(jatkoa eiliseen postaukseen)
Tämäkin on silti vain yksi, tosin laajahko yksityiskohta, joka viittaa siihen, että pienten kielialueiden kirjallisuushistoriat saattavat olla dynamiikaltaan kovin toisenlaisia kuin tutkijat isompien keskusten standardihistorioihin nojautuessaan tulevat helposti ajatelleeksi. Lienee mahdollista, että pienten kielialueiden ja erityisesti ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa itsenäistyneiden kansallisvaltioiden kirjallisuushistorioiden rehellinen ja vähemmän suuruudenhullu keskinäisvertailu rikastaisi kuvaa ja käsitystä 1800-luvun jälkipuoliskon ja 1900-luvun kirjallisuushistorian kansainvälisestä dynamiikasta. Ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeissa syntyneiden postkolonialististen kansakuntien modernismi tai sen puute erottaa ne isojen kansallisvaltioiden dynaamisemmista kulttuurisista virtauksista.
Edellä esitettyyn vertailuun ja sen vääjäämättömään lopputulokseen liittyy joitakin väärinkäsityksen mahdollisuuksia, jotka on hyvä selvittää saman tien. Lähtökohta ei ole eikä voi olla sen enempää suomenkielisen proosan pakkoliittäminen liioiteltujen ja virheellisten tulkintojen varassa kaikkiin kuviteltavissa oleviin eurooppalaisiin proosatraditioihin kuin kansallisen omaleimaisuuden tai erilaisuuden ylikorostaminen. Kumpikin näistä vaihtoehdoista näyttää vain perinteisen kansallisen projektin jatkamiselta hieman toisin keinoin eli yrityksiltä osoittaa, että suomenkielisen kirjallisuuden historia on jotakin muuta kuin mitä se on. Sekä eurooppalaisten yhteyksien liioittelu että suomalaisen jälkeenjääneisyyden ja perifeerisyyden voivottelu kumpuavat samanlaisesta arvoväritteisestä halusta olla hyväksymättä sellaisia kirjallisuushistoriamme piirteitä, jotka ovat todennäköisesti tuiki tavallisia muillakin pienillä kielialueilla.
On jokseenkin itsestään selvää, että kirjallisten virtausten kirjo on suppeampi pienellä kielialueella samoin kuin virtausten sisäinen muuntelu, ja on enemmän kuin todennäköistä, että virtaukset kantautuvat keskuksista pienille kielialueille jonkinasteisella viiveellä ja jotkin virtaukset eivät kantaudu niille lainkaan. Tästä taas seuraa, että virtausten välinen dynamiikka ja niiden pysyvyys ja vaihtuvuus ovat erilaisia pienemmillä kielialueilla kuin keskuksissa. Viimein, tämän kaiken seurauksena isompien kielialueiden kirjallisuushistoriasta lainattuja odotuksia ja lähtökohtia ei voi sellaisenaan soveltaa pienempien kielialueiden kuten Suomen kirjallisuushistoriaan – ja juuri tämä on sellaista erityisyyttä, jonka rakentuminen, toiminta ja seuraukset tekevät kirjallisuushistorian kirjoittamisen ja tutkimisen erityisen tarpeelliseksi – ja kiinnostavaksi.
(jatkuu)
