”Olkoon sensuuri kuinka hyvänsä valvojamentaliteetin osoitus eikä todellisen demokratian arvoinen, se on kumoamaton instituutio niin kauan kuin yhteiskunta pitää sitä tarpeellisena. Ja se pitää sitä tarpeellisena tänä hetkenä vielä kaikissa maissa kansalaisten ja erityisesti nuorison suojelemiseksi vahingollisilta vaikutteilta. Mutta tokkopa kirjailijat yleensä kapinoivatkaan sensuuria vastaan sinänsä. Kritiikki on enemmänkin kohdistunut sitä tapaa vastaan, millä sensuuria on harjoitettu ja sensorien riittämätöntä taiteellista asiantuntemusta vastaan. Käsitys sensuurin tarpeettomuudesta ei ole läheskään niin yleinen kuin sen toimenpiteitä vastaan kohdistuneista hyökkäyksistä voisi päätellä. Itse asiassa meillä Suomessa tuskin on montakaan kirjailijaa, mikäli yhtään, joka olisi valmis äänestämään sensuurin täydellisen poistamisen puolesta – poliittinen sensuuri tietysti silloin mukaan luettuna. (…)
Kuta kehittyneemmällä tasolla yhteiskunta on, sitä suurempi osa vastuusta on itse hyväksyttyä, sitä pienempi määrä sitä on velvoitettua tai pakotettua. Suomen lainsäädäntö on tässä vapaaehtoisen vastuun omaksumisessa ehkä pitemmällä kuin minkään muun maan. (…)
Mikä on kirjailijan suhde sananvapauden rajoitukseen ja omakohtaisesti tunnettuun vastuuseen? Sikäli kuin valtakunnassa ei harjoiteta sortoa ja mielipiteiden lausumisen vapaus vallitsee myös maan suhteissa ulkovaltoihin, ei kirjailijalle voine kaiken järjen nimissä tuottaa vaikeuksia sopeutua sellaisiin äänensävyihin, joihin sanomalehdistökin yleensä sopeutuu. On kuitenkin luonnollista, että juuri kirjailijoiden taholta, joita sananvapauskysymyksissä on totuttu kuulemaan eräänlaisena kansallisena omanatuntona, tulee kuulua ensimmäiset huomautukset, jos valtiovalta ei tyydy holhoamaan ainoastaan kannanottoja ulkopolitiikan päämäärien suhteen, vaan pyrkii tukahduttamaan myös menettelytapoihin kohdistuvan arvostelun. Kirjailijan ainoa mahdollinen kanta on kaikkien tuontapaisten pyrkimysten tuomitseminen. Olemme siinä onnellisessa asemassa, ettei porvarillisten eikä sosiaalidemokraattisten puolueiden, toisin sanoen ei nykyisen yhteiskuntajärjestyksemme pohjalla seisovien puolueiden kesken vallitse erimielisyyksiä ulkopolitiikkamme päämääristä. Sitä vähemmän olisi näinollen aihetta rajoittaa sananvapautta myöskään silloin, kun arvostelun kohteena eivät ole ulkopolitiikan tavoitteet, vaan niiden toteuttamisessa käytetyt keinot. Ankarinkaan arvostelu ei voi olla niin turmiollista kuin se, että jonkin poliittisen tahon hyvä tahto ja pyrkimys yhteisymmärrykseen naapurivaltojen kanssa asetetaan kyseenalaiseksi. Vastuun tunteminen näissä kysymyksissä on kansalaisvelvollisuus. (…)
Tuntuu pahalta nähdä 12–14 vuotiaiden tyttöjen ja poikien empien ja salaillen kirjakaupassa selailevan ja ostavan taiteelliselta arvoltaan mitättömiä, vanhempien säädyttöminä pitämiä romaaneja, ja nähdä myyjän seisovan vieressä kykenemättä opastamaan tai haluamatta puuttua neuvoillaan asiaan. Usein avun tarjoaminen jää tekemättä vain siksi, että myyjä ei tunne kirjaa, eihän hänellä voi olla aikaa perehtyä kaikkeen, ja kustantajan ilmoitukset saattavat olla kehittyneille lukijoille tarkoitettuja ja nuorisoa harhaan johtavia. Samoin voi päivänkritiikki johtaa kirjan luo sellaisia lukijoita, joille se ei todellakaan ole tarkoitettu, ja jotka voivat saada vahinkoa henkiselle kehitykselleen.”
(Martti Santavuori: Kirjailijan vapaus ja vastuu. [1964] Teoksessa Suomen Sana. Kansallis-kirjallisuutemme valiolukemisto, osa 19, suunnitellut ja toimittanut Yrjö A. Jäntti. WSOY, 1966, 24-34)
Martti Santavuori (1901-1972) toimi Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana vuosina 1958-1964.
