”Silti Zürichin historiaan kuuluu myös olosuhteiden pakosta se epäilyttävä piirre, että siellä syntyi erään asemanläheisen takakujan varrella maailmansodan aikana dadaistinen elämänkäsitys. Sinne kerääntyi nimittäin puolueettoman maan turviin koko joukko asevelvollisuuskarkureita, taiteilijoita ja maallikoita, huijareita, rauhanystäviä ja muita maailmansodan raiteiltaan suistamia yksilöitä, niin kuin myrsky viskelee lahdenpoukamaan rantaan ajelehtivaa ryönää. Yhteinen toivottomuus herätti tällöin taidevirtauksen, josta nykyisen surrealismin huippusaavutukset ovat enää vain kalpeata kajastusta. Järkyttävä totuus on, ettei maailmassa voi olla ketään niin hullua, ettei hän voisi löytää huiputettavakseen toista vielä hullumpaa. Niinpä dadaistien taideteoksia myytiin huimaaviin hintoihin, pölkkykin, jonka päähän taiteilija oli kekseliäästi sovittanut vanhan hattunsa, löysi ostajansa kuvanveistoksena. Dadaismi julisti, että kaikki koko maailmassa oli aivan yhtä järjetöntä, ja maailma, joka juuri oli kokenut maailmansodan, hyväksyi mielellään tämän julistuksen ohimenevänä henkisenä kulkutautina. Sveitsiä ei tästä voi syyttää, sillä Sveitsi lienee Euroopan puhtaimpia, terveimpiä ja rauhallisimpia maita.”
(Mika Waltari: ”Tuntematon Sveitsi” [1939]. Teoksessa Mika Waltari, Matkakertomuksia. WSOY, 1988, 110)
”Maanpäällinen, fyysillisesti kaunis ja voimakas fascistinen nuoriso on, kuten voi odottaakin, ainoalaatuisella tavalla hedelmöittänyt Italian kuvaamataiteita. Vuosisataisen alennuksen jälkeen Italian maalaus- ja kuvanveistotaide on fascismin lyhyenä aikana elänyt uuden renessanssin. Italia on kuvaamataiteiden alalla jälleen maailman johtavia maita. Futurismin kotimaassa on modernistinen muodottomuus ja sairaalloisesti järkyttyneen eurooppalaisen hengen hysteerinen kokeiluvimma jo aikoja sitten voitettu kanta. Helleenis-roomalainen miehisyys ja Veronesen sekä Tizianin plastillisen upea naisellisuus kubismin muotokurin uudenaikaistamana elää tässä taiteessa. Onkin kuvaavaa, että demokraattisten maiden maalaustaiteen yhä edelleen tuottaessa ajatusköyhiä maisemia ja typeriä asetelmia fascistinen taide on ratkaisevasti suuntautunut henkilökuvaukseen ja monumentaalitaiteeseen. Yhteys menneisyyden suuriin mestareihin on jälleen saavutettu. Jos fascismia olisi arvosteltava vain sen kuvaamataiteellisten saavutusten perusteella, ei sen pahinkaan parjaaja voisi muuta kuin ihastua.”
(Olavi Paavolainen: Risti ja hakaristi. Gummerus, 2003 [1938], 192)
