Vuonna 2012 Onervan Mirdjasta (1908) otettiin pokkaripainos. Romaania esittelevässä johdannossa professori Pirjo Lyytikäinen kirjoittaa: ”Mikä sitten on Mirdja, L. Onervan ensimmäinen ja tunnetuin romaani? Sekin on rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä, katkelmallinen ja kokeileva. Niin päähenkilö kuin kerrontakin tuntuvat pyristelevän irti vanhoista kahleista. Onervan moderni tapa kertoa tarina on yhtä lailla merkki nykyaikaistumisen kasvukivuista kuin Mirdjan henkilöhahmokin. Ehkä juuri siksi romaani puhuttelee jälleen: jälkimoderni tai postmoderni aika, jota nyt eletään, on monenlaisen epävarmuuden aikaa eikä naisen asemakaan, vaikka onkin muuttunut, välttämättä ole ongelmattomampi nykyään.” Mirdja on jossain määrin katkelmallinen romaani, mutta rakenteeltaan ja kerronnaltaan häilyvä ja kokeileva se ei kuitenkaan ole – ei sen enempää 2000-luvun kuin 1900-luvunkaan perspektiivistä, eikä tutkija, jonka kerrontaa, kompositiota ja fiktiota koskeva tietämys on vähänkään ajan tasalla, voi tuollaista vuonna 2012 väittää.
Lyytikäinen ei tarkenna teoksen rakennetta ja kerrontaa koskevia väitteitään ja palaa niihin vain kymmensivuisen johdantonsa lopussa: ”Romaanissa modernin ihmisen problematiikkaa pohditaan niin henkilöiden puheenvuoroissa kuin päähenkilön ja muiden henkilöiden hahmojen ja elämän kautta sekä itse romaanin hajoavan muodon kautta.” Romaanin muoto ei kuitenkaan hajoa vaikka päähenkilön mieli teoksen lopussa romahtaakin. Lyytikäisen väitteet ovat ikävän tavallisia esimerkkejä yksipuolisen temaattisesta lukutavasta, jonka jalkoihin jäävät niin romaanin kompositio kuin historiallisten yhteyksien ymmärtäminen. Vaikka Mirdjan henkilöiden identiteetti on häilyvä ja toisiinsa herkästi ja muuntuvasti peilautuva ja heidän elämänsä monenlaisten epävarmuuksien täyttämää, identiteettien häilyvyys ja epävarmuus leimaavat koko 1900-lukua siinä määrin, että rinnastus 1900-luvun alun kotikutoisen dekadenttiuden ja ”jälkimodernin ajan” epävarmuuksien välillä on historiallisesti ja esteettisesti ontto ja ontuva.
Monista oman aikansa suomalaisista romaaneista Mirdja eroaa edukseen juuri moniulotteisen ja epäsovinnaisen päähenkilönsä, identiteetti-, dekadenssi- ja sukupuoliteemojensa käsittelyn ja taiteilija- ja boheemipiirien kuvauksensa ansiosta. Se on onnistunut ja harvinainen irtiotto niin ahdistuneesta, ilottomasta ja moralisoivasta kristillisestä puritanismista eroottisen ja psykologisen vapauden ja itsenäisyyden suuntaan kuin myös Canthin ja Jotunin lattean realismin ja yksiulotteisen sukupuolijaon linjalta (siitä huolimatta, että Jotunin henkilöillä on seksuaaliset halunsa ja ristiriitansa toisin kuin Canthin enimmäkseen uhriutuvilla aseksuaalisilla tyyppihahmoilla).
Mikään ei estä pitämästä Mirdjaa puuttuvana tai unohdettuna lenkkinä suomalaisten taiteilija- ja sivistyneistöromaanien vähälukuisessa historiassa ja erittäin tärkeänä sellaisena, koska siinä välähtää näkyviin kauimmas aikalaisankeudesta edenneen taiteilija- ja kirjailijasukupolven elämäntapa juuri ennen kuin ajan poliittiset ristiriidat ja maailmansota tekevät lopun myös harvalukuisen suomalaisen sivistyneistön kosmopoliittisuutta tavoitelleesta belle époquesta. Lisäksi piilomoralistisesta dekadenssileimasta on syytä luopua, koska sen avulla Mirdjaa on pidetty pitkään pimennossa jonkinlaisena epätyypillisenä kuriositeettina, vaikka se on romaani, jollaista yksikään Onervan aikalaisista ja edeltäjistä ei olisi osannut tai voinut kirjoittaa. Yhtään vähemmän tärkeää ei ole sekään, että Mirdjan naispäähenkilö ottaa itselleen ja tavoitteilleen laajimman mahdollisen liikkuma-alan sekä1900-luvun alun suomalaiseen todellisuuteen että muihin aikansa romaanihenkilöihin verrattuna.
