99. Säälistä (Sipilän Suomi, osa 9)

(jatkoa postauksiin nro 57-61, 67, 82 ja 87)

”Eskelinen käy sääliä tuntematta tutkijoiden, erityisesti kotimaisen kirjallisuuden professoreiden, kimppuun ja ihmettelee, kuinka vähillä tiedoilla ja taidoilla he ovat suomalaista proosahistoriaa kirjoittaneet. Erityisen vimman kohteena ovat emeritusprofessorit Juhani Niemi, Pertti Karkama ja Leena Kirstinä, samoin jo edesmennyt Kai Laitinen ja vielä virassa (anteeksi: toimessa) oleva Pirjo Lyytikäinen.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016) 

Kommentti 39. Proosahistoriani käsittelee kirjallisuudentutkimusta hyvin vähän (arviolta 5-6 % tilasta), ja enimmäkseen vain siksi, ettei voitaisi väittää, etten kotimaisen kirjallisuuden tutkimusta tunne. Ymmärrettävistä syistä painotus on arvovaltaisten kotimaisen kirjallisuuden professoreiden (kuten Laitisen, Karkaman ja Kirstinän) kirjoittamissa kirjallisuushistorioissa ja heidän vajavaisissa modernismi- ja postmodernismitulkinnoissaan, joita Juhani Niemen modernismimonografiaa lukuun ottamatta enimmäkseen vain siteeraan (tavalla joka käy ilmi esimerkiksi tämän blogin postauksesta nro 55, johon sisältyy suppea valikoima professoreiden ihan omatekemiä postmodernismimääritelmiä, jotka tehokkaasti estivät ja saattavat yhä edelleen estää suomalaisen kirjallisuuden postmodernistisen keinovarannon tunnistamista ja tutkimista).         

Kommentti 40. En ymmärrä miksi läpiä päähänsä kirjoittavia kotimaisen kirjallisuuden professoreita tulisi sääliä eikä heidän ihan itse sohitun sokeutensa uhreja eli kirjailijoita, teoksia ja kirjallisia virtauksia.  

Kommentti 41. Varmaan Sipilääkin pitäisi sääliä - jos  ei muusta syystä niin siitä, että hänen julkaisuluettelonsa karttuu enimmäkseen senttauksista Parnassoon. Toisaalta: miksi sääliä kuukausipalkkaista Sipilää, kun yhtä Sipilää kohti on työttömänä kymmenen pätevämpää kirjallisuudentutkijaa?  Taannoisessa tutkijaseminaarissa tulin siihen tulokseen, että Sipilä on mahdollisesti rakentanut koko uransa säälittävyytensä varaan, koska kaikessa vaarattomuudessaan ja korkeassa käsikassarakertoimessaan se tarjonnee nostetta tutkijan uralla.

Kommentti 42. Mihin Sipilän listalta unohtui Jyrki Nummi? Ihmettelenhän proosahistoriassani muutamia hänenkin tulkintojaan.

”Eskelinen on hyvä kirjoittaja, minkä ansiosta teoksen jaksaa kyllä toisteisuudestaan huolimatta lukea, joskin viimeiset sata sivua alkavat olla jo koettelemus, koska mitä lähemmäksi nykyaikaa tekijä tulee, sitä hajanaisemmaksi hänen esityksenä menee.”

Kommentti 43. Esitykseni ei kirjani viimeisessä luvussa ole hajanaista tai muutu aiempaa hajanaisemmaksi, mutta käsiteltävän kirjallisuuden valikoima sen sijaan muuttuu aina vain moninaisemmaksi mitä lähemmäksi 2000-lukua tullaan. Ymmärrän, että Sipilän silmin katsottuna tämä runsaus kääntyy hajanaisuuden vaikutelmaksi. Perussyy Sipilän kokemiin koettelemuksiin on silti hänen kirjallisen makunsa rajoittuneisuudessa ja teoreettisen tietämyksensä puutteellisuuksissa (vai onko muka jotain näyttöä siitä, että hän tuntisi ergodista, proseduraalista, käsitteellistä ja epäluovaa tai edes postmodernistista kirjallisuutta ja spekulatiivista fiktiota - tai pystyisi hahmottamaan niiden yhteyksiä ja yhteensulautumisia) – ja viime kädessä myös siitä, että mennään hänen kanonisointihorisonttinsa tuolle puolen, jossa Raamattu-sitaattien bongailulla ei pitkälle pääse.    

Kommentti 44. Väite toisteisuudesta ei muutenkaan pidä paikkaansa. Proosahistoriani viimeiset sata sivua käsittelevät noin vuosia 1985–2012 ja siinä esiintyy harvinaisen vähän kirjan aikaisemmista luvuista tuttuja kirjailijoita ja suuntauksia (tilaa toistolle ei juuri ole senkään vuoksi, että viimeinen luku on edeltäviä lukuja lyhyempi). Sipilälle tämä on ilmeisesti ongelma, ehkä siksi, että hänen kirjallisuushistoriansa tuntuu, hieman fukuyamalaiseen tapaan, päättyvän Antti Tuuriin (ja Johannes Hakalan ilmestyskirjaan).            

(jatkuu)

98. Vuoden 1965 mania

FT Juri Joensuun vasta ilmestynyt Poesia-vihko Vuoden 1965 mania? Suomalaisen kirjallisuuden hullu vuosi kohdistaa huomionsa ”pitkän vuoden 1965” antiin suomalaiselle kokeelliselle kirjallisuudelle ja sitä kautta suomalaisen kirjallisuuden historialle. Vihko-sanan ei kannata antaa hämätä, sillä Joensuun noin 30-sivuisessa kirjoituksessa on enemmän asiaa ja heuristisen jatkotutkimuksen aiheita kuin keskimääräisessä monografiassa.  Nostan esille vain viisi ansiota.   

1. Lähtökohta on perusteltu ja lähestymistapa selkeä: ”Tarkemmin katsottuna huomaa, että kokeellinen toiminta julkaistun kirjallisuuden saralla ei suinkaan levittynyt tasaisesti vuosikymmenelle, vaan melkoisen suuri osa 1960-luvun kokeellisesta kirjallisuudesta ilmestyi lyhyen ajan sisällä vuosikymmenen puolivälissä. Tätä vuosikymmenen puolivälin lyhyttä, parin–kolmen vuoden aktiivista jaksoa voisi siis kutsua ”hulluksi vuodeksi 1965” lainaten historiankirjoituksessa viljeltyä metaforista ajatusta, jossa numeraalisessa ajankohdassa kiteytyy pidempi ajanjakso. Kutsun Brian McHalen (2007) vuosilukututkimuksen ja mielenterveysmetaforan innoittamana ilmiötä ”vuoden 1965 maniaksi” – tietoisena vastakohtana postmodernismiin liitetylle hermoromahduksen vertauskuvalle. Mania on lyhytkestoinen, epänormaalisti kiihtynyt vireystila.” Onkin varsin todennäköistä, että kokeellinen kirjallisuus ilmenee suomalaisen kirjallisuuden historiassa lyhytkestoisina purskahduksina, jotka ovat vaarassa hukkua myöhemmältä tutkimukselta.  

2. Joensuu tietää mitä etsii, ei pelkistä kokeellisuutta vain yhteen piirteeseen (esimerkiksi kollaasiin) eikä luo vaivaannuttavaa olettamaa avantgardesta: ”Kokeellisuuden käsitteellä viittaan siis tietoisesti valittuihin muodollisiin, materiaalisiin, teknisiin tai menetelmällisiin piirteisiin, jotka nostavat kirjallisuuden tekemisen ja/tai vastaanoton valokeilaan, osaksi taiteellista kokonaisuutta. Kirjallinen kokeellisuus yhdistyy usein tiettyihin tunnistettaviin muotoperiaatteisiin, jotka toistuvat ja uusiutuvat kirjoittamisen historiassa. tällaisia ovat esimerkiksi kollaasi ja muu lähdetekstien käyttö; tekstin materiaalisuuden ja visuaalisuuden tai kirjoituksen median korostaminen; luettelointi; minimalismi; aleatorisuus eli satunnaisuuden hyödyntäminen kirjoittamisessa; kirjoittamisen rajoitteet tai kaavat; epälineaariset tai muulla tavoin ergodiset eli käyttötavaltaan lukijalähtöiset tekstit; sekä intermediaalisuus eli kirjallisuuden sekoittaminen muihin medioihin tai taiteenlajeihin. 1900-luvun avantgarde-liikkeet (futurismi, dada, surrealismi, lettrismi, situationismi, punk) hyödynsivät ja uusintivat monia näistä edellä mainituista kirjoittamisen resursseista. Tästä huolimatta lähes kaikki niistä ovat huomattavasti historiallista avantgardea vanhempia, vuosisatojen ikäisiä periaatteita.”

3. Katteettomia rinnastuksia ei tehdä: ”Annualisaation ja aineiston välinen suhde vaatii kuitenkin tarkennuksen. Suomen kirjallisuuden vuosi 1965 tutkittavana ilmiönä poikkeaa huomattavasti suurten kielialueiden perioditutkimuksesta ja massiivisista aineistoista. Toisin kuin McHalen vuosi 1966, ”vuoden 1965 mania” on historiallisessa katsannossa enemmän poikkeus kuin laajemman liikehdinnän alkuhetki. 2000-luvun alun kokeelliseen liikehdintään sen yhtäläisyydet ovat selviä, mutta vaikutussuhteet melko kaukaisia ja tulkinnanvaraisia. Se ei myöskään ole arbitraarinen, koska vuosiluku on valikoitunut aineiston perusteella, eikä päinvastoin. Runouspainotteista aineistoa voi verrata myös myöhäismodernistiseen ja kokeelliseen proosaan, jossa myös aktiivinen vaihe ja kirjallinen muutos näyttäisivät sijoittuvan 1960-luvun puoliväliin.” Katteettomia rinnastuksia ei tehdä kirjailijoidenkaan välillä - jos Joensuu kirjoittaisi kuin tutkijat, joille Hyry on Robbe-Grillet tai Mannerkorpi Joyce, niin Eino Säisä olisi varmaankin Suomen Queneau tai Saporta. Vuoden 1965 manian sivulta 24 voi lukea miksi näin ei kuitenkaan ole.   

4. Tutkimuksen laajentamisen tavat ovat tiedossa: ”Ehkä Suomen 60-luvun ylivireää tilaa ja ajan odotushorisonttia olisi tarkoituksenmukaista kartoittaa annualisaatiota muistuttavalla kokonaisanalyysilla, jossa tarkat teosanalyysit liitettäisiin laajempaan kulttuuriseen ilmastoon ja mentaliteettiin. Tämä vaatisi arkistotyötä, kytkeytymistä ’1960-luvun internetiin': arvosteluihin, artikkeleihin, puheenvuoroihin, pienpainatteisiin, haastatteluihin, kirjeisiin ja muuhun aineistoon, joihin peilaamalla myös julkaistuja kirjallisia teoksia tulisi lukea. Intermediaalisuuden kontekstualisointi vaatisi myös koko taidekentän – elektronisen musiikin, kokeellisen elokuvan, osallistuvan taiteen, happeningien ja performanssien – tuomista mukaan aineistoon (…) Kokeellisen kirjallisuuden tutkimus voisi ylipäätään tuottaa uutta tietoa myös graafisen kulttuurin muutoksista. Tähän liittyvät oleellisesti Ylioppilaslehden, Teekkarin ja Klopan kaltaiset lehdet kirjallisuuden julkaisupaikkoina, joiden 60-luvun vuosikerroista löytyy hämmästyttävän paljon kokeellisia tekijöitä." Tässä oltaisiin taas kerran kirjallisuuden mediahistorian äärellä eli hyvästä syystä penkomassa kaikkea sitä kirjallisuutta, jota ei ole julkaistu kirjan kansien välissä.   

5. Joensuu ei ole säästellyt vaivojaan. Tämä käy ilmi jo käsiteltävien teosten kustantajien nimistä. Tunnettujen kustantamoiden lisäksi niiden joukossa on pienempiä ja tuntemattomampia kuten esimerkiksi Tajo, Manuscript -63, Suomen Teiniliitto ry ja Stolen Paper Review Editions. 

Haastattelin Juri Joensuuta Vuoden 1965 maniasta viime perjantaina Mahdollisen Kirjallisuuden Klubilla Arkadia-kirjakaupassa. Tallenne on kuultavissa täällä. (Myös illan toinen keskustelu kannattaa kuunnella - siinä Päivi Koiviston ja Sinikka Vuolan aiheena on Vuolan romaani Replika.)   

97. Vuoden 1964 mania

”Olkoon sensuuri kuinka hyvänsä valvojamentaliteetin osoitus eikä todellisen demokratian arvoinen, se on kumoamaton instituutio niin kauan kuin yhteiskunta pitää sitä tarpeellisena. Ja se pitää sitä tarpeellisena tänä hetkenä vielä kaikissa maissa kansalaisten ja erityisesti nuorison suojelemiseksi vahingollisilta vaikutteilta. Mutta tokkopa kirjailijat yleensä kapinoivatkaan sensuuria vastaan sinänsä. Kritiikki on enemmänkin kohdistunut sitä tapaa vastaan, millä sensuuria on harjoitettu ja sensorien riittämätöntä taiteellista asiantuntemusta vastaan. Käsitys sensuurin tarpeettomuudesta ei ole läheskään niin yleinen kuin sen toimenpiteitä vastaan kohdistuneista hyökkäyksistä voisi päätellä. Itse asiassa meillä Suomessa tuskin on montakaan kirjailijaa, mikäli yhtään, joka olisi valmis äänestämään sensuurin täydellisen poistamisen puolesta – poliittinen sensuuri tietysti silloin mukaan luettuna. (…)

Kuta kehittyneemmällä tasolla yhteiskunta on, sitä suurempi osa vastuusta on itse hyväksyttyä, sitä pienempi määrä sitä on velvoitettua tai pakotettua. Suomen lainsäädäntö on tässä vapaaehtoisen vastuun omaksumisessa ehkä pitemmällä kuin minkään muun maan. (…)

Mikä on kirjailijan suhde sananvapauden rajoitukseen ja omakohtaisesti tunnettuun vastuuseen? Sikäli kuin valtakunnassa ei harjoiteta sortoa ja mielipiteiden lausumisen vapaus vallitsee myös maan suhteissa ulkovaltoihin, ei kirjailijalle voine kaiken järjen nimissä tuottaa vaikeuksia sopeutua sellaisiin äänensävyihin, joihin sanomalehdistökin yleensä sopeutuu. On kuitenkin luonnollista, että juuri kirjailijoiden taholta, joita sananvapauskysymyksissä on totuttu kuulemaan eräänlaisena kansallisena omanatuntona, tulee kuulua ensimmäiset huomautukset, jos valtiovalta ei tyydy holhoamaan ainoastaan kannanottoja ulkopolitiikan päämäärien suhteen, vaan pyrkii tukahduttamaan myös menettelytapoihin kohdistuvan arvostelun. Kirjailijan ainoa mahdollinen kanta on kaikkien tuontapaisten pyrkimysten tuomitseminen. Olemme siinä onnellisessa asemassa, ettei porvarillisten eikä sosiaalidemokraattisten puolueiden, toisin sanoen ei nykyisen yhteiskuntajärjestyksemme pohjalla seisovien puolueiden kesken vallitse erimielisyyksiä ulkopolitiikkamme päämääristä. Sitä vähemmän olisi näinollen aihetta rajoittaa sananvapautta myöskään silloin, kun arvostelun kohteena eivät ole ulkopolitiikan tavoitteet, vaan niiden toteuttamisessa käytetyt keinot. Ankarinkaan arvostelu ei voi olla niin turmiollista kuin se, että jonkin poliittisen tahon hyvä tahto ja pyrkimys yhteisymmärrykseen naapurivaltojen kanssa asetetaan kyseenalaiseksi. Vastuun tunteminen näissä kysymyksissä on kansalaisvelvollisuus. (…)

Tuntuu pahalta nähdä 12–14 vuotiaiden tyttöjen ja poikien empien ja salaillen kirjakaupassa selailevan ja ostavan taiteelliselta arvoltaan mitättömiä, vanhempien säädyttöminä pitämiä romaaneja, ja nähdä myyjän seisovan vieressä kykenemättä opastamaan tai haluamatta puuttua neuvoillaan asiaan. Usein avun tarjoaminen jää tekemättä vain siksi, että myyjä ei tunne kirjaa, eihän hänellä voi olla aikaa perehtyä kaikkeen, ja kustantajan ilmoitukset saattavat olla kehittyneille lukijoille tarkoitettuja ja nuorisoa harhaan johtavia. Samoin voi päivänkritiikki johtaa kirjan luo sellaisia lukijoita, joille se ei todellakaan ole tarkoitettu, ja jotka voivat saada vahinkoa henkiselle kehitykselleen.”

(Martti Santavuori: Kirjailijan vapaus ja vastuu. [1964] Teoksessa Suomen Sana. Kansallis-kirjallisuutemme valiolukemisto, osa 19, suunnitellut ja toimittanut Yrjö A. Jäntti. WSOY, 1966, 24-34)    

Martti Santavuori (1901-1972) toimi Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 1958-1964.              

96. Tulenkantajat, takinkääntäjät

”Silti Zürichin historiaan kuuluu myös olosuhteiden pakosta se epäilyttävä piirre, että siellä syntyi erään asemanläheisen takakujan varrella maailmansodan aikana dadaistinen elämänkäsitys. Sinne kerääntyi nimittäin puolueettoman maan turviin koko joukko asevelvollisuuskarkureita, taiteilijoita ja maallikoita, huijareita, rauhanystäviä ja muita maailmansodan raiteiltaan suistamia yksilöitä, niin kuin myrsky viskelee lahdenpoukamaan rantaan ajelehtivaa ryönää. Yhteinen toivottomuus herätti tällöin taidevirtauksen, josta nykyisen surrealismin huippusaavutukset ovat enää vain kalpeata kajastusta. Järkyttävä totuus on, ettei maailmassa voi olla ketään niin hullua, ettei hän voisi löytää huiputettavakseen toista vielä hullumpaa. Niinpä dadaistien taideteoksia myytiin huimaaviin hintoihin, pölkkykin, jonka päähän taiteilija oli kekseliäästi sovittanut vanhan hattunsa, löysi ostajansa kuvanveistoksena. Dadaismi julisti, että kaikki koko maailmassa oli aivan yhtä järjetöntä, ja maailma, joka juuri oli kokenut maailmansodan, hyväksyi mielellään tämän julistuksen ohimenevänä henkisenä kulkutautina. Sveitsiä ei tästä voi syyttää, sillä Sveitsi lienee Euroopan puhtaimpia, terveimpiä ja rauhallisimpia maita.”

(Mika Waltari: ”Tuntematon Sveitsi” [1939]. Teoksessa Mika Waltari, Matkakertomuksia. WSOY, 1988, 110)   

”Maanpäällinen, fyysillisesti kaunis ja voimakas fascistinen nuoriso on, kuten voi odottaakin, ainoalaatuisella tavalla hedelmöittänyt Italian kuvaamataiteita. Vuosisataisen alennuksen jälkeen Italian maalaus- ja kuvanveistotaide on fascismin lyhyenä aikana elänyt uuden renessanssin. Italia on kuvaamataiteiden alalla jälleen maailman johtavia maita. Futurismin kotimaassa on modernistinen muodottomuus ja sairaalloisesti järkyttyneen eurooppalaisen hengen hysteerinen kokeiluvimma jo aikoja sitten voitettu kanta. Helleenis-roomalainen miehisyys ja Veronesen sekä Tizianin plastillisen upea naisellisuus kubismin muotokurin uudenaikaistamana elää tässä taiteessa. Onkin kuvaavaa, että demokraattisten maiden maalaustaiteen yhä edelleen tuottaessa ajatusköyhiä maisemia ja typeriä asetelmia fascistinen taide on ratkaisevasti suuntautunut henkilökuvaukseen ja monumentaalitaiteeseen. Yhteys menneisyyden suuriin mestareihin on jälleen saavutettu. Jos fascismia olisi arvosteltava vain sen kuvaamataiteellisten saavutusten perusteella, ei sen pahinkaan parjaaja voisi muuta kuin ihastua.” 

(Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi. Gummerus, 2003 [1938], 192) 

95. Sisäistetty herruus

”Berliini oli kymmenen vuotta sitten Euroopan henkinen kaatopaikka. Yhä edelleen se on miljoonakaupunki, sillä on kontinentaalit baarinsa ja tanssipaikkansa. Mutta siitä on kokonaan hävinnyt viime kymmenluvun hysteerinen leima.  – Se on suurkaupunki, ja sen kaduilla näkee myös murheellisia ja väsyneitä silmiä – etenkin vanhoilla ihmisillä – mutta niitä näkee jokaisessa suurkaupungissa, myös Helsingin kaduilla. 

   Tulin Berliiniin muutamia päiviä suurten juutalaismellakkain jälkeen. Siitä kertoi enää vain siellä täällä jokin laudoitettu myymälänikkuna sekä niin Berliinissä kuin Münchenissäkin jokaisen ravintolan ja kahvilan oveen liimattu punareunainen julistus: Juutalaisilta pääsy kielletty! Yhdessä ainoassa paikassa huomautettiin: Juutalaisia ei tänne toivota! Berliinin valtiopäivätalossa avattiin tulopäivänäni suuri juutalaisvastainen näyttely. Sinne pyrkiessäni ulottui sisään pyrkijäin jono ovelta parin kadunkulman päähän. Taikasana suomalainen auttoi minut pääsemään suoraa tietä sisään tarvitsematta edes turvautua sanomalehtimiespassiin. Käytävissä ja saleissa liikkui hitaasti, totisin kasvoin valtava ihmisjoukko loputtomana jonona, joukossa myös ilmeisesti epäileviä Tuomaita. Joku harmaapartainen, kiltin näköinen setä huomautti lainkaan ääntään vaimentamatta seuralaiselleen räpytellen likinäköisesti silmiään tutkijan kuperain silmälasien takaa: ’Voiko tämä kaikki tosiaan olla valhetta?’ Kauhupropagandan kaikkien sääntöjen mukaan olisi nyt jonkun pitänyt iskeä häntä pampulla päähän. Vilkaisin odottavasti ympärilleni, mutta mitään ei tapahtunut. Muutamat lähinnä seisovat vain käänsivät häveliäästi päänsä poispäin. 

   Tämän pikkutapauksen kerron vain vähäisenä esimerkkinä siitä, että saksalaiset kyllä juttelevat julkisestikin perin vapaasti asioistaan. Monta kertaa sain matkan varrella kaikkien minuun pumpattujen ennakkoluulojen jälkeen hämmästyä sitä, että ihmiset, joiden kanssa satunnaisesti jouduin kosketuksiin, puhuivat täysin vapaasti ja arkailematta mielipiteistään ventovieraankin kanssa. Nuoret ihmiset olivat täynnä intoa, tarmoa ja uskallusta tulevaisuuden edessä.”

(Mika Waltari: ”Tuntematon Saksa” [1939]. Teoksessa Mika Waltari, Matkakertomuksia, 101–102. WSOY, 1988)             

94. Viikiläpedia

Hyvän kirjan tunnistaa siitä, ettei sitä ehdi lukea loppuun sen synnyttämiltä velvollisuuksilta. JV > alleviivaaminen > grafomania

Romaanihenkilön luonteenpiirteet
Teeskenteleväisyys
Uhrautuminen
Pöyhistely
Säädyttömyys
Viekoittelu
Vaikeneminen
Melankolia
Vihamielisyys
Viisastelu
Anteliaisuus
Käytännöllinen viisaus
Abstrakti idealismi
Rohkeus
Oikeamielisyys
Kohtuullisuus
Usko
Toivo
Himo
Mielettömyys
Pelkuruus
Turmelus
Vastuuntunnottomuus
Tarkkaavaisuus
Sovittelu
Vaihtelu
Eloisuus
JV > musta marssi

Sokeiden kaupunki Kun näkeviä oli jäljellä enää muutamia kymmeniä, sammutettiin kaupungista valot. Kaupunki oli tummaa kohinaa tulvillaan. Vain näkevien anomaaliset otsalamput piirsivät sinne tänne reittejä, joita hiljaiset tutkat ottivat vastaan laiskasti kääntyillen. Sokeiden seassa oli vaivalloista liikkua. Autot olivat nopeita ja röyhkeitä, kilpa-ajoja pidettiin usein. Pienen otsalampun sammuessa oli mahdoton löytää uutta.

   Lienee totta ettei kaupunki ollut muuttanut todellista kokoaan, mutta näkevien kokemus oli toinen. Kaukainenkin, kuten suuren tavarajunan kolke, tuntui olevan käden ulottuvilla, siirrettävissä olohuoneen matolle, linjavaihteelle.  JV > eroottiset kuvat > lepakoituminen > Pietarin kaitselmus > pimennetyt ikkunat    

(Lähde: Janne Nummela, Tommi Nuopponen & Jukka Viikilä: Ensyklopedia. Poesia, 2011)

P.S. Kolmen monitaitoisen ja monipuolisesti sivistyneen kirjailijan Janne Nummelan (s. 1973), Tommi Nuopposen (s. 1974) ja Jukka Viikilän (s. 1973) Ensyklopedia (2011) oli runoilijoiden perustaman osuuskunta Poesian erinomainen ensiaskel proosan suuntaan. Ensyklopedian vähänkään luontevat vertailukohdat löytyvät kauempaa Euroopasta: Georges Bataillen ja kumppaneiden Encyclopaedia Acephalica (1929–1946), Andreas Okopenkon Der Lexikon-Roman (1970) ja suomeksikin käännetty Milorad Pavićin Kasaarisanakirja (alkuteos 1984). Ensyklopedia ei ristiviitteistään huolimatta rakenna yhtä fiktiivistä maailmaa, jonka läpi lukija kulkisi erilaisia polkuja pitkin kuten Kasaarisanakirjassa; se on hauskempi, sivistyneempi, monikulttuurisempi ja vivahteikkaampi kuin Bataillen teos eikä sitä rasita pseudoradikaali ideologia kuten Okopenkon romaania. Ensyklopedia siis seisoo suvereenisti ja kansainvälistä vertailua kestävästi omilla jaloillaan, mikä on harvinaista herkkua. Tässä suhteessa sen lähin suomalainen vertailukohta on Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaani. Ensyklopedia on myös huomattavan laaja teos (496 sivua) ja siinä mielessä lähempänä ensyklopedian kuin tavallisen sanakirjan mittasuhteita. Tärkeintä on kuitenkin yli tuhannen hakusanan ensyklopediatekstin sisällöllinen rikkaus ja ilmaisullinen tarkkuus, mitä toki sopii kunnon ensyklopedialta odottaakin. Tämän vuoksi Ensyklopediaa kannattaa myös käyttää kuin ensyklopediaa: lukea joutilaassa mielentilassa huolellisesti ja pienissä erissä useaan otteeseen, koska muussa tapauksessa määrän ja laadun yhdistelmä helposti läkähdyttää lukijansa eikä hyvää tekevää ideageneraattorivaikutusta pääse syntymään.

93. Kuoriutuminen (postscript)

(jälkikirjoitus eiliseen ja toissapäiväiseen kirjoitukseen)

Irja Salla (oik. Taju Birgitta Tiara Sallinen, 1912–1966) kirjoitti kaksiosaisen matkakirjan, Rakkautta raunioilla (1944) ja Hävityksen keskellä (1947), oleskelustaan Saksassa Euroopan kirjailijaliiton stipendiaattina heinäkuusta 1943 tammikuuhun 1944. Joulukuussa (18.12.) 1943 hän kirjoitti Euroopan kirjailijaliitosta ja suhteestaan siihen näin: ”Ja sitten keksitään: Monen muun liiton muassa perustetaan Euroopan kirjailijaliittokin. Suomalaiset saavat pidättyvän kehoittavia, tarpeeksi arvokkaita, tarpeeksi ystävällisiä kutsuja liittyä tuohon liittoon. Niin – kuka haluaa. Tulee ymmärtää, että liitto on sangen arvokas – kutsu suuri huomionosoitus. Suomalaiset eivät ole juuri tottuneet tuollaiseen. Mitä! Olemmeko mekin ihmisiä! Jossakin kaukana Euroopassa meistä välitetään – huomataan, että kulttuurikansa tuolla Pohjolassa . . . Seisomme päällämme. Pyörimme ympäri, kunnes koko maailma menee ympäri, ja me uskomme, mitä meille sanotaan. Sitten kirjailijat – sangen useat meistä – kuuluvat kirjailijaliittoon ja ovat ’eurooppalaisia’. Se on satu, se on runo, ja Pegasos juoksee täyttä laukkaa hirnuen meidän eurooppalaisuudestamme. – Ja sitten tuo uusi liitto osoittaa toimintaansa. Uusi kirjailijaliitto lupaa opintomatkan Saksaan kahdelle ei-saksalaiselle kirjailijalle. Näin tulee tapahtumaan joka vuosi, ja opintomatka on vapaa, vailla mitään velvoituksia. Täysin humaanista. (…) Minun kirjailijatoverini olivat kaikki rintamalla tai muuten ’kiinni’. Kaikki ne, jotka yhtä hyvin kuin minä – tai paljon paremmalla syyllä – olisivat ansainneet ’opiskelumatkan’ – vapautta pitkien työvuosien jälkeen. Jäin minä. Minä osaan saksaa. Sen verran oli nimeä, että voitiin ottaa huomioon. Joutilain olin. Kaikki hyvin. Tahdoin itsekin tulla, minne tahansa olisin lähtenyt.  – Ja tässä olen. Rahalla en tee mitään. Ruokaa en saa tarpeeksi. – Ensi kertaa elämässäni minulla on rahaa, voisin levätä, voisin olla iloinen. Mutta en mene lasikaappiin lepäämään ja kuuntelemaan, mitä minulle suvaitaan sanoa. Kenties olen lasikaapissa nytkin. Mutta en huomaa sitä niin hyvin.” (emt., 194–195) 

Euroopan kirjailijaliittoa käsittelevässä aiemmassa blogikirjoituksessani (nro 69) koostin 43 suomalaisjäsenen listan, ja jos sen jatkoksi lisää vielä Irja Sallan, niin jäsenmääräksi saataisiin Henrik Ekbergin teoksessaan Führerns trogna följeslagare (1991, 163) ilmoittama 44. Tuntuu kuitenkin siltä, että jäseniä on täytynyt olla enemmänkin – Jarl Hellemannin käsityksen mukaan heitä oli viitisenkymmentä. Tämän vaihtoehdon puolesta puhuu myös se, että Euroopan kirjailijaliiton varmuudella tiedetyistä suomalaisjäsenistä peräti 23 oli WSOY:n kirjailijoita ja 16 suomenruotsalaisia. Näin ollen muiden suomenkielistä kirjallisuutta julkaisevien kustantamoiden kirjailijoiden kiintiöksi jäisi vain vaivaiset viisi jäsentä vaikka ainakin Otava kilpaili miltei verissä päin WSOY:n kanssa natsipropagandan käännösoikeuksista.    

92. Kuoriutuminen (osa 2/2)

(jatkoa eiliseen kirjoitukseen)

”Olin lattialla seinää vasten puolittain istuvassa asennossa. Muistan sen hyvin, sillä takaraivoani painoi epämiellyttävästi ja kohottauduin mitä pikimmin istumaan. Jostakin tuli valoa – siinä taisi olla lyhty lähellä. Valkoista savua, pölyä leijaili ilmassa, se tuntui peittävän kaikki paksuna kerroksena – jostakin kuului kitinää, ritinää, ihmisääniä, valitusta… Muistin hautautumiset ja paahtumiset ja paistumiset, ja pelko tulvahti mieleeni, iski kuin jättiläismoukari. Mutta se oli humahdus vain. Pelko tuli ja meni. En tiedä tunsinko mitään tunteita. Ainakin minä ajattelin. Ajattelin, että nyt minä tunnustelen, kuinka paljon minusta on jäljellä, ennen sitä ei kannata ruveta liikkumaan. Totesin, että en ainakaan toistaiseksi voi huomata mitään suurempia vammoja. Totesin myös, että olkalaukkuni oli paikoillaan – ja salkkuni. Sitten pahoittelen tuota valkoista pölyä, joka teki meidät kaikki, sekä elävät että kuolleet kuin jauhovakassa piehtaroineiksi hiiriksi. Ja sitten katselin naapuriani, jonka pää oli kummallisesti tuolin päällä aivan vieressäni. Hän oli niin kovin oudon näköinen. Katselin ja sanoinkin jotakin. Lopulta ymmärsin, mikä hänet teki niin kummalliseksi – hänen silmänsä riippuivat poskilla. Ja jonkin ajan kuluttua, kun en päässyt hänen lähettyviltään pois, huomasin, että hänen suolensa olivat kaulassani – kaikkiko, en tiedä. Minun täytyi riisua ne pääni ylitse ja minä tein sen varovasti, sillä tahdoin varoa hattuani. Muita tunteita minussa ei ollut. Ja käsitin varsin hyvin, että ainakaan hän ei kaivannut muita tunteita. Pahoittelin takkianikin. Minun täytyisi nyt puhdistaa se, sillä täälläkin on oltava jotenkuten siisti sen, joka on säästynyt ja aikoo elää edelleen. Mistään en saisi uutta takkia.”

(Irja Salla: Hävityksen keskellä. Teoksessa Irja Salla, Kootut teokset 5, 32–34. WSOY, 1967 [1947])

91. Kuoriutuminen (osa 1/2)

”Hänen kodistaan on jäljellä kellari ja yksi vaillinainen kerros. Mutta on mahdotonta vaeltaa paikasta toiseen loputtomasti, kun sota ei koskaan lopu. Ei mistään enää riitä tilaa heille kaikille kodittomille. Kohta ei ole missään mahdollista olla eikä mitenkään mahdollista selvitä elämän monista tarpeista ja pulmista. He – ’ulospommitetut’ – ovat jättiläismäinen orpojoukko, joka vaeltaa kotimaataan ristiin rastiin päämäärättä ja ikuisesti odottaen yhtä kummitusmaisina kuin pommituksissa tuhoutuneet lähimmäisensä . Ei – parempi on aaveiden palata entisille asuinsijoilleen. Koteihinsa tai niiden raunioihin. Ja surumielinen nainen kertoi, että hänkin tuntee kuoriutuvansa kaikesta inhimillisestä. Mutta hän ei ole varma, onko hän muuttumassa eläimeksi. Hänestä tuntui, kuin ei hänessä olisi enää yhtään mitään. Kuin ei hän voisi tuntea mitään muuta kuin surua eikä toivoa mitään muuta kuin takaisin raunioilleen…

   Hän puhui noin … ja sitten – olin kyllä kuullut kaukaista jytinää, mutta en erikoisemmin kiinnittänyt siihen huomiota – minusta tuntui, kuin hajoaisin palasiksi. Äkillinen kipu tuntui hirveältä – sitten se yht’äkkiä loppui. 

   En tiedä, en muista ajatelleeni mitään. Muistan kyllä jotakin kirkasta pyörivää – näköharhoja kai, miksikään muuksi en sitä ymmärrä. Jonkin ajan kuluttua, ehkä sekuntien, ehkä minuuttien, aloin ajatella ja pelätä. – Elänkö? Olenko ehjä vai onko minusta jäljellä muuta kuin pää? Mitään muuta en tuntenut itselläni olevan. – Ja jos olen haavoittunut olenko pahasti? Onko minulta jäseniä poissa? – Kauheata tuo tunnottomuus! Tuntoni olivat suunnilleen kuin lapsuudenaikaisissa painajaisunissa. Makaan jäykistyneenä, voimatta lainkaan liikuttaa itseäni. Yritän, yritän – pelkään kuolevani, ellen pian saa liikutetuksi elottomilta tuntuvia jäseniäni ja ellen pian saa äännetyksi edes pienen pientä äännähdystä. Ja minä toimin, niinkuin painajaisunissa olin tottunut toimimaan. Ajattelin, että minun   t ä y t y y herätä ja liikauttaa itseäni ja huutaa. – Sitten sain todellakin äänen kurkustani, ja lumous haihtui.” 

(jatkuu huomenna ja silloin selviää myös kenen tekstiä lainaan)            

90. Suomalaisia suurkaupungeissa 3: München joulukuussa 1943

”Näin minä siis kuljeskelen kuulumatta mihinkään, ymmärtämättä kunnolla mitään tästä kaikesta – sillä jos joku esim. kertoo jotakin ’valaisevaa’ täkäläisistä oloista, tulee kohtapuolin joku toinen ja kertoo päinvastaista ja kolmas kertoja esittää jotakin vallan uutta – niin että minä en lainkaan tiedä, puhutaanko minulle aina palturia, vai puhutaanko tottakin. Missään tapauksessa en erota totuutta, valhetta ja leikinlaskua toisistaan ja niinpä en lopulta tiedä mitään. Enkä yritäkään muuta kuin elää päivästä toiseen. 

- - -

Rahoja ei kuulu. Mitään tietoja Berliinistä ei kuulu. Tuo kaikki saa tietenkin minut sen tunnelman valtaan, että en pääse matkustamaan. 

- - -

Missähän kaikki juutalaiset ovat? Asemien odotushuoneiden ovissa (ei kaikissa), käymälöiden ovissa, on pieni kyltti: Juden verboten.  Juutalaisilta pääsy kielletty. 

   Samoin useimmissa – en muista, kaikissako – myymälöissä on säännöstelty aika, jolloin juutalaiset saavat suorittaa ostoksensa. Mutta en todellakaan tiedä, olenko nähnyt ainoatakaan juutalaista. Melkein luulen, että en ole nähnyt. Paitsi – kauan sitten Leitmeritzissa. Olin kävelyllä ja odotin ruoka-aikaa, päivällisaikaa. Suuntasin kulkuni torin varrella sijaitsevaa ravintolaa kohti. Laahasin jalkojani, pääni tuntui raskaalta, henkeäni ahdisti, sillä oli sietämättömän kuuma päivä – tai minä olin sietämättömän väsynyt ja tukaloitunut, niinkuin noina päivinä Lobositzissa, Leitmeritzissa ja Prahassa olin. 

   Vähää ennen ravintolaa tulla tömisti katua kulkue vartijat vierellä ja takana. Repaleisia miehiä, parrat ajamattomat, ja he kulkivat sikin sokin, miten sattui, eivät tarkalleen järjestäytyneissä riveissä. He huusivat ja lauloivat ja nauroivat. Minä ihmettelin – sen verran kuin mitään kykenin ihmettelemään tai mitään ajattelemaan: ketähän nuo ovat ja minnekä he ovat menossa? – Johonkin työhön ehkä. 

   He menivät ravintolaan, johon minäkin olin matkalla. He täyttivät suuren salin ja pitivät kovaa ääntä. He lauloivat äänekkäästi ja toiset nauroivat pakahtuakseen … Jotakin outoa, kummallista, oli tuossa kaikessa. En muista, kysyinkö vai kertoiko joku kysymättänikin, että nuo kaikki ovat juutalaisia, joita viedään jonnekin. He juovat ja syövät tässä ja sitten heidän on lähdettävä. Tuo ’joku’ – lieneekö ollut isäntä tarjoilupöydän takana – kertoi, että läheisyydessä on leiri, jonne  juutalaiset viedään. Hän kiinnitti huomioni siihen, että kaikilla on keltainen tähti rinnassa. 

   Leiri oli Teresienstadt. Eivätkö nuo leirit ole pahoja paikkoja? Sellainen käsitys minulla on ollut. Ja tuossa viedään ihmisiä johonkin sellaiseen, mutta he nauravat ja laulavat ja huutavat täyttä kurkkua, ikään kuin olisivat matkalla johonkin huvitukseen tai kuin heillä juuri nyt olisi erinomaisen hauskaa. – En ymmärtänyt. Tuntui kummalliselta, oudolta ja häivähdyksen verran kylmän kamalalta – sitten kaikki vaikutelmat häipyivät kuuman kesäpäivän raskaaseen oloon.”

(Irja Salla: Hävityksen keskellä. Teoksessa Irja Salla, Kootut teokset 5, 157–159. WSOY 1967 [1947])                                   

89. Ylhäiset ja alhaiset

Lasten oikeuksien päivän kunniaksi kaksi sitaattia: 

”Romaanin päähenkilö on eräs töllinlapsi, joka himoitsee tietoa ja kunniaa. Melkoisen pitkä osa kirjan alusta kuvaelee Johanneksen lapsuutta, josta kuvailuksesta näemme, ettei hän ole ainoastaan tiedon-haluinen, vaan myöskin sangen itsepäinen. Sen sijaan että hyvillä vitsoilla tekisi poika nulikan hyväksi ja hyödylliseksi ihmiseksi, antaa kirjantekijä hänen kehittää tätä itsepintaisuuttansa. Seuraus siitä onkin, että hänen luonteensa sitten, kun hän mieheksi ja maisteriksi joutuu, on tekijän oman kuvauksen muukaan seuraavaa latua: ’vakinaista perustetta ei hänellä ollut. Laine merellä, nyt myrskyinen, vaahtoinen, vihainen, nyt lauhkea, hyötyvä, hiljainen — on hänen kuvansa.’ Kun lisäämme, että hän sen ohessa oli sangen oikullinen ja välistä sangen hävytönkin, niin voipi syystä kysyä: kuinka voi tämmöinen sankari vaatia meitä itseensä mieltymään?” 

(J.W. Calamnius: ”Ylhäiset ja Alhaiset”. Kirjallinen Kuukauslehti 2/1870)

”Potilas on lainsuojaton olento, jonka oloa seurataan huvittunein huudoin, niin kuin katsojat eläintarhassa seuraavat sinne heidän huvikseen teljetyitä eläimiä. 

   ’Potilas, potilas!’ on merkkihuuto lasten suussa varsinkin sairaala-alueen ulkopuolella, milloin tapaavat potilaan, ja tuo huuto merkitsee, että nyt ei hyvästä käytöksestä tarvitse välittää. Onpa siten, että jokainen lapsi on mielisairaalan alueella ja sen ympäristössä potilaalle ruoskansivallus. Potilaalle uskalletaan olla millaisia vaan – pahoja. Sääntö on, että potilasta aina edes jotenkin häiritään. (…)

   Vielä kerran: siinä missä mielisairaalahoitokunta katsoo potilaan ’henkisen minän’ epäpäteväksi, siinä on kouluttamattoman henkilökunnan ja heidän perheittensä suhtautuminen potilaaseen puhdasta ihmisen halveksuntaa, vähäpätöistämistä, lakkaamatonta potilaiden häpäisemistä, heistä vastuuttomasti juoruamista, heidän loukkaamistaan ja nolaavaa leukailua.

   Suomen kansalla on kansankulttuuri ja sivistys vielä alussaan. Suhtautuminen sairaisiin, vajavaisiin, invalideihin, on usein barbaarista. Suhtautuminen mielisairaisiin on vielä monin verroin pahempaa. 

  Mainitut seikat yksityiskohtiin puuttumatta tekevät mielisairaalasta tuon kamalan laitoksen, josta muun kansan keskuudessa puhutaan enemmän tai vähemmän kammolla. 

   ’Te olette vain meidän orjiamme!’, saattaa kuulla lasten huutavan potilaille. 

  Tällainen sanonta johtunee työterapiasta, jonka tarkoitus on totuttaa potilaat vähitellen työhön ja sopeutumaan taas tavalliseen elämään.”

(Irja Salla: ”Potilaan vaikutelmia mielisairaalasta”. Teoksessa Irja Salla, Kootut teokset 5. WSOY, 1967 [1947], 292–293)  

88. Ideologiset oksymoronit

”Werner Söderströmin jälkeenjääneiden papereiden joukossa on sotkuinen ja päiväämätön kirjekonsepti tuntemattomaksi jäävälle ’herra professorille’. Kirjeessään Söderström tekee aloitteen julistuksesta, jossa ’tunnetut miehet ja naiset’ pyytäisivät koko Suomen kansaa jonain sunnuntaina kirkkoihin yhdessä rukoilemaan Jumalan johdatusta maalle ja kansalle. Kustantaja toivoi kansalaisten rukoilevan samalla sen puolesta, että oikeus ja kohtuus voittaisivat myös niiden venäläisten sydämissä, jotka oli asetettu päättämään suomalaisten kohtalosta. Söderströmin rukoilukehotus liittyi tietenkin niihin yhtenäistämis- ja venäläistämistoimiin, jotka varsinaisesti käynnistyivät kesäkuussa 1890 julkaistulla ns. postimanifestilla. Suomen postilaitos alistettiin tällöin keisarillisella käskyllä suoraan Venäjän postilaitoksen alaisuuteen. Venäläisten puolelta uudistus oli helposti motivoitavissa hallinnon tehostamisella. Useimpien asiasta kiinnostuneiden suomalaisten mielestä kyse oli sen sijaan Suomen valtiollisen aseman vakavasta periaatteellisesta loukkaamisesta; keisarillinen käsky syrjäytti maan perustuslaillisen järjestyksen. Juhani Aho julkaisi tuoreeltaan kirjoituksen Ennen ja nyt, jonka otsikko kuvasi suomalaisten tuntoja laajemminkin. Ahon mukaan kesäkuun 1890 jälkeen kaikki tuntui olevan toisin eikä kukaan tiennyt mitä tuleman piti.   

   Söderströmin rukouskutsu oli kuin suoraan vanhasuomalaisten johtomiehen Yrjö Koskisen suusta. Koskinen uskoi nimittäin vakaasti, että Jumala oli tässäkin asiassa suomalaisten puolella eikä voinut jättää pientä kansaa heitteille. Käytännössä Yrjö Koskisesta ja Söderströmistä tuli myös myöntyväisyysmiehiä. Kumpikin uskoi kaiken vastarinnan olevan hyödytöntä ja suomalaiskansallisen kulttuurin säilyvän, jos venäläisille tehtäisiin välttämättömiä myönnytyksiä. Sitä paitsi vanhat fennomaanit uskoivat jo vanhastaan venäläisten kanssa tehtävään yhteistyöhön: niin senaattori Yrjö Koskinen henkilökohtaisesti kuin koko suomalaisuusliike ja suomenkielisen kirjallisuuden kustantajat saivat kiittää menestyksestään myös venäläisiä. Keskusvallan tavoitteena oli ollut nostaa suomalaisuutta ja tehdä eroa ruotsalaisuuteen. Werner Söderströmin mukaan passiivinen vastarinta, esimerkiksi asevelvollisuuskutsunnoista kieltäytyminen, vain lisäsi vaikeuksia. Söderströmin tulkinnan mukaan venäläistäminen oli pohjimmiltaan Jumalan rangaistus siitä, että Suomen kansa oli hylännyt oikean uskon. Kaikki järjestyisi, jos kansa palaisi perinteisen luterilaisen uskon ’alamaisuuteen ja nöyryyteen’.” (Kai Häggman: Piispankadulta Bulevardille. Werner Söderström Osakeyhtiö 1878–1939. WSOY, 2001, 95–96)   

Vuonna 1904 Werner Söderström muuttui osakeyhtiöksi ja herra itse kirjasi yhtiöjärjestykseen määräyksen kustannustoiminnasta, joka pysyy ”kansallista edistystä tarkoittavalla, uskonnollisella pohjalla.” Kaksi vuotta myöhemmin Gummerus imitoi tätä ideologista oksymoronia omalla tarkoituspykälällään, jonka mukaan yhtiö julkaisee ”hyvää, kristillisessä hengessä toimitettua, suomalaista kirjallisuutta.” Mauno Salojärvi poisti kuolleeksi kirjaimeksi muuttuneen kristillisyyden vaatimuksen Gummeruksen tarkoituksista vuonna 1945. WSOY:lta kului aikuistumiseen yksi sukupolvi kauemmin, sillä uskonnollisuuden vaatimus pyyhittiin pois yhtiöjärjestyksestä vasta Hannu Tarmion pääjohtajakaudella vuonna 1969.   

87. Lehtori Littiö, otaksun (Sipilän Tasomaa, osa 8)

(Jatkoa postauksiin nro 57-61, 67 ja 81)

”Harvoin kirjan takakansiteksti pystyy pelkistämään tekijän johtoajatuksen ja pyrkimyksen niin täydellisesti kuin Markku Eskelisen 600-sivuisessa opus magnumissa: ’Raukoilla rajoilla käsittelee kaikkea sitä mitä ei ole koskaan haluttu kertoa suomenkielisestä kirjallisuudesta.’  
   Siinä kaikki, yhdessä itsevarmassa lauseessa. Kyllähän sen kiinnostuksen herättää.
  Takakannen nurjalla puolella sisällönkuvaus laventuu: ’Yhdestä kielestä ja lajista avautuu ennennäkemättömiä yhteyksiä toisiin kieliin ja lajeihin, kertomuksiin ja kuvitelmiin, ja siinä sivussa ilmaisunvapauden kulloisinkiin ehtoihin ja rajoituksiin.’
  Sensuuria ja itsesensuuria Eskelinen käsitteleekin paikka paikoin, mutta mitään ennennäkemättömiä avauksia toisiin kieliin, lajeihin tai kertomuksiin hän ei lupauksistaan huolimatta tee.”
(Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016, 60)

Kommentti 35.  Jopa Sipilän kaltaisen kevyttutkijan tulisi tietää perusasiat paratekstuaalisuudesta ja tekstin suhteesta takakansi- ja lieveteksteihin.  Koska näin ei ole, suosittelen Sipilälle suorastaan vimmaisesti Gérard Genetten vuosikymmeniä sitten luonnostelemaan transtekstuaalisuuteen perehtymistä, jotta hänen ei enää tarvitsisi lyödä päätään kynnystekstiin. Suosittelen lämpimästi myös arvosteltavien teosten lukemista niiden takakansi- ja lievetekstien lisäksi.       

Kommentti 36. Jopa Sipilän kaltaisen tuuritutkijan tulisi, niin vaikeaa ja nöyryyttävää kuin se varmaan onkin, tunnistaa mahdollisen tietämyksensä mahdolliset rajat. Sipilä ei tiedä eikä voi tietää pyrkimyksistäni ja "johtoajatuksistani" yhtään mitään eikä edes sitä kuka tai ketkä lievetekstin kirjoittivat. Pyrkimyksiini kohdistuva tunkkaista biograafista tutkimusotetta muistuttava spekulointi paljastaa sen sijaan Sipilän odotushorisontin perimmäisen yksinkertaisuuden ja itsevarman yksiulotteisuuden: kirjoilla ja tekijöillä on yksi ja aina vain yksi johtoajatus ja pyrkimys. Kaikenlainen moneus ja moniulotteisuus tuntuu olevan Sipilälle kauhistus, ellei peräti iljetys ja leegio. Kaiken lisäksi jo pelkkä sana ”johtoajatus” johtaa ajatukset 1970-luvulle, jolta Sipilän ajatukset tuntuvat olevan peräisin raamatullisesta pintasilauksestaan huolimatta. Myönteisesti ajatellen Sipilän kritiikkiyritelmä tarjoaa minulle räätälöidyn Life on Mars -kokemuksen ja siitä johtuvan ongelman: miten selittää 2000-luvun kirjallisuudentutkimuksen peruskuviot 70-luvun matalan resoluution reliikki-imitaatiolle? Valitettavasti kokemus (siitä, ettei littiö ymmärrä puhetta ja kirjoitusta, mutta reagoi paineeseen) ei ole ainutkertainen.             

Kommentti 37. Opus magnumikseni on jo olemassa ainakin kaksi muuta ehdokasta: vuonna 2016 ilmestynyt Ihmiskokeita, 4200-sivuinen proseduraalinen kollektiiviromaani, jonka kirjoitin yhdessä 13 muun kirjailijan kanssa sekä vuonna 2012 julkaistu liki 500-sivuinen monografia Cybertext Poetics. The Critical Landscape of New Media Literary Theory. Nekin ovat sellaisia magnum opuksia, jotka eivät avaudu takakansitekstejä tavaamalla. 

Kommentti 38.  Laput silmillä kulkiessaan ei voi nähdä mitään ennenäkemätöntä. Sipilä siteeraa tapansa mukaan vain pientä osaa lievetekstistä. Jos hän olisi malttanut lukea koko lievetekstin (ja pysähtynyt ajattelemaan sitä), niin hän olisi ehkä ymmärtänyt ennennäkemättömyyden olevan suhteessa myös tekstin lajiin eli kirjallisuushistoriaan. On mahdollisuuksien rajoissa, että hän olisi siinä tapauksessa ymmärtänyt verrata arvostelemaansa teosta edeltäviin kirjallisuushistorioihin, jotka eivät mm. näytä kirjallisten virtausten eri kiertonopeutta pienillä ja suurilla kielialueilla, fennomaaniprojektin, kansallisen historiankirjoituksen ja populaarikirjallisuuden liittoa, (kansan)runouden yliarvostusta ja sen fiktiivistä proosaa helpompaa taipumista propagandan välineeksi autonomian ja ensimmäisen tasavallan aikana jne. jne.  

(jatkuu)      

86. Suomalaisia suurkaupungeissa 2: pankkiherrojen Helsinki

”Enin kuitenkin ihmetteli Antti sitä muutosta, joka Helsingin huvittelevassa, kepeäkenkäisessä naismaailmassa oli tapahtunut. Porttolat oli tosin poistettu, mutta porttous levinnyt sitä laajemmalle, syvemmälle ja korkeammalle. Oli syntynyt todellinen, suurkaupunkilainen demi-monde, epämääräinen ja kansainvälinen kuin kaikkialla, ulkonaisesti moitteeton, muodikas ja hyvinpuettu, mutta oikeastaan nuorempi, tuoreempi ja kauniimpi kuin monessa ulkomaisessa sivistyskeskuksessa. Siellä se joka tapauksessa oli enemmän varjossa ja syrjässä, täällä se keikkui pinnalla ja antoi suoranaisesti leimaa kaupungille.

(…)

   Se oli kyynillisyyttä pantuna järjestelmään, naishalveksuntaa kehitettynä menettelytavaksi ja elämänkatsomukseksi. Oli aivan kuin miehet olisivat eroottisella alalla ottaneet käsiinsä sen vallan, josta naiset yhteiskunnalliseen arvoon ja kunniaan kohoten olivat tahtoen tahi tahtomattaan luopuneet.

   Antti ei kysynyt enempää.

   Mutta salaa ja itsekseen hän teki monta muuta yhtä mieltäkiinnittävää huomiota. Hän huomasi, että entiset, kodikkaat bodegat viattomine viineineen olivat kokonaan kuihtuneet ja surkastuneet, mutta niiden sijaan tulleet barit väkevine, sekoitettuine, myrkyllisine juomineen. Samoin ettei suurinkaan teatteri-ilta, ei kuuluisimmankaan taiturin konsertti, kauneinkaan taidenäyttely tai parhaankaan kirjan ilmestyminen ollut enää mikään merkkitapaus Helsingissä, vaan ennemmin jonkun uuden atleetin, uuden ulkomaisen tanssijattaren tai oopperatenorin esiintyminen. Isänmaasta ja isänmaan politiikasta ei kukaan puhunut enää. Se oli haihtunut kuin pilveen, kuin yleiseen, aisteja huumaavaan juopumukseen, jossa ei kukaan ajatellut eikä tuntenut mitään ja jossa olisi ollut naivia yrittääkään ottaa ketään tai mitään syvällisemmin.

   Myöskin luonnottomista sukupuoli-vieteistä kuuli Antti puhuttavan, jotka näyttivät tässä yleisen hävityksen ja kadotuksen ilmakehässä hirvittävän laajalle levinneen. Olihan niitä ollut pederasteja ennenkin, mutta vain muutamia ja poikkeus-ilmiöitä, jotka koko kaupunki tunsi ja joita sormella osoitettiin. Nyt niitä sensijaan näytti nousseen maasta kuin sieniä sateen jälkeen. Samoin naisia, joiden sanottiin pitävän enemmän omasta sukupuolestaan kuin toisesta. Olipa ilmestynyt vielä pari aivan uutta tyyppiä, ei uutta Berlinissä eikä Parisissa, mutta uutta meidän pienissä oloissamme, miehiä, jotka elivät epäsiveellisten naisten ansioista, ja toisia, nuoria poikasia, jotka itseään miehille kaupaksi tarjottelivat. Pari sellaista oli Anttikin jo kohdannut öisin kotimatkallaan, naisista puhumattakaan, joilta sai tuskin katuristeystä siihen vuorokauden aikaan rauhassa kulkea. 

   Muuten oli kaupan olevien naisten keski-ikä viimeisen kymmenen vuoden kuluessa arveluttavasti alentunut. Ei ollut enää mikään harvinainen näky nähdä kaduilla keskenkasvuisia, neljän-, viidentoista vanhoja tyttöjä toistensa käsipuolessa kieppumassa ja heittelemässä irstaita silmäyksiä ympärilleen. Erään sellaisen, joka oli niin hutikassa, ettei hän pysynyt jaloillaan, vaan olisi varmaan poliisin käsiin joutunut, oli Antti kerran korjannut kotiinsa seinää vasten seisomasta.

   Tähän mädätyksen maailmaan, tähän saastaisten intohimojen pohjattomaan kuiluun ja pyörteeseen syöksyi Antti nyt kaikkine irtipäässeine aisteineen ja nautintohaluineen aina syvemmälle.”

(Eino Leino: Pankkiherroja. Kuvaus nykyaikaisesta suomalaisesta liike-elämästä. Kustannusosakeyhtiö  Kirja, 1914, 101-102, 104-106)

85. Nälänhädän jälkeen

”Ainoastaan aika harvoin on lehtemme voinut kääntää yleisönsä silmiä niihin kirjallisiin toimiin, jotka liikkuvat ulkopuolella oman maamme rajoja ja oman kansallisuutemme likempiä harrastuksia. Syynä ei suinkaan ole ollut joku ajatus, että lukijaimme tiedontarpeet siinä kohden olisivat rajoitetut kotinurkkien ahtaampaan piiriin, sillä pieni kansa, niinkuin meidän, tarvitsee epäilemättä pyrkiä alituiseen henkiseen yhteyteen suurten sivistyskansain kanssa. Mutta esteenä on meillä ollut lehtemme ja yleisömme, suoraan sanoen, taloudelliset seikat. Sivistynyt lukijapiiri meidän maassa on vielä niin pieni, ettei mikään kirjallinen lehti voi saada tarpeellista lukumäärää, jos se ei tarjoo muuta lukemista kuin kirjallisia arvosteluita ja katsahduksia, ja vaikka Kirjallisen Kuukauslehden yleisö vuosi vuodelta on ollut lisääntymässä, meidän ei ole kuitenkaan käynyt tähän saakka niin paljon laventaa lehtemme tilaa, että olisimme saattaneet täydellisesti tyydyttää erilaisten lukijaluokkain erilaisia vaatimuksia. Vaan etenkin on ulkomaiden kirjallisuus niin avara ala, että katsahdus siihen vaatii suurta varovaisuutta, ellei tahdota tyyni väsyttää kaikkia niitä, joiden harrastus ei ole yksinomaisesti kirjallisiin asioihin kääntynyt. Koetamme nyt tässä ja seuraavissa numeroissa, osittain muutamien ulkomaalaisten lehtien mukaan, antaa joitakuita tietoja viime vuoden tärkeimmistä tuotteista ulkomailla. Ett'ei täydellisyyttä sovi meiltä vaatia, on tarpeeton muistuttaa. Vaan jotakin käsitystä kirjallisen toimen laadusta eri maissa, sekä jotakin osviittaa niille, jotka kevään tullessa tahtovat kirjakaupan kautta itsellensä tuottaa ulkomaan kirjallisuutta, toivomme kumminkin voivamme tällä katsahduksella tarjota. Me aloitamme siitä maasta, joka nykyään on, ja epäilemättä kauan tulee pysymään, meille tieteellisenä emämaana; puhumme ensin Saksan kirjallisuudesta.” (”Katsahdus ulkomaiden kirjallisuuteen v. 1869”, Kirjallinen Kuukauslehti 2/1870)

Saksan kirjallisuuden lisäksi Kirjallisen Kuukauslehden kevään 1870 numeroissa käsiteltiin myös Ranskan, Unkarin, Italian, Espanjan, Portugalin, Belgian, Hollannin, Englannin ja Amerikan kirjallisuutta yhteensä noin 25 sivun eli melkein yhden kokonaisen numeron verran. Näin ikkunat Eurooppaan ja hieman kauemmaskin aukenivat noin 55 vuotta ennen Tulenkantajia.  

84. Kustantamisen tähtihetkiä 5: ajoituksen taju

”Jälkikäteen on helppo nähdä, että 1940-luku antoi ainutkertaisen tilaisuuden modernia maailmankirjallisuutta harrastavalle kustantajalle. Saattoi kaikessa rauhassa, kenenkään hätyyttämättä, poimia monenkirjavalta niityltä korean kukan toisensa jälkeen. Maailmankuulujen kirjailijoiden teoksia voi valita loputtomasta tarjonnasta – oman kauteni varhaisia poimintoja olivat Joyce, Faulkner, Greene, Malraux, Moravia. Uuden kustantamon kirjailijaluettelo komistui noina vuosina nopeasti. 

   On vaikea kuvitella, että tällainen tilanne voisi kaunokirjallisuuden kentällä enää toistua Suomessa. Lähtökohta on toinen kuin 1930-luvun käännöslaman jälkeen, ja nyt on kannattavuuttaan vaalivien suurkustantajien laiminlyöntejä paikkaamassa joukko pienempiä, joiden toimintaa ohjaa idealismi ja laatutietoisuus eikä pelkkä rahan ansaitsemisen halu, niin kuin sotavuosien spekulanttien. 

   Suomalaisten kustantajien passiivisuus maailmankirjallisuuden suuntien seuraamisessa sotaa edeltäneellä kymmenvuotiskaudella ei johtunut tietämättömyydestä tai ammattitaidon puutteesta, niin kuin olin viattomuudessani olettanut. Omat mielikirjani oli 30-luvun alusta lähtien luettu ja hylätty useaankin otteeseen eri kustantamoissa. Kahden hallitsevan suurkustantajan akateemiset keulakuvat, professorit Koskenniemi ja Koskimies, saattoivat kirjoittaa omissa lehdissään hyvinkin myönteisesti Huxleysta ja muista ajan ilmiöistä, mutta johtokunnan kokouksissa he eivät niitä kannattaneet, sillä kirjan julkaiseminen kaiken kansan luettavaksi oli eri asia. Kustannusjohtajien penseydellä oli painavat syyt, niin taloudelliset kuin maailmankatsomuksellisetkin. Vanhan polven vankka käsitys oli että käännöskirjallisuus oli Suomessa kannattamatonta, ja sitä paitsi toisen luokan kysymys kotimaisen kirjallisuuden ja oppikirjojen rinnalla. Ja ennen kaikkea, uudet radikaalit kirjailijat, varsinkin amerikkalaiset, olivat vaarana yhteiskuntarauhalle ja moraalille. 

   Nuoreen kokemattomaan kustantajaveljeen muuten ymmärtävästi suhtautuvat vanhat herrat joskus huomauttivat epäilyttävistä kirjavalinnoista. Faulknerin Villipalmut oli kuohuttanut professori Reenpää senioria ’pornografisuudellaan’, ja Steinbeckin Vihan hedelmät, johon Otava oli sodan aattona hankkinut käännösoikeudet mutta antanut niiden yleisen saksalaissuuntauksen takia raueta, oli toisen pääkustantamon WSOY:n silloisen pääjohtajan Yrjö Jäntin mielestä kommunistista propagandaa.  Jyrkät mielipiteet muuttuivat vasta kun nuorempi polvi sai sananvaltaa suurissa perheyhtiöissä.” (Jarl Hellemann: Lukemisen alkeet ja muita kirjoituksia kustantajan elämästä. Otava, 1996, 124–125)

Näin siis Keltaisen kirjaston ”isä” muisteli menneitä runsas puoli vuosisataa Tammen perustamisen jälkeen. Tällä kertaa en jätä valitsemaani sitaattia silleen, koska siihen sisältyy sekä herkullinen perspektiiviharha että kirjallisuushistoriallinen perusongelma. Lukijoiden koulutustason noususta ja valppaista pien- ja erikoiskustantamoista huolimatta Hellemannin kuvaama historiallinen tilanne oli kaikkea muuta kuin ainutkertainen, sillä yhä vielä voisi helposti listata muun muassa suomentamattomia postmodernismin klassikkoja globaalin romaanihistorian helmistä puhumattakaan. Esimerkiksi Christine Brooke-Rosen kokeellisista 1960- ja 1980-luvun romaaneista ei tietääkseni ole suomennettu vielä yhtäkään ja Carlos Fuentesin Terra Nostran julkaisemisista tuli tänä vuonna kuluneeksi 41 vuotta. Viiveetkään eivät tunnu olennaisesti lyhentyneen: Ulysses kääntyi suomeksi 42 (tai toisesta näkökulmasta 90) vuoden viiveellä ja Gravity’s Rainbow 41 vuoden, Musilin pääteokselta aikaa kului puoli vuosisataa, mutta Pereciltä jostain syystä vain 28. Hellemanin muistelmatrilogian ensimmäinen osa ilmestyi samana vuonna kuin David Foster Wallacen Infinite Jest ja viimeinen osa samana vuonna (2002) kuin Tomasulan ja Farrellin VAS. Niidenkin osalta löisin vetoa 40 vuoden ajallisesta välimatkasta alkuteoksen ja suomennoksen välillä. Joskus tulevaisuudessa jokin kustantajan muistelmateos tai kustantamon historia saattaa kertoa millaisia keskusteluja Pynchonin, Perecin, Brooke-Rosen tai Fuentesin pääteosten suomentamisesta on vuosikymmenten saatossa kustantamoissa käyty ja missä vaiheessa oikeuksia on hankittu tai niistä luovuttu. Sitä ennen ne ovat vain osa sitä "hiljaista" tietoa, joka ei kirjallisuushistorioita ravitse. Perspektiiviharhan kova ydin on taas siinä, että samalla kun ensimmäisen tasavallan luomaa kulttuurivajetta paikattiin kirjallisuudessa modernismia kääntämällä, unohtui tai jäi jopa huomaamatta, ettei "maailmankirjallisuus" suinkaan pysähtynyt modernismiin vaan jatkoi matkaansa modernismin tuolle puolen.   

83. Ajoituksen taju 3: Der Untermensch

”Suomalaisten kustantajien aktiivisuus Saksan suuntaan väheni selvästi vuoden 1942 jälkeen, kun taas saksalaisten into sijoittaa Suomeen käännösoikeuksia ja painatustöitä lisääntyi. (…) Kustantajilla oli onneksi sotatilanteesta johtuvia hylkäysperiaatteita pitkä rivi, ja niitä käytettiin ahkerasti – ’niukat valmistusmahdollisuudet’, ’tekniset syyt’, ’työvoimapula’, ’paperin puute’ tekivät hankalien kirjaehdotuksien torjumisen helpoksi. Sodanaikaiseen työvoimapulaan vedoten Otava sai keväällä 1942 torjutuksi myös Signal-lehden suomenkielisen version painatuksen. Tarjouspyyntö koski kaksi kertaa kuussa valmistettavaa, osaksi neliväristä lehteä vähintään 30 000 kappaleen painoksena. Loppujen lopuksi kustantaja ei löytänyt Suomesta painajaa paljon luetulle propagandalehdelle, vaan molemmat suomenkieliset vuosikerrat, 1942 ja 1943, painettiin Saksassa.                                

   WSOY sen sijaan löysi alkuvuodesta 1942 syväpainossaan kapasiteettia puolentoista miljoonan kappaleen painokseen kuvateoksesta, jonka kustansi Nordland Verlag. Kyseessä oli 48-sivuinen aikakauslehden kokoinen vihko, jolla oli epäilyttävä nimi Der Untermensch. 3,5 miljoonan markan kauppaan vedoten Yrjö Jäntti sai saksalaisten avulla yhden painajansa vapautetuksi sotapalveluksesta – pieni välähdys siitä minkälaisten käytännön vaikeuksien kanssa kustantajat joutuivat sodan aikana kamppailemaan. 

  Vuonna 1942 pääkustantajat kilpailivat vielä kertaalleen Adolf Hitlerin nimestä, tällä kertaa Johtajan kaksiosaisesta puhekokoelmasta Der grossdeutsche Freiheitskampf. Kun Otava marraskuussa tiedusteli oikeuksia, Franz Eher ilmoitti toisen suomalaisen kustantajan jo pyytäneen optiota. Asialla oli jälleen WSOY, joka saikin sopimuksen allekirjoitettavaksi 20.toukokuuta 1943. 

   Silloin oli kuitenkin sotatilanteessa tapahtunut ratkaiseva käänne. Stalingradin katastrofin jälkeen saksalaiset olivat aloittaneet ’strategisen vetäytymisen’, mikä sanonta jo Suomessakin osattiin tulkita oikein. Saksalaisessa propagandassa alettiin ’Uuden suuren Euroopan’ sijasta puhua ’Euroopan linnoituksesta’, ja mielialat Suomessa painuivat yhä matalammalle. Julkaisutarkastustoimisto suositteli ’aseveli’-sanan korvaamista ilmaisulla ’kanssasotija’. Kustantajakaan ei pitänyt Hitlerin puheiden kanssa samanlaista kiirettä kuin edellisellä kerralla, ja luopui syksymmällä projektista. 

  Joulukuussa 1943 Saksan lähetystö tarjosi kolmiosaiseksi paisuneen puhevalikoiman suomennosta Otavalle. Tämäkin oli menettänyt kiinnostuksensa, ja sai tilaisuuden kuitata edellisenä vuonna saamansa kielteisen vastauksen pisteliäästi huomauttamalla että ’toinen suomalainen kustantaja kuuluu jo hankkineen kustannusoikeudet Johtajan puheisiin’. ”

(Jarl Hellemann: Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta. Otava, 1999, 239-241) 

82. Metakritiikin bullet time jatkuu (Sipilän Suomi, osa 7)

(Jatkoa postauksiin nro 57-61 ja 67)

”Esitystapa on avoimen poleeminen ja kirjallisuushistorioita mestaroiva. Erityisen arvokkaana Eskelinen pitää kokeellista ja kielellisesti avantgardistista proosaa ja kaikkein pahimpana syntinä anhavalaista ’bonsaimodernismia’, joka on tekijän mielestä ’vain maailmansotien välisen kansallisen käpertymisen jatkamista toisin keinoin’.” (Juhani Sipilä: "Kirjallisuushistoriaa ylipitkänä esseenä", Parnasso 5/2016, 61)

Kommentti 28. Pääosan huomiostani vievät kirjat, kirjailijat, kirjalliset virtaukset, kustantajat, lukijat ja poliittiset ja kulttuuriset kontekstit, eivät aikaisemmat kirjallisuushistoriat, joiden proosahistorian hahmotukset jättävät, tahallisesti tai tahattomasti, liian monta olennaista asiaa huomaamatta ja käsittelemättä. Aikaisempia kirjallisuushistorioita olisi kieltämättä ollut helppo mestaroida, koska niitä ovat kirjoittaneet tutkijat, jotka eivät pääsääntöisesti ole osanneet lukea ja tulkita vaikeiksi ja hankaliksi kokemiaan proosateoksia.          

Kommentti 29. Sipilän esittämä poleemisuusväite tai -yleistys on ristiriidassa jopa hänen oman arvostelunsa kanssa. Siitähän käy ilmi, että käsittelen kirjailijoita suorastaan liikuttavan myötäsukaisesti ja arvostavasti, olivatpa he entuudestaan ”kanonisoituja” tai eivät. Todennäköisesti Sipilän arvostelun sisäinen ristiriitaisuus johtuu kirjoittajansa kognitiivisten kykyjen lisäksi siitä, että Raukoilla rajoilla irtautuu aiempien kirjallisuushistorioiden kanonisointivimmasta ja katteettomista rinnastuksista ja painottaa niiden sijasta alati uhanalaisen kirjallisen monimuotoisuuden (diversiteetin) kehittymistä.        

Kommentti 30. Pidän kokeellista ja avantgardistista proosaa arvossa, mutta en proosahistoriassani aseta sitä muunlaisen proosan yläpuolelle tai etusijalle vaan käsittelen sitä siellä täällä silloin kuin aihetta on. Tämä johtuu myös siitä, että kokeellista ja avantgardistista (ja varsinkin kielellisesti avantgardistista) proosaa on suomenkielisessä (ja suomalaisessa) kirjallisuudessa ollut erittäin vähän ja sen historia on ollut sangen katkonaista ainakin ennen 2000-lukua. 

Kommentti 31. Todennäköistä lienee sekin, että käsitykseni siitä mikä on kokeilevaa ja avantgardistista proosaa poikkeaa rajusti Sipilän kaltaisen kriitikon käsityksistä (hänhän ei ole sellaista proosaa tutkinut saati kirjoittanut). Voi siis ajatella, että Sipilän yksityisessä kirjallisessa todellisuudessa (jossa kaikki poikkeamat bonsaiproosan pyhältä polulta edustanevat kokeellisuutta ja kielellistä avantgardea) hänen väitteensä voisi olla uskottava.   

Kommentti 32. Sipilän väärä ja vääristynyt väite siitä mitä muka pidän erityisen arvokkaana antaa saman ikävän vaikutelman kuin monet muut hänen arvostelunsa väärät väitteet eli sen, ettei hän ole proosahistoriaani lukenut vaan on vain keskittynyt arvailemaan sen sisältöä nimen, lievetekstien ja kirjailijaa koskevien ennakkokäsitystensä varassa (moni varmaan luulikin minun kirjoittavan kokeellisen proosakirjallisuuden historiaa).     

Kommentti 33. En käytä sellaisia atavistisia kristillisiä käsitteitä kuin synti kuin korkeintaan parodisesti. 

Kommentti 34.  Tyypillisen epärehelliseen tapaansa Sipilä erottaa valitsemansa sitaatin kontekstistaan eli tästä: ”Tämän luvun mottona olevaan Anhava-sitaattiin tuntuu jo sisältyvän bonsaimodernismin ohjelma, jota luonnehtii torjuva suhtautuminen kansainvälisen modernismin klassikoihin ja aivan erityisesti James Joyceen. Tässä katsannossa bonsaimodernismi on vain maailmansotien välisen kansallisen käpertymisen jatkamista toisin keinoin”. Tämän jälkeen Raukoilla rajoilla luo 19 näkökulmaa bonsaimodernismiin ja käsittelee niitä noin 40 sivun verran. Vaikka Sipilän kaltainen kirjallisuuspudokki huomaisi näkökulmista vain joka kymmenennen, hän ei voisi hyvällä omallatunnolla pelkistää kantaani tarkoitushakuisesti typistämäänsä sitaattiin. Mainittu Anhava-sitaatti löytyy tämän blogin postauksesta nro 8 otsikolla Tuomas Anhava kohtaa James Joycen.

Bonus. Vuosina 1943-1955 Alex Matson luki ja arvioi Tammelle yli 200 kirjaa ja käsikirjoitusta. Hänen kirjeenvaihdostaan kustantajan kanssa Jarl Helleman löysi tällaisen kitkerähkön arvion Tuomas Anhavan kyvystä lukea modernistista proosaa: "Anhava on merkillisen vanhoillinen romaaneja arvostellessaan. Romaanitaide on hänelle vielä suljettu kirja. En kuitenkaan ihmettele sitä ettei hän ole ymmärtänyt 'Kun tein kuolemaa' - vasta kolmannella lukemisella se rupesi minulle aukeamaan - mutta kyllä sitä että hän rohkeni sitä arvostella. Se oli jokseenkin niin kuin minä arvostelisin julkisesti Bartokia." (Jarl Hellemann: Lukemisen alkeet ja muita kertomuksia kustantajan elämästä. Otava, 1996, 154)         

(jatkuu)                

81. Ajoituksen taju 2

”Helvi Hämäläinen oli luultavasti viimeinen merkittävä suomalainen kirjailija, joka liittyi jäseneksi Euroopan Kirjailijaliittoon (…) Helvi Hämäläisen liittyminen yhdistykseen on kiinnostava myöhäisen ajankohtansa vuoksi. Hans Carossa [Europan Kirjailijaliiton puheenjohtaja; ME] lähetti kirjailijaa imartelevan kutsun 22. helmikuuta 1944, ja Helvi Hämäläisen myöntävä kiitoskirje on päivätty 5. huhtikuuta. Siinä sodan vaiheessa enää vain harva uskoi Saksan aseiden voittoon. Vuotta myöhemmin Hitlerin valtakunta luhistui, ja Euroopan Kirjailijaliitto lakkasi olemasta. Myöhäinen jäsenyys ei voinut olla tilapäistä opportunismia. 

   Keväällä 1938 Helvi Hämäläinen oli Pariisin matkallaan pysähtynyt pariksi päiväksi Berliiniin ’natsivallan ollessa ylpeimmillään’, kuten hän myöhemmin muisteli. ’Eurooppalaisen kulttuurin yhteinen isänmaa’ teki vaikutuksen kirjailijaan. ’Koko Saksan kansa tuntui olevan jonkinlaisen ilon ja rohkeuden, elämäninnon täyttämä’, hän kirjoitti puoli vuosisataa myöhemmin muistelmissaan. Sota-ajan kokemukset syvensivät hänen saksalaismyönteisyyttään. ’Sinusta on tullut paavillisempi kuin paavi itse’, toruskeli Olavi Paavolainen kirjeessään 1941. ’Päästitpä oikean kansallissosialistisen propagandatulvan ylitseni.’

   Muistelmateoksessaan Ketunkivellä (1993) Helvi Hämäläinen ei mainitse Euroopan Kirjailijaliiton jäsenyyttään, mutta säilyneestä kirjeenvaihdosta voi nähdä, että hänen myönteinen suhtautumisensa Saksaan keväällä oli vilpitöntä ja puhtaasti tunnepohjaista. Kiittäessään Hans Carossaa kutsukirjeestä kirjailija tuo ilmi ilonsa jäsenyydestä, ja perustelee suostumustaan: ’Kaikki ne yleismaailmalliset aarteet, jotka Teidän kansanne lahjoittamina kuuluvat maailman yhteisomaisuuteen, ovat jo aikoja sitten tehneet kansanne minulle rakkaaksi. Ja sydämen siteet, joihin mitkään aikojen vaihtelut eivät voi vaikuttaa, versovat jo niiltä ajoilta, jolloin koulutyttönä sain käsiini ihailemieni ja rakastamieni eurooppalaisten kuvanveistäjien ja maalarien töitä esitteleviä taidekirjoja saksankielisinä. - - - Minun koko nuoruuteni oli saksalaisen lyriikan rikastuttama. Nykyään kun ajattelen Eurooppaa, ajattelen Saksan kaupunkeja, joiden kauniita kiveen veistetyn menneisyyden tuokioita mielelläni olisin halunnut elää.’ ” (Jarl Hellemann: Kustantajan näkökulma. Kirjoituksia kirjallisuuden reunalta. Otava, 1999, 220–222)

Vuosi oli siis 1944 ja Hämäläisen kirjeenvaihdossaan käyttämä kansa-sana on tietysti saksaksi Volk kaikkine poliittisine ja ideologisine konnotaatioineen.   

80. Ajoituksen taju 1

”Kesällä 1934 Gummeruksen Matti Kurjensaari ehdotti Pentti Haanpäälle kirjailijanuran uutta aloitusta. Kirjailijan pitäisi löytää aivan uusi ympäristö ja uusi aihepiiri päästäkseen pois siitä umpiosta, johon hän oli yleisön ja kustantajien silmissä joutunut. Sellaiseksi mahdollisuudeksi Kurjensaari esitti kirjailijan muuttoa Helsinkiin ja suurta helsinkiläisromaania, jonka kirjoitustyötä Gummerus rahoittaisi. Haanpää noudattikin Gummeruksen kutsua ja vietti muutaman päivän matkustajakoti Untolan kalseassa huoneessa. Asemalta hänet oli noutanut ’baskeripäinen mies’ ja vienyt kotiinsa. ’Syönti, eräitä rohkeita ehdotuksia, jotka kokonaan muuttaisivat elämänjärjestystäni’, Haanpää merkitsi muistivihkoonsa. Hän arveli että eiköhän nyt kuitenkin ollut käännytty väärän henkilön puoleen, mutta kustantaja oli itsepintainen: Jää tänne muutamaksi ajaksi ja katsele ympärillesi. Kassasta saat rahaa, jos se siitä kiikastaa. 

   

   ’Helsinkiläisromaani jäi vain oivalliseksi ajatukseksi’, Haanpää muisteli myöhemmin tätä ensimmäistä tapaamistaan kustantajan kanssa. Loppuajan hän vietti huoneessaan City-pasaasin reunalla Rajamäki-pullo vierellään ja slipoverin sisäpuolella ’juudaksen kukkaro’, kustantajan tyrkyttämät ruokarahat. Siellä selkeni päätös: ’Oleskelen minkä oleskelen ja lähden takaisin korpeeni sanokoon tämä herrasselskaappi mitä tahansa.’ 

  

   Vaikka tämä tapaaminen jäi tuloksettomaksi, Haanpää päätti 1936 tarjota Gummerukselle edellisenä vuonna valmistunutta uutta kirjaansa, antimilitaristista romaania Vääpeli Sadon tapaus. Kustantaja totesi kirjan ’taiteellisesti valmiiksi’ mutta joutui torjumaan sen: ’Kun koko maailma on alkanut varustautua, me emme saa heikentää puolustustahtoa.’”

(Jarl Hellemann: Kirjalliset liikemiehet. Kustantajakuvia. Otava, 2002, 189–190.)    

79. Kohti romaanin globaalihistoriaa

”It struck me that a fundamental misassumption about the purpose of fiction was at the heart of the problem. Make that purposes: fiction can be many things, but MPF (an abbreviation I’ll use from now on for ‘Myers, Beck, Franzen, and readers like them’) seemed to hold a very narrow view of fiction’s function, and a historically uninformed at that. Anyone who thinks linguistic extravagance in novels began with Ulysses in 1922 hasn’t done his homework. Mr. Peck, may I introduce Messrs. Petronius, Apuleios, Achilles Tatius, Subandhu, the anonymous Irish author of The Battle of Magh Rath, Alharizi, Fujiwara Teika, Gurgani, Nizami, Kakuichi, Colonna, Rabelais, Wu Chengen, Grange, Lyly, Sidney, Nashe, Suranna, the Scoffing Scholar of Lanling, Cervantes, López de Úbeda, Quevedo, Tung Yueh, Swift, Gracián, Cao Xueqin, Strene, Li Ruzhen, Melville, Lautréamont, Carroll, Meredith, Huysmans, Wilde, Rolfe, Firbank, Bely, et al? ‘The model for those who thought that high literature should be allusively obscure and complex,’ Robert Irwin suggests, is not Joyce but the 11th-century Arabic fictionist al-Hariri; a Sanskrit scholar would nominate the 7th-century novelist Bana for that distinction. Of López de Úbeda’s linguistically extravagant Justina (1605), critics have approvingly noted that ‘the work was written for the amusement of a cultured audience, a small minority of readers capable of deciphering the novel’s obscure allusions, leaving the less ingenious reader, of course, totally bewildered.’ Experts in other fields could offer other models, all predating Joyce for centuries.”

(Steven Moore: The Novel: An Alternative History. Beginnings to 1600. Continuum 2011, 2)

“The newfangled realistic novel popularized by Balzac in the 1830s peaked later in the 19th century and quickly lost its novelty in the hands of lesser talents. Yet it became rooted in the mind of the reading public as the form of the novel henceforth, marginalizing more inventive fictions. At that point, fiction-writing branched into two streams – bourgeois fiction for the masses and belletristic fiction for the elite – and, in one of life’s little ironies, the stream that deviated from the long tradition of innovation in fiction became the ‘main’ stream, while the other, older tradition became a misunderstood tributary. Instead of enjoying a brief fad and then losing favor, like the 18th-century epistolary novel, the realistic novel became thought of as the norm in fiction, instead of what it actually is: only one of the mutations in the evolution of the novel, and one less concerned with exploring new techniques and forms than with pleasing audiences and enriching authors and publishers.” (emt., 6-7)     

(jatkuu)         

78. Kansallissolipsismi, kansalliset tieteet ja kartellit

"Tietokirjallisuuden ja erityisesti suurteossarjojen kustantamista määritteli Tietosanakirja-Osakeyhtiötä purettaessa 1924 tehty sopimus, jonka mukaan Otava sai suunnitteilla olleet aakkoselliset hakuteokset ja WSOY muut suurteokset. Otavasta tuli sopimuksen myötä todellinen tietosanakirjatalo ja WSOY keskittyi enemmän historian ja maantieteen suurteoksiin. Sotien välisistä vuosista tuli Otavan ansiosta suomalaisten tietosanakirjojen kulta-aikaa. Myyntimäärät olivat väestöpohjaan ja kansalaisten varallisuustasoon nähden häkellyttävän suuria ja hakuteosten laatu oli kansainvälistä huippua. 'Ison mustan' Tietosanakirjan täydentäjäksi tehtyä Otavan neliosaista Pientä Tietosanakirjaa (1925-28) ostettiin peräti 42 000 sarjaa, ja 1930-luvun lopulla valmistuneen 15-osaisen Ison Tietosanakirjan 21 000 kappaleen painoksesta suurin osa myytiin talvisotaan mennessä. Lukuja voi tulkita myös niin, että suomenkielinen sivistyneistö kasvoi vuosi vuodelta ja turvasi edelleen kirjatietoon sekä painettuun sanaan. (...) 

   Itsenäistymisen mukanaan tuomat uudet painotukset näkyivät nopeasti kummankin kustantamon kirjallisissa valinnoissa ja ostavan yleisön mieltymyksissä. WSOY:n tiedotuksen mukaan Aarno Karimon neliosainen Suomen historian yleisesitys Kumpujen yöstä (1929-1932) keräsi lehtien palstamillimetreissä laskettuna enemmän julkisuutta kuin yksikään aiempi yhtiön julkaisema teos. Värikkään suojeluskunta- ja aktivistitaustan omannut Karimo oli taidemaalari, joka toimi ajoittain WSOY:llä myös kuukausipalkkaisena kuvittajana ja kansien suunnittelijana. Karimo rakensi teoksensa 164:n sarjaa varten maalatun taulun ja lähes tuhannen kuvan pohjalle. Kumpujen yöstä poikkesi yleisestä historian kertomisen perinteestä siinä, että kuvat eivät liittyneet tekstiin vaan teksti kuviin. (...)

   Otavan tietosanakirjat ja Karimon historialliset kertomukset olivat aikansa lapsia myös siinä, että niissä raja aukesi railona itään. Karimon suomalaiset sankarit tuijottivat kuvissa yleensä epäluuloisesti idän suuntaan. Isossa Tietosanakirjassa oli lähes 90 000 hakusanaa ja artikkelia, mutta se ei tuntenut Neuvostoliittoa tai Leningradia."

(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava, 2008, 385-386.)

P.S. Tässä vaihtoehtoinen postaus eli lohdutuksen sana Michael Corleonelta: "if history has taught us anything, it's that you can kill anyone."           

77. Kustantamisen tähtihetkiä 4: Yrjö Kallisen valaistuminen

"Tammi oli nopeasti ja yllättävän helposti löytänyt oman linjansa suomennetun kaunokirjallisuuden julkaisijana. 'Kahden suuren' monopolin aikana oli modernin maailmanproosan suomentaminen laiminlyöty siinä määrin, että Suomessa oltiin Tammen perustamisen aikoihin kymmenkunta vuotta läntisiä naapurimaita jäljessä ajankohtaisen käännöskirjallisuuden julkaisemisessa. Aukkoja oli jäänyt ennen kaikkea amerikkalaiseen proosaan, jota vanhoilliset kustantajat olivat pitäneet radikaalina ja moraalittomana. Kun tietokirjoista keskusteltaessa mielipiteet menivät helposti ristiin kustannuspäätöksiä tekevässä johtokunnassa, kaunokirjallisuuden valinnoissa yhtiön kirjallisella johdolla oli vapaammat kädet. Tosin johtokunnan 'idealistit' hanakasti puuttuivat myös kaunokirjallisiin esityksiin, ja pöytäkirjat ovat tallentaneet keskusteluja, jotka herättävät nykylukijassa lähinnä hilpeyttä.

   Kun olin helmikuussa 1947 esittänyt Sartren Inhon suomennuttamista ja Utrio lojaalisti puolsi alaisensa esitystä sillä perusteella että se lisäisi yhtiön arvostusta kirjallisissa piireissä, hän sai niskaansa kaupunginjohtaja J.W. Kedon ryöpytyksen:'Mihin kirjallisiin piireihin toimitusjohtaja pyrkii, ja mitä hyötyä siitä on että pääsisimme kirjallisiin piireihin?' Syvähenkiseen ajatteluun taipuvainen Yrjö Kallinen höysti puheenvuorojaan aforistisilla mietteillä:'Tammi julkaisee niin hyvää ja niin huonoa kirjallisuutta kuin Suomen kansa ansaitsee.' (...) Kirjojen aatteellista puhdasoppisuutta hän valvoi tarkoin. Dorothy L. Sayersin dekkaria Kuolema keskiyöllä piti muokata, koska siinä arvosteltiin sosialismia. Suomennettavaksi oli esitetty eräs Halldor Laxnessin romaani, jossa sivuosassa esiintyi epärehelllinen osuuskaupanhoitaja. Kallinen tulistui: ei Tammi voi julkaista kirjaa jossa osuuskauppaliike esitetään kielteisessä valossa! Sillä kertaa ei Utrionkaan puolustuspuhe auttanut, vaan kirja hylättiin ja Tammi menetti yhden tulevan Nobel-kirjailijan."

(Jarl Hellemann: Kirjalliset liikemiehet. Kustantajakuvia. Otava, 2002, 149-150)

76. Savon Sanomat

"Raukat rajat ovat siis yhdellä kertaa poliittisia ja esteettisiä. Koska rajat ovat historiallisia, niiden käsittely on analyyttista, ja koska tutkijat eivät niitä tiedosta, analyysi on usein kovasanaista.

Tätä ei pidä kuitata liioitteluna tai jääräpäisyytenä, sillä teoksen retoriikan ja argumentaation välillä on oleellisia yhteyksiä, joita on syytä opetella lukemaan yhtä tarkasti kuin mitä tahansa kaunokirjallista teosta.

Opettelun voi halutessaan aloittaa tässä arvostelussa nolosti jäljitellyistä virkerakenteista, joissa toisiaan täydentävät ja muuntavat verbit ja adjektiivit avaavat kohteeseensa enemmän tasoja kuin pelkkä teemoihin tuijottava ja inttämiseen juuttuva lukutapa osaa tai haluaa löytää."

Viikkoni olisi tuskin voinut alkaa paremmin kuin tällä Hannu Poutiaisen kirja-arvostelulla, jonka Savon Sanomat julkaisi tänään klo 0.01. Se on kokonaisuudessaan luettavissa täällä: 

http://www.savonsanomat.fi/kulttuuri/kirjat/Markku-Eskelinen-Raukoilla-rajoilla.-Suomen-kielisen-proosakirjallisuuden-historiaa./869111

75. Etälukemisen ilot (diversiteetti, osa 1)

“But what would happen if literary historians, too, decided to ‘shift their gaze’ (Pomian again) ‘from extraordinary to the everyday, from exceptional events to the large mass of facts’? What literature would we find, in ‘the large mass of facts’? 

All questions that occurred to me some years ago, when the study of national bibliographies made me realize what a minimal fraction of the literary field we all work on: a canon of two hundred novels, for instance, sounds very large for nineteenth-century Britain (and is much larger than the current one), but is still less than one per cent of the novels that were actually published: twenty thousand, thirty, more, no one really knows – and close reading won’t help here, a novel a day every day would take a century or so . . . And it’s not even a matter of time, but of method: a field this large cannot be understood by stitching together separate bits of knowledge about individual cases, because it isn't a sum of individual cases: it’s a collective system, that should be grasped as such, as a whole – and the graphs that follow are one way to begin doing this. (…)

A more rational literary history. That is the idea. (...)

Figure 1 (overleaf), which charts the take-off of the novel in Britain, Japan, Italy, Spain and Nigeria, is a case in point. See how similar those shapes are: five countries, three continents, over two centuries apart, and it’s really the same pattern, the same old metaphor of the ‘rise’ of the novel come alive: in twenty years or so (in Britain, 1720-1740; Japan 1745-1765; Spain, 1845 to early 1860s; Nigeria 1965-1980), the graph leaps from five-ten new titles per year, which means one new novel every month or two, to one new novel per week. And at this point, the horizon of novel reading changes. (…)

I began this chapter by saying that quantitative data are useful because they are independent of interpretation; then, that they are challenging because they often demand an interpretation that transcends the quantitative realm; now, most radically, we see them falsify existing theoretical explanations, and ask for a theory, not so much of ‘the’ novel, but of a whole family of novelistic forms. A theory – of diversity.“    

(Franco Moretti: Graphs, Maps and Trees. Abstract Models for Literary History. Verso, 2005, 3-5, 30.)                               

74. Kustantamisen tähtihetkiä 3: Holger Schildtin tapaus

”Holger Schildts Förlag nousi nopeasti maan suurimpien kustantajien joukkoon Edlundilta perityllä Runeberg- ja Topelius-tuotannolla, mutta tuli tunnetuksi ennen muuta nuorten ruotsinkielisten modernistien kustantajana. Schildtsistä tuli mm. Hagar Olssonin, Elmer Diktoniuksen ja Edith Södergranin teosten myötä johtava ruotsinkielisen kaunokirjallisuuden kustantaja Suomessa. Schildtillä oli riittävästi uteliaisuutta ja viitseliäisyyttä myös ulkomaisen kirjallisuuden suhteen. (… ) Schildt löysi mm. Ernest Hemingwayn noin 20 vuotta ennen suomenkielisiä kustantajia. Holger Schildtin kirjallinen linja oli muutenkin radikaalimpi ja kokeilevampi kuin muilla porvarillisilla kustantajilla, mutta suomenkielinen yleisö jäi monesti autuaan tietämättömäksi hänen kustantamonsa kirjallisista helmistä. (…)  1800-luvun perinteisiä ja yhteisiä kirjailijanimiä lukuun ottamatta suomenkielisen Suomen kustantamot toimivat joskus kuin ruotsinkielisiä kustantajia ei Suomessa olisi ollutkaan. Kielirajalle pystytettiin myös kielimuuria. Söderström & C:o ja Holger Schildts Förlag kuuluivat kustannusyhdistykseen, mutta alan keskeinen julkaisu Suomen Kirjakauppalehti unohti yleensä ne erilaisista kustantamoiden uutuuksien esittelyistä ja tilastollisista vertailuista. Suomenkieliset kustantajat suomensivat jonkin verran myös uudempaa suomenruotsalaista kirjallisuutta, mutta ruotsinkielisten kustantajien oletettiin pysyvän omalla reviirillään. Holger Schildt törmäsi kielimuuriin 1926 ryhtyessään kustantamaan myös suomenkielistä kirjallisuutta. Schildt julkaisi mm. Kristian Korppina esiintyneen nuoren Mika Waltarin esikoisteoksen Kuolleen silmät. Kaksikielisen Schildtin taival jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä suuret kustantajat käyttivät Schildtiä vastaan samoja voimatoimia kuin aikanaan Valistusta ja osuuskauppaliikettä vastaan. Schildtin kustantamoa ei hyväksytty jäseneksi Maalaiskirjakauppayhdistykseen. Yhdistyksen kirjakauppaverkostoa hallinnoinut Gideon Gyllenberg varoitti Schildtiä myös julkisesti Suomen Kirjakauppalehdessä. Schildt (’eräs ruotsinkielisen kirjallisuuden suurkustantaja’) oli Gyllenbergin mukaan luopunut enonsa Werner Söderströmin aikanaan määrittelemästä ’työnjaon’ periaatteesta ja tunkeutunut suomenkielisen kirjallisuuden ja kulttuurityön alueelle. Schildt palautettiin lähtöasemiinsa eväämällä kustantamon Maalaiskirjakauppayhdistykselle lähettämä jäsenhakemus. Ilman kirjakauppayhteyksiä Schildtin tapainen pääkaupungin kulttuurikustantaja oli polvillaan, eikä asiasta tarvinnut tehdä julkista riitaa tai kulttuuritaistelua.”

(Kai Häggman: Paras tawara maailmassa. Suomalainen kustannustoiminta 1800-luvulta 2000-luvulle. Otava, 2008, 398-400)        

       

73. Tutkimuksen murros (osa 4)

(jatkoa postauksiin nro 54-56 )

Yksi ilmeisimmistä internetin yleistymisen ja arkipäiväistymisen seurauksista on kirjailijan tiedon- ja aineistonhankinnan helpottuminen samoin kuin se, että kielitaitoiset kirjailijat pääsevät suoraan ja viiveettä osallistumaan yhä enemmän verkkoon siirtyvään kotimaiseen ja kansainväliseen kirjallisuuskeskusteluun, jossa ideat ovat vasta muotoutumassa. Tällä reaaliaikaisella yhteydellä on sekä välittömiä että kumulatiivisia seurauksia, joiden ansiosta nykyisin noin kolmi-nelikymppiset kirjailijat ovat paitsi Suomen parhaiten koulutettu ja kielitaitoisin sukupolvi myös keskimäärin parhaiten perillä kirjallisuuden uusista käytännöistä ja monesta kotimaisessa keskustelussa katveeseen jääneestä traditiosta. Kokemukseni mukaan he ovat keskimäärin verrattomasti paremmin perillä käyttämistään poetiikoista ja niiden kytköksistä ylikansallisiin traditioihin kuin useimmat heitä arvioivat vanhemman tai jopa saman polven kirjallisuudentutkijat. Pahimmillaan (ja paljastavuutensa vuoksi parhaimmillaan) tämä johtaa kirjallisuudentutkimusinstituution edustajien omahyväiseen ja mestaroivaan monologisuuteen kuten viimeksi kävi esimerkiksi SKS:n julkaisemassa kaksiosaisessa Suomen nykykirjallisuudessa (2013), joka on kattavinaan suomalaisen kirjallisuuden vaiheet 1990-luvun alusta noin vuoteen 2012.

Monilla kirjailijoilla on vähintään maisterin paperit kirjallisuustieteestä ja kun tällainen kirjailija kohtaa tavallisen tohtorin, joka ei tarkemmin tunne kirjailijan käyttämää keino- ja perinnevalikoimaa, tulokset ovat yhtä katastrofaalisia kuin surkuhupaisiakin (epäilijät voivat tarkastaa asian ja myötähäpeän määrän esimerkiksi Suomen nykykirjallisuuden siitä kohdasta, jossa emeritusprofessorit Leena Kirstinä ja Risto Turunen kuvailevat Jaakko Yli-Juonikkaan Neuromaania). Toisaalta tämä on vain yksi mutaatio pitkässä Aleksis Kivestä eli aivan alusta asti jatkuneessa kohtaamattomuuden perinteessä, jossa kriitikot ja kirjallisuudentutkijat eivät kykene erittäin harvoja poikkeuksia lukuun ottamatta dialogiin aikansa kehittyneimmän proosakirjallisuuden kanssa, vaan onnistuvat korkeintaan sellaisen postuumissa puolustamisessa yhden tai kahden sukupolven eli noin 25–50 vuoden viiveellä, minkä ei pitäisi enää imarrella ketään.

Tiivistetysti laajentaen: toisin kuin olisi voinut vielä 1990-luvun puolivälissä kuvitella netin jokapäiväistymisen suurimmat vaikutukset kirjallisuuteen eivät toteutuneet digitaalisen ja ergodisen kirjallisuuden nopeana yleistymisenä (1990-luvun hypertekstifiktioista ja Marko Niemen ja Saila Susiluodon 2000-luvun runoteoksista huolimatta) vaan ne tulivat näkyviksi muun muassa kirjailijoiden ammattitaidon paranemisessa ja kansainvälisessä verkottumisessa ohi perinteisten portinvartijoiden, kirjallisuuden traditioita koskevien käsitysten nopeassa monipuolistumisessa, lajirajojen huokoistumisessa, digitaalisen painotekniikan ja markkinoinnin halventumisessa, pienkustantamoiden nousussa, kirjallisuuskeskustelun muuttumisessa verkko- ja somepainotteiseksi sekä  kirjoittamisen ja lukemisen yhteisöllisissä muutoksissa. Yhdessä nämä kaikki ”trendit” muodostavat dynamiikan, joka ainakin toistaiseksi mahdollistaa kirjallisuuden kentän monipuolistumisen siitä huolimatta, että miltei kaikki kirjallisuutta perinteisesti kapeuttavat tekijät ovat edelleen olemassa ja hyvissä asemissa.  Kannattaa huomata, että monipuolistuminen on luonteeltaan kumulatiivista vaikutteiden kulkiessa kevyesti matalien tai kadonneiden raja-aitojen ylitse sekä kirjallisuuden sisällä että kirjallisuuden, taiteiden, pelien ja populaarikulttuurin ”välillä”. Prosaistit ja runoilijat ottavat oppia toisiltaan ja ovat tervetulleita vieraita tai kaksoiskansalaisia toistensa territorioissa, taiteiden vanhoille rajapinnoille kasvaa uusia käytäntöjä ja proosakirjallisuuden sisälläkin vaikkapa proseduraalisuuden, ergodisuuden, postmodernismin, spekulatiivisen fiktion, valtavirtaproosan ja retroavantgarden harjoittajat ovat jossain määrin kiinnostuneita ja selvillä toistensa tekemisistä.

Kotimaisen kirjallisuuden tutkimuksen kannalta ollaan kaiken tämän seurauksena mielenkiintoisessa tilanteessa. Katkeaako tutkimuksen yhteys 2000-luvun kirjallisuuden nousukauteen tutkimusyhteisön sisäisistä syistä ja erityisesti siksi, että tutkimusresursseja suunnataan vakiintuneen tavan mukaan ja kanonisoinnin kiilto silmissä yhä uudestaan samoihin kohteisiin? Ja jos näin käy, niin jatkuuko sama vanha meno strategisen vetäytymisen jälkeen myös 1800- ja 1900-luvun kirjallisuuden tutkimuksessa, joka on täysin legitiimi kohde itsensä kansallisiksi muistiorganisaatioiksi mahdollisesti muuttaville kotimaisen kirjallisuuden laitoksille. Toisin sanoen: millaista olisi, voisi olla tai pitäisi olla suomalaiseen kirjallisuuteen kohdistuva humanistinen perustutkimus, olipa sen kohteena nykykirjallisuus tai kirjallisuuden historia?

(jatkuu)

72. Dekadenssia 3

Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta (1908) otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: ”Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva. Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.” Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.

Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: ”Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä on historiallisesti ja esteettisesti ontto ja ontuva.

Monista oman aikansa suomalaisista romaaneista Mirdja eroaa edukseen juuri moniulotteisen ja epäsovinnaisen päähenkilönsä, identiteetti-, dekadenssi- ja sukupuoliteemojensa käsittelyn ja taiteilija- ja boheemipiirien kuvauksensa ansiosta. Se on onnistunut ja harvinainen irtiotto niin ahdistuneesta, ilottomasta ja moralisoivasta kristillisestä puritanismista eroottisen ja psykologisen vapauden ja itsenäisyyden suuntaan kuin myös Canthin ja Jotunin lattean realismin ja yksiulotteisen sukupuolijaon linjalta (siitä huolimatta, että Jotunin henkilöillä on seksuaaliset halunsa ja ristiriitansa toisin kuin Canthin enimmäkseen uhriutuvilla aseksuaalisilla tyyppihahmoilla).

Mikään ei estä pitämästä Mirdjaa puuttuvana tai unohdettuna lenkkinä suomalaisten taiteilija- ja sivistyneistöromaanien vähälukuisessa historiassa ja erittäin tärkeänä sellaisena, koska siinä välähtää näkyviin kauimmas aikalaisankeudesta edenneen taiteilija- ja kirjailijasukupolven elämäntapa juuri ennen kuin ajan poliittiset ristiriidat ja maailmansota tekevät lopun myös harvalukuisen suomalaisen sivistyneistön kosmopoliittisuutta tavoitelleesta belle époquesta. Lisäksi piilomoralistisesta dekadenssileimasta on syytä luopua, koska sen avulla Mirdjaa on pidetty pitkään pimennossa jonkinlaisena epätyypillisenä kuriositeettina, vaikka se on romaani, jollaista yksikään Onervan aikalaisista ja edeltäjistä ei olisi osannut tai voinut kirjoittaa. Yhtään vähemmän tärkeää ei ole sekään, että Mirdjan naispäähenkilö ottaa itselleen ja tavoitteilleen laajimman mahdollisen liikkuma-alan sekä1900-luvun alun suomalaiseen todellisuuteen että muihin aikansa romaanihenkilöihin verrattuna.

71. Dekadenssia 2

(jatkoa eiliseen postaukseen) 

Tämäkin on silti vain yksi, tosin laajahko yksityiskohta, joka viittaa siihen, että pienten kielialueiden kirjallisuushistoriat saattavat olla dynamiikaltaan kovin toisenlaisia kuin tutkijat isompien keskusten standardihistorioihin nojautuessaan tulevat helposti ajatelleeksi. Lienee mahdollista, että pienten kielialueiden ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneiden kansallisvaltioiden kirjallisuushistorioiden rehellinen ja vähemmän suuruudenhullu keskinäisvertailu rikastaisi kuvaa ja käsitystä 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun kirjallisuushistorian kansainvälisestä dynamiikasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyneiden postkolonialististen kansakuntien modernismi tai sen puute erottaa ne isojen kansallisvaltioiden dynaamisemmista kulttuurisista virtauksista.

Edellä esitettyyn vertailuun ja sen vääjäämättömään lopputulokseen liittyy joitakin väärinkäsityksen mahdollisuuksia, jotka on hyvä selvittää saman tien. Lähtökohta ei ole eikä voi olla sen enempää suomenkielisen proosan pakkoliittäminen liioiteltujen ja virheellisten tulkintojen varassa kaikkiin kuviteltavissa oleviin eurooppalaisiin proosatraditioihin kuin kansallisen omaleimaisuuden tai erilaisuuden ylikorostaminen. Kumpikin näistä vaihtoehdoista näyttää vain perinteisen kansallisen projektin jatkamiselta hieman toisin keinoin eli yrityksiltä osoittaa, että suomenkielisen kirjallisuuden historia on jotakin muuta kuin mitä se on. Sekä eurooppalaisten yhteyksien liioittelu että suomalaisen jälkeenjääneisyyden ja perifeerisyyden voivottelu kumpuavat samanlaisesta arvoväritteisestä halusta olla hyväksymättä sellaisia kirjallisuushistoriamme piirteitä, jotka ovat todennäköisesti tuiki tavallisia muillakin pienillä kielialueilla.

On jokseenkin itsestään selvää, että kirjallisten virtausten kirjo on suppeampi pienellä kielialueella samoin kuin virtausten sisäinen muuntelu, ja on enemmän kuin todennäköistä, että virtaukset kantautuvat keskuksista pienille kielialueille jonkinasteisella viiveellä ja jotkin virtaukset eivät kantaudu niille lainkaan. Tästä taas seuraa, että virtausten välinen dynamiikka ja niiden pysyvyys ja vaihtuvuus ovat erilaisia pienemmillä kielialueilla kuin keskuksissa. Viimein, tämän kaiken seurauksena isompien kielialueiden kirjallisuushistoriasta lainattuja odotuksia ja lähtökohtia ei voi sellaisenaan soveltaa pienempien kielialueiden kuten Suomen kirjallisuushistoriaan – ja juuri tämä on sellaista erityisyyttä, jonka rakentuminen, toiminta ja seuraukset tekevät kirjallisuushistorian kirjoittamisen ja tutkimisen erityisen tarpeelliseksi – ja kiinnostavaksi.

(jatkuu)