Lehtosen Mataleenan Hullujen laulussa vilahtaa ilmaus ”dekadentteja tahdomme olla”, mutta dekadenssin etsiminen suomenkielisestä proosasta on kiittämätöntä työtä. Suomalaisen dekadenssin leimaa on yritetty lyödä L. Onervan Mirdjaan ja Irmari Rantamalan Harhamaan, mutta jos vertailukohdaksi ottaa vaikkapa vain Joris-Karl Huysmansin ja Oscar Wilden 1890-luvun romaaneja (Vastahankaan; Lá-Bas; Dorian Grayn muotokuva), niin on vaikea nähdä, että niiden kohdalla olisi kyse samasta ilmiöstä ja kirjallisesta suuntauksesta. Ongelma on siis sama kuin etsittäessä symbolistisen poetiikan edellyttämiä epäsuoria viittauksia toiseen ja todempaan todellisuuteen Volter Kilven ja Joel Lehtosen 1900-luvun alkuvuosien romaaneista, joissa kaikki kuitenkin selitetään melkein kuin lukijaa kädestä pitäen ja välillä sormella silmään tökäten.
Symbolismin, dekadenssin ja naturalismin vähäisyys tai poissaolo horjuttaa yleiseurooppalaisen periodijaon selitysvoimaa ja soveltuvuutta suomenkielisen proosakirjallisuuden jaksotuksessa. Katsotaanpa suomenkielinen realismi alkaneeksi 1840-, 1870- tai 1880-luvulla, Thomas Frimanista, Pietari Päivärinnasta tai Minna Canthista, niin realismin ja modernismin välille aukeaa aikamoinen railo, jota eurooppalaisista keskuksista tutut suuntaukset ja poetiikat eivät silloita eli niitä pitkin ei kuljeta modernismiin asti. Tämä ilmiö ei koske yksin kirjallisuutta vaan muodostaa laajemman kulttuurisen oireyhtymän. 1900-luvun alkupuolella myös eturivin suomalaiset kuvataiteilijat ja säveltäjät, kuten Akseli Gallen-Kallela ja Jean Sibelius, tekivät Eino Leinon tavoin opintomatkoja siihen Eurooppaan, jossa modernismia juuri muotoiltiin ja synnytettiin, mutta ei se heihin tarttunut. He olivat tai saattoivat olla tietoisia modernismista (eräänlainen sivistyneisyyden kriteeri kai sekin ja joka tapauksessa paljon käytetty alibi vielä vuosikymmeniä myöhemmin), mutta eivät joko osanneet tai halunneet toteuttaa sitä. Tämän vuoksi on mahdollista väittää, ettei suomalaisella kulttuurilla ollut edellytyksiä siirtyä modernismiin vielä silloin kun niin laajalti muualla Euroopassa tapahtui. Toisaalta tämä erityispiirre ei ole ongelma ellei siihen reagoida pienille kielialueille tyypillisen alemmuudentuntoisella tavalla ja ylitulkita joidenkin teosten joitakin piirteitä todisteeksi siitä, että meilläkin on ollut ihan samoja virtauksia melkein samaan aikaan kuin muualla. Historiallisesti kiinnostavaa on kuitenkin juuri se, ettei näin ole, ja tutkimuksellisesti kiinnostavaa on yrittää selittää mitä meillä oli ja miksi – ja myös se mitä ei silloin ollut eikä tullut myöhemminkään.
(jatkuu)
