”Näin minä siis kuljeskelen kuulumatta mihinkään, ymmärtämättä kunnolla mitään tästä kaikesta – sillä jos joku esim. kertoo jotakin ’valaisevaa’ täkäläisistä oloista, tulee kohtapuolin joku toinen ja kertoo päinvastaista ja kolmas kertoja esittää jotakin vallan uutta – niin että minä en lainkaan tiedä, puhutaanko minulle aina palturia, vai puhutaanko tottakin. Missään tapauksessa en erota totuutta, valhetta ja leikinlaskua toisistaan ja niinpä en lopulta tiedä mitään. Enkä yritäkään muuta kuin elää päivästä toiseen.
- - -
Rahoja ei kuulu. Mitään tietoja Berliinistä ei kuulu. Tuo kaikki saa tietenkin minut sen tunnelman valtaan, että en pääse matkustamaan.
- - -
Missähän kaikki juutalaiset ovat? Asemien odotushuoneiden ovissa (ei kaikissa), käymälöiden ovissa, on pieni kyltti: Juden verboten. Juutalaisilta pääsy kielletty.
Samoin useimmissa – en muista, kaikissako – myymälöissä on säännöstelty aika, jolloin juutalaiset saavat suorittaa ostoksensa. Mutta en todellakaan tiedä, olenko nähnyt ainoatakaan juutalaista. Melkein luulen, että en ole nähnyt. Paitsi – kauan sitten Leitmeritzissa. Olin kävelyllä ja odotin ruoka-aikaa, päivällisaikaa. Suuntasin kulkuni torin varrella sijaitsevaa ravintolaa kohti. Laahasin jalkojani, pääni tuntui raskaalta, henkeäni ahdisti, sillä oli sietämättömän kuuma päivä – tai minä olin sietämättömän väsynyt ja tukaloitunut, niinkuin noina päivinä Lobositzissa, Leitmeritzissa ja Prahassa olin.
Vähää ennen ravintolaa tulla tömisti katua kulkue vartijat vierellä ja takana. Repaleisia miehiä, parrat ajamattomat, ja he kulkivat sikin sokin, miten sattui, eivät tarkalleen järjestäytyneissä riveissä. He huusivat ja lauloivat ja nauroivat. Minä ihmettelin – sen verran kuin mitään kykenin ihmettelemään tai mitään ajattelemaan: ketähän nuo ovat ja minnekä he ovat menossa? – Johonkin työhön ehkä.
He menivät ravintolaan, johon minäkin olin matkalla. He täyttivät suuren salin ja pitivät kovaa ääntä. He lauloivat äänekkäästi ja toiset nauroivat pakahtuakseen … Jotakin outoa, kummallista, oli tuossa kaikessa. En muista, kysyinkö vai kertoiko joku kysymättänikin, että nuo kaikki ovat juutalaisia, joita viedään jonnekin. He juovat ja syövät tässä ja sitten heidän on lähdettävä. Tuo ’joku’ – lieneekö ollut isäntä tarjoilupöydän takana – kertoi, että läheisyydessä on leiri, jonne juutalaiset viedään. Hän kiinnitti huomioni siihen, että kaikilla on keltainen tähti rinnassa.
Leiri oli Teresienstadt. Eivätkö nuo leirit ole pahoja paikkoja? Sellainen käsitys minulla on ollut. Ja tuossa viedään ihmisiä johonkin sellaiseen, mutta he nauravat ja laulavat ja huutavat täyttä kurkkua, ikään kuin olisivat matkalla johonkin huvitukseen tai kuin heillä juuri nyt olisi erinomaisen hauskaa. – En ymmärtänyt. Tuntui kummalliselta, oudolta ja häivähdyksen verran kylmän kamalalta – sitten kaikki vaikutelmat häipyivät kuuman kesäpäivän raskaaseen oloon.”
(Irja Salla: Hävityksen keskellä. Teoksessa Irja Salla, Kootut teokset 5, 157–159. WSOY 1967 [1947])
