja muodon muuttumiseen: modernissa sanataiteessa ei enää luotettu sanonnan retoriseen yksiymmärteisyyteen tai juonen jatkuvuuteen.” (Niemi 1995,7) On käsittämätöntä, että vielä vuonna 1995 suomalainen kirjallisuuden professori voi vakavissaan esittää moni- tai kaksitulkintaisuuden ja juonen epäjatkuvuuden olevan modernismin tunnuspiirteitä (saati sen keskeisiä määreitä) – tuollaisilla eväillä kun modernismi ei kelpaisi edes selitys- ja erotteluvoimaltaan vähäiseksi perioditermiksi. 

(jatkuu)

49. Suomalainen modernismi: mitä se on? (1.osa)

Suomalaista ja etenkin suomenkielistä modernismia on tutkittu epäsystemaattisesti, määrällisesti vähän ja kansainvälisiä vertailuja tekemättä ja aivan erityisesti tämä koskee suomenkielistä proosaa. Yksittäisiä kirjailijoita on luonnehdittu modernisteiksi milloin mistäkin syystä, useimmiten jonkin huonosti ymmärretyn teoksen yksittäisen ominaisuuden perusteella, mutta tuloksena ei ole ollut sen enempää teoreettista ja historiallista kokonaiskäsitystä suomalaisesta modernismista kuin pätevien yksittäisten tulkintojen ja teosanalyysien sarjaa. Väljä yksimielisyys vallitsee siitä, että viimeistään 1950-luvun kirjallisuudesta pitää proosamodernismiakin jo löytyä ja sitä edeltävältä ajalta ainakin Volter Kilven myöhäistuotannosta. Sitä edeltäviä teoksia on joskus mainittu, mutta useimmiten taaksepäin eteneminen on edellyttänyt modernin tai modernisaation ja modernismin sekoittamista toisiinsa ja lisäksi jälkimmäisen termin jättämistä määrittelemättä.  

Harvoja aihetta kokonaisen kirjan verran käsitelleitä tutkijoita on Juhani Niemi, jonka Proosan murros ilmestyi SKS:n kustantamana vuonna 1995. Vajaa parisataasivuinen teos on alaotsikoltaan Kertovan kirjallisuuden modernisoituminen Suomessa 1940-luvulta 1960-luvulle, mikä jo viittaa siihen, että modernisoitumista löytyy enemmän kuin modernismia. Tämä on luettavissa myös niistä kirjoista, joita Niemi lukee tutkimuksessaan: Maisema (Nummi); Moreeni (Viita); Lapsuuteni (Pekkanen); Tuntematon sotilas (Linna); Manillaköysi (Meri); Havukka-ahon ajattelija (Huovinen); Johannes vain (Joenpelto); Rikas ja köyhä (Rintala); Se on sitten kevät (Vartio); Muumi-kirjat (Jansson); Lumottu tie (Parland); Kävelymusiikkia pienille virtahevoille (Manner); Maantieltä hän lähti (Hyry); Kolme vuorokautta (Kallio-Visapää); Tohtori Finckelman (Korpela); Vanha portti (Saastamoinen); Tinaa (Holappa); Varo, autuas (Kihlman); Vene lähdössä (Mannerkorpi); Se tavallinen tarina (Salama); Peiliin piirretty nainen (Meri); ja Lasi Claudius Civiliksen salaliittolaisten pöydällä (Haavikko). Näistä Niemi luonnehtii Maisemaa metodin esitykseksi ja Haavikon novellikokoelmaa modernismin synteesiksi. Muut edellä mainitut teokset kuvittavat neljän ryhmissä Niemen kehittelemää viittä dimensiota tai temaattista tendenssiä: historian kriisiä, siirtymää kansankuvauksesta ihmiskuvaukseen, mielikuvituksen estetiikkaa, itsestään tietoista fiktiota ja puhekielen murrosta. 

Jo nämä viisi ulottuvuutta teoksen kahden johdantoluvun ohella kertovat sen, että Niemen tutkimuksessa on enemmän kyse sodanjälkeisen kulttuurisen murroksen ilmenemisestä proosakirjallisuudessa kuin modernismista, jota teos väittää tutkivansa. Historiallinen kriisi, ihmiskuvaus, puhekielen murros ja mielikuvituksen estetiikka eivät millään lailla ole modernismia luonnehtivia ominaisuuksia. On lisäksi historiallisesti hullunkurista löytää modernismin kaltaiselle ilmiölle vain yksi alkupiste ja yksi synteettinen päätepiste, sillä tällainen ajattelu ja ajattelun puute ilmentävät vakavasti rajoittunutta ja yksitasoista historiakäsitystä, jossa modernismikin muodostaa selkeän monoliitin eli modernismeja on vain yksi. 

48. Näkökulmia bonsaimodernismiin

Raukoilla rajoilla tarjoaa lukijalleen vähintään 20 näkökulmaa modernismiin ja bonsaimodernismiin. Tässä niistä yksi:

Määriteltiinpä modernismi miten hyvänsä, määrittelyn selitysvoimaa ja analyyttista antia voi testata suurten kielialueiden modernismiklassikoilla, jotka ovat ilmestyneet ennen toista maailmansotaa. Niihin tunnetusti lukeutuvat Andre Giden Vääränrahantekijät (1926; suomennettu 1967), Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä (1913–1927; suomennettu 1968–2007), James Joycen Ulysses (1922; suomennettu 1964 ja 2012), Virginia Woolfin Aallot (1931; suomennettu 1979), Alfred Döblinin Berlin Alexanderplatz (1929; suomennettu 1979), Robert Musilin Mies vailla ominaisuuksia (1930–1943; suomennettu 1980–1987), William Faulknerin Ääni ja vimma (1929; suomennettu 1965), John Dos Passosin U.S.A. -trilogia (1930–1936; ei suomennettu), Franz Kafkan Linna (1926; suomennettu 1964) ja Gertrude Steinin The Making of Americans (1912/1925/1995; ei suomennettu). Tätä klassikkokymmenikköä voisi hyvin täydentää parillakymmenellä muulla klassikolla, mutta jo mainitut teokset riittävät havainnollistamaan niin modernismimääritysten selitysvoimalle asetettuja vaatimuksia kuin modernismin yksinkertaisia määritelmiä pakenevaa heterogeenisyyttä (joka ei juuri vähene, vaikka Gertrude Steinin massiivisin romaani siirrettäisiin perusmodernismin piiristä amerikkalaista avantgardea edustamaan.) 

Modernismikymmenikön yhteisiä piirteitä voi lähestyä myös perheyhtäläisyysidean (”emme ymmärrä, kutsumme sitä modernismiksi”) avulla ja sen soveltamista voi jatkaa kohti oletettua suomenkielistä modernismia ja kysyä, mikä tai mitkä suomalaiset romaanit muistuttavat vähintään yhtä näistä teoksista siten, että yhdistävänä ominaisuutena on jokin teoksen vahvoista modernistisiksi luonnehdituista ominaisuuksista. Jos haun suuntaa ensimmäisen tasavallan kirjallisuuteen, niin tuloksena on todennäköisesti vain Volter Kilven Alastalon salissa. Samalla tavoin 1940-luvun lopulta ja 1950-luvulta löytyy vähemmän suomenkielistä proosamodernismia kuin on tavattu olettaa. Oma hupinsa olisi lukea kansainvälisen modernismin tunnustettuja klassikoita suhteessa suomalaisen bonsaimodernismin määritelmiin, joissa jo pelkästään minimaaliset poikkeamat asiaproosan välittymiseen parhaiten soveltuvasta kommunikaatiomallista ja tästä tutkijalle aiheutuvat tulkintaongelmat, kuten Tuomas Anhavan kohtaama monitulkintaisuus ja Juhani Niemen (1995) havaitsema retorisesta yksiymmärteisyydestä luopuminen, riittävät modernistisen teoksen tunnusmerkeiksi. Vaihtoehtoista hupia tarjoaisi yritys etsiä Giden, Proustin, Woolfin, Joycen, Faulknerin, Musilin, Kafkan, Steinin, Döblinin ja Dos Passosin pääteoksista niitä toisiinsa yhdistävää maailmankuvaa.                

Käänteisesti modernismimääritelmien runsaus, niiden vähäinen heuristisuus ja ylitulkintojen vakiintuneisuus tekevät modernismista jos ei käyttökelvottoman niin vähintään riittämättömän perioditermin kirjallisuushistorian tarpeisiin. Jos modernismin, naturalismin ja symbolismin tapaiset sateenvarjokäsitteet hylätään, niiden tilalle täytyy valita tai kehitellä selitysvoimaisemmat historiaa jäsentävät jaksotukset – vai täytyykö?

47. Paavo Rintala ja dokumenttiromaani 2/2

Siinä vaiheessa, jota Rintalan romaanin on tarkoitus dokumentaarisesti kuvata, uskonnollinen ja muu sotapropaganda oli jo menettänyt tehonsa, sotilaat taistelivat keskinäisen solidaarisuutensa varassa ja miehityksen pelon antamin voimin selkä seinää vasten -tilanteessa (josta jo Sun Tsu on sanonut muutaman oivaltavan sanasen), Saksan sotilasapu lentokoneineen oli hidastanut neuvostoarmeijan läpimurtoa ja Stalinilla oli strategisista syistä suurempi kiire Berliiniin kuin Helsinkiin. Vuonna 1966 sivistynytkin suomalainen minä tiesi kaiken tämän. 

Kansainvälisessä vertailussa alan valioihin, Truman Capoten romaaniin Kylmäverisesti ja Norman Mailerin reportaasiin Yön armeijat, Rintala elää omassa uskonnollisessa houremaailmassaan, jonka rinnalle Capote ja Mailer olisivat päässeet vain harkitsemalla ufosieppauksen mahdollisuutta. Sinänsä ja täysin tahattomasti Rintala käväisi melkein uuden romaanityypin kynnyksellä, sellaisen, jossa olisi rakennettu tietoisesti kontrasti ja jännite haastatteluihin perustuvan sotatapahtumien rekonstruoinnin ja ”puolueettoman” dokumentaristin tarjoamien yliluonnollisten selitysmallien välille. Lisäämällä Sotilaiden ääniin Risto ja Gerda Rytin astrologisia harrastuksia, Himmlerin arjalaismytologiaa, kristallipalloja, kädestäennustajia, unissasaarnaajia, henkien manausta, Tarot-kortteja ja ehkä muutaman Päämajan kellarissa rituaalimenoin uhratun karitsan, Rintala olisi tullut luoneeksi maagisen dokumentaarirealismin tai spekulatiivis-dokumentaarisen fiktion.     

Lyhyen 1960-luvun kirjailijoiden kiinnostus vajavaisesti ymmärrettyyn kollaasitekniikkaan, dokumenttiromaaniin, reportaaseihin ja päiväkirjanomaisiin matkamuistiinpanoihin kesti vain hetken eikä johtanut kovin pitkälle, monestakin syystä, mutta myös siksi, että noiden muotojen ja lajien ymmärtämistä sääteli vielä ikikulu realismi todellisuusefekteineen.  Sen taustalla vaikutti perinteinen suomalainen epäluulo fiktiota kohtaan, koska vieläkään ei kunnolla ymmärretty valheen ja sepitteen eroa. Niinpä kollaasi toi enemmän ”todellisuutta” romaaniin, dokumentit tai dokumentaarisuus kiinnittivät romaanin lujemmin todellisuuteen, reportaasit ja dokumenttiromaanit kertoivat mitä ”todella tapahtuu”, päiväkirjamuotoon puetut arkiset ajatukset matkalta tai muualta kertoivat jotain tärkeää minusta ja maailmasta, ainakin jos kyseinen minä oli jostain syystä tai aivan syyttä kuuluisa kirjailija, jonka löysille, lonkalta vedetyille mietteille oli jo muodostunut riittävän laaja tirkistelynhaluinen ja myötätiedostava seurailijaryhmä, joka sittemmin 1970-luvulla saikin luettavakseen Ihmisen ääni -sarjan.

46. Paavo Rintala ja dokumenttiromaani 1/2

1960-luvun loppupuolella Paavo Rintala (1930–1999) työsti Yleisradion keräämien haastatteluiden perusteella kolme dokumenttiromaania, jotka seuraavat kuin saumattomasti vuonna 1965 päätökseen tullutta kollaasiromaanien aaltoa. Rintalan dokumenttiromaaneista ensimmäinen ja onnistunein, Sotilaiden äänet (1966), yrittää rakentaa väljän kronologisesti etenevän tosikertomuksen Neuvostoliiton suurhyökkäyksestä Karjalan kannaksella kesäkuussa 1944. Haastateltavia oli kaikkiaan noin 300, jokainen heistä puhui täyteen vähintään yhden 20-minuutisen ääninauhan, mutta useat olivat äänessä 40 minuuttia ja jotkut jopa yli tunnin. Valikoinnin, karsinnan, yhdistelyn ja järjestelyn varaa on siis ollut runsaasti, kun tuloksena oli noin 350-sivuinen dokumenttiromaani, jossa Rintalan oman tekstin osuus rajoittuu lyhyisiin, yleensä vajaan sivun mittaisiin johdantoihin teokseen seitsemään eri osaan, näiden osien nimeämiseen sekä parin sivun jälkilauseeseen, jossa selostetaan teoksen kokoamisen periaatteita. Joidenkin jaksojen nimissä näkyy jo Rintalan teoksille tyypillinen uskonnollinen pukinsorkka, ”JR 49:n ensimmäisen pataljoonan passio” ja ”Kenttäpapin resitatiivi”, samoin se näkyy näiden osuuksien luonnehtimisessa kärsimysnäytelmäksi, mikä saa dokumentaarisen kertomuksen yllättäen ja hieman vaivaannuttavasti resonoimaan sodanaikaisen uskonnollisen propagandan hengessä vai pitäisikö sanoa nimessä ja veressä.

Dokumenttiromaanin lukijan pitäisi pystyä uskomaan sen kokoajan eli materiaalin valitsijan, jäsentäjän ja painottajan harkintaan, arvostelukykyyn ja ”objektiivisuuteen”, mutta tämän edellytyksen ja illuusion Rintala onnistuu ikimuistoisella tavalla romuttamaan lyhyessä johdannossaan romaaninsa epilogiin, joka käsittelee suurhyökkäyksen torjumista tai pysähtymistä viimeiselle, varustamattomalle puolustuslinjalle: ”Haluaisin vielä erityisesti mainita erään vastauksen kysymykseen. Sen ovat tätä tilannetta käsittelevät teokset jättäneet yleensä mainitsematta tai sitten kokonaan vaille huomiota. Eräs Vuosalmen taisteluissa kertova (…) ääninauha mainitsee puolustuksen kestämisen syyksi myös presidentinrouva Gerda Rytin Yleisradiossa aloittaman rukoustaistelun. Tällainen peruste saattaa vaikuttaa oudolta tilannetta pelkästään sotahistoriallisesti tarkastelemalla. Mielestäni syy ei ole mitenkään outo. Kyseisenkin pataljoonan miehet kuuluivat maalaisväestöön. Suomalainen minänkehitys oli jatkunut vuoteen 1944 saakka lähes häiriytymättömänä sodistakin huolimatta. Joka tapauksessa minän kehittymisen ympäristö oli aivan toisenlaatuinen, kuin mitä se on ollut sotien jälkeen, jolloin teollistuminen ja maalaisväestön kaupunkeihin siirtyminen on vasta todella alkanut. Pidän täysin mahdollisena, että silloista suomalaista minää saatettiin yrittää ja kannatti yrittää eheyttää rukoustaistelulla, sillä UKT-linjalla nousi viime kädessä esiin kysymys suomalaisen identiteetin säilyttämisestä.” (Rintala 1966, 337-338)

(jatkuu)

45. Kakadu

Juhana Vähäsen (s.1982) esikoisromaani Kakadu (2007) on Ron Sillimanin new sentence -opeilla terästettyä Beckettiä suvereenisti suomeksi toteutettuna. Romaani jakautuu 36 lukuun, joista jokainen muodostaa yhden pitkän virkkeen, jossa ilmaisut ja ilmaisun kohteet toistuvat ja muuttuvat ja jotka käyttävät kysymyslauseita johtamaan, hajauttamaan ja viemään lukijan huomiota moneen suuntaan liki samanaikaisesti. Kysymyslauseet myös kommentoivat tekstin, ajatusten, havaintojen ja tapahtumien kulkua, monet kysymyksistä on osoitettu nimettömälle sinälle ja vain riittävän pieni osa lauseista asettaa terminologiallaan itsensä kirjallisuustieteelliseen tai filosofiseen viitekehykseen. Kakadu on perheen lemmikkilintu, jonka kertoja näkee kuolleena ja läpinäkyvään muoviin käärittynä kuten vaimonsa ja tyttärensäkin joko peloissaan, kuvitelmissaan tai yhdellä Kakadun fiktiivisen maailman ketterästi muuttuvista todellisuustasoista.

Kakadun lukeminen ei ole vaikea vaan nautinnollinen kokemus. Riittävän ja uskottavan taustoituksen tarjoaa Vähäsen kirjoittama takakansiteksti: ”Lähtökohta oli kuulemani kuunnelmanpätkä, monologi, jossa ranskalaismies oli joutunut jonkin maan tiedustelupalvelun vainoamaksi, luullakseni Yhdysvaltojen. Siitä vaikuttuneena kirjoitin tekstin, josta tuli ensimmäinen luku. Myöhemmin kirjoitin niin kuin yleensä kirjoitan; luen samaan aikaan mitä tahansa sattumanvaraista ja etenen nopeasti, pyrkien saavuttamaan jonkin liikkeen ja muutoksen. Kakadu on sukua Ron Sillimanin Sunset Debris -teokselle, ainakin tavassaan käyttää kysymyslauseita ja palata toistuvasti samoihin aiheisiin ja sisältöihin.”  Näin toimien Vähänen on onnistunut yhdistämään sekä muuntelevan toiston että haarautuvien lauseiden luoman intensiteetin ja näiden intensiteettien välinen jännite on juuri se hienojakoinen aines, joka pitää Kakadun koossa ja käynnissä.

Romaania toista kertaa lukiessa toivoisi voivansa käyttää tavallisten tekstinkäsittelyohjelmien etsi-komentoa toistojen ja muunnelmien jäljittämiseen. Romaani kannattaisikin julkaista Poesian tapaan myös pdf-tiedostona, jotta sekä lukijoiden nautinnot että tutkijoiden velvollisuudet moninkertaistuisivat. Parhaassa mahdollisessa tutkimusmaailmassa olisi tietysti jo kuumeisesti tutkittu vähintään sitä, miten Vähäsen proosassa toisto rakentaa, ylläpitää, täydentää ja muokkaa henkilöiden, tapahtumien ja tilojen identiteettiä ja keskinäisiä suhteita. Kakadu, enemmän kuin Vähäsen toinen romaani Nilkka, on juuri niitä harvoja proosateoksia, joihin perehtymällä vanhakin tutkija voisi oppia uusia temppuja. 

44. Odotus

Erkki Wessmanin (1931–2011) esikoisromaani Odotus ilmestyi vuonna 1965 ja keräsi valistuneimmissa kritiikeissä rinnastuksia Alain Robbe-Grillet’n juuri suomennettuun romaaniin Labyrintissa, mutta kuten tavallista rinnastukset osoittautuvat katteettomaksi varsinkin siksi, että kummallekin romaanille keskeiset toistorakenteet ovat keskenään olennaisesti erilaisia ja saavat aikaan erilaisia vaikutuksia. Tämä ei kuitenkaan vähennä Odotuksen ansioita epätavallisena suomenkielisenä romaanina. Siinä mustasukkainen ja mekaanisena toistuvan työn uuvuttama mies istuu myöhään illalla kotonaan odottamassa ulkona olevaa vaimoaan ja kuvittelee ja suunnittelee mitä tekee tämän palattua kotiin mahdollisen rakastajansa luota. Erilaiset skenaariot itsemurhasta, murhasta, raiskauksesta ja asunnon räjäyttämisestä jonkinlaiseen sovintoon tai eroon muodostavat suurimman osan romaanin sisällöstä muutaman päähenkilön ja hänen nykyisen avioliittonsa aikaisempia vaiheita valottavan muistikuvan ohella. Tapahtumaskenaariot kamppailevat miehen mielessä ja lukijalle tehdään säännöllisin väliajoin selväksi, että ne ovat hänen kuvitelmiaan, suunnitelmiaan tai unelmiaan, joten niiden todellisuusstatus fiktion mahdollisissa maailmoissa ei vaihtele kuin lyhyen aikaa kerrallaan (mutta vaihteleepa kuitenkin) eikä lopulta luo ongelmia ja ratkeamattomuuksia sen suhteen mitä fiktiossa todella tapahtuu (toisin kuin on laita Robbe-Grillet’n romaaneissa tai esimerkiksi Robert Cooverin klassikkonovellissa The Babysitter, jossa toisensa poissulkevia tapahtumaskenaarioita ei luonnollisteta kenenkään kuvitelmiksi tai muuten selitetä pois). 

Wessmanin romaani päättyy näennäisen onnellisesti mielikuvistaan havahtuneen päähenkilön näköhavaintoon kotiin palaavasta vaimosta ja sitä seuraavasta kahvinkeitosta, mutta päähenkilön helpotuksen tunteen auvoisuutta jäävät kyseenalaistamaan kaikki sitä edeltäneet skenaariot. Odotus on syyttä unohdettu romaani, koska sen yhdistelmä nopearytmistä kerrontaa (vajaa 200-sivuinen romaani on jaettu 79 numeroituun lukuun) ja toiston varaan kekseliäästi nojautuvaa skenaarioden rakentelua on suomalaisessa kirjallisuudessa hyvin harvinainen. Lisäksi se toteuttaa omat fiktiiviset premissinsä paremmin ja johdonmukaisemmin kuin monet 1960-luvun juhlituista ja kokeellisiksi väitetyistä romaaneista.  

Odotus herätti aikanaan jonkin verran odotuksia, mutta toisen ja tylysti arvostellun romaaninsa Teilinummi (1967) jälkeen Wessman ei ennen 2000-lukua enää romaaneja julkaissut. Teilinummi on kuitenkin suositeltavaa lukemista niille, jotka arvostavat campia. Romaani sisältää yliannoksen 1960-luvun eroottisen vapautumisen kliseitä mahdollisimman kömpelösti ja sitä hieman myöhempien viihderomaanien kielellä ilmaistuna, mutta toisaalta romaani on rakenteellisesti keskimääräistä kekseliäämpi. Siinä mm. harjoitellaan erään Erkki Wessmanin kirjoittamaa historiallista näytelmää, jonka naispäähenkilö tutkii omia tunteitaan, seksuaalisuuttaan ja ihmissuhteitaan. Tuloksena ei kuitenkaan ole Ranskalaisen luutnantin naista vaan vain jonkinmoinen Jörn Donnerin ja Hymy-lehden synteesi. Toisaalta varsinaisen campin saralla Veikko Ennalan 1960-luvun tusinaromaanit ja novellit ovat rahtusen riemastuttavampaa luettavaa.